www.demigodthegame.com
Hallelujaa, kaikkivaltias on kuollut! Mutta surkeita puolijumalia on vielä nurkat pullollaan ja jokainen haluaa pääjumalaksi. Miten ratkaistaan jumalten taistelu? Areenallapa tietenkin.
Demigod on Supreme Commanderista tunnetun Gas Powered Gamesin näkemys siitä, miten tosiaikanaksu tehdään ilman tukikohdan rakentelua ja keppien keräilyä.
Pelin julkaisee yllättäen pieni ja sitkeä Stardock, jonka edellinen julkaisu Sins of a Solar Empire (Pelit 3/2008, 90 + Pelit suosittelee) oli suorastaan hitti.
Muinaisten kopio
Demigod pohjautuu hyvin suoraan Warcraft III:n kuuluisaan Defense of The Ancients -modiin. Siitä on kopioitu perusidea eli kaksi sankarivetoista osapuolta, jotka yrittävät tuhota toistensa päämajat, joita suojaa liuta puolustustorneja. Myös automaattisesti kerääntyvä kulta ja kokemus ovat DotAn keksintöjä.
Chris Taylor jopa myöntää, että DotAlla lähdettiin, mutta konseptia laajennetaan ihan itse. Esimerkiksi erilaisia moninpelinmuotoja on viisi ja karttoja saman verran. Sankareita eli puolijumalia on vähemmän, mutta vastapainoksi ne on jaettu kahteen pääryhmään: suoraa lämää tekeviin salamurhaajiin ja omaa armeijaansa johtaviin kenraaleihin. Puolijumalatyyppejä on kahdeksan.
Puolijumalten taistelutanner on hyvin rajattu ja tiivis areena, jossa vastustajan alueelle on muutama reitti. Pelikenttä on täynnä puolustustorneja ja linnakkeita, jotka tekevät tosi kipeää. Linnoitteet myös regeneroivat hipareitaan vauhdilla, mutta jos ne saa tuhottua, ne pysyvät tuhottuina.
Kentän reunoilla on portaaleja, joista syöksyy armeijoita tasaisin väliajoin herrojaan auttamaan. Näitä portaaliarmeijoita ei voi komentaa, vaan ne toimivat itsenäisesti ja melko fiksusti toimivatkin. Armeija koostuu aluksi perusyksiköistä, mutta jatkossa pystyy ostamaan yhä parempia ja parempia yksiköitä. Portaali auttaa sitä, joka valtaa sen kontrollipisteen. Muita vallattavia kontrollipisteitä ovat kultakaivokset (rahaa), kokemusliput (kokemusta), lisävahinkoa ja välinekauppoja.
Kivimiehen varjo
Viis pikkuväestä, tämän show’n tähtiä ovat puolijumalat. Selkeästi tunnistettavin on Shadow of the Colossuksesta karannut kivijättilinnake. Lisäksi tarjolla on keijuja, vampyyrilordeja, enkeleitä ja muita jumaluuksien arkkityyppejä. Puolijumalia on välillä vaikea bongata armeijamassan seasta, mutta se lienee tarkoituskin.
Avain voittoon ont kokemus, raha ja raha. Niitä tihkuu itsekseen ja pienvastustajia tappamalla, mutta niittaamalla toisen puolijumalan (tai edes avustamalla tapossa) saa paljo rahaa ja kokemuspojongeja. Kun taso nousee, saa valita jotain uutta kivaa kykypuusta.
Rahalla ostetaan taikajuomaa, parempia oma-armeijajoukkoja, varusteita ja taikakaluja omaan käyttöön tai esimerkiksi ominaisuuksia koko oman osapuolen käyttöön, kuten parannuksia armeijaan, rakennuksiin tai vaikkapa lyhyempään kuolleena lepäilyyn. Oma perse vai yhteinen hyvä, kas siinä todellinen pulma!
Puolijumalien levelit ja tuhovoima kasvavat jatkuvasti, kunnes alussa niin kauhistuttavat puolustustornit vain kutittavat puolijumalan nahkaa ja peli oikeasti päättyy. Tyypillinen matsi kestää puolesta tunnista puoleentoista tuntiin.
Onko jumala puoliksi tyhjä?
Kantaako näin yksinkertainen peli-idea? Aluksi olin skeptinen, mutta matsi matsilta muutuin antiskeptisemmäksi: aluksi sekavan näköisestä hässäkkämylläkästä alkoi löytyä punaista lankaa ja jopa oikeaa taktiikkaa. Tosin minua vain kauheasti hämmentää, miten tiimipeli sopii siihen ideaan, että vain yhdestä voi tulla uusi pääjumala?
Suuren yleisön reaktiota en viitsi edes arvailla, varsinkin kun yksinpelin sisältö jäi betassa täydeksi arvoitukseksi. Ehkä se on jotain muutakin kuin bottisotaa, koska moninpelissä vaikka kaikki tyhjät pelaajapaikat voi täyttää boteilla.
Stardockin tilaaman pelin julkaisee pohjoismaissa Atari piakkoin.
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 5.5.2009.
