Daudin äiti sanoi, ettei koskaan kannata suututtaa noitaa. Hän unohti kertoa, mitä pitää tehdä, jos niin käy.
Brigmoren noidat on toinen puolikas Knife of Dunwall -lisärin (Pelit 5/2013, 89 pistettä) aloittamasta tarinasta, jossa emopelin antisankari, palkkatappaja Daud, alkaa selvittää Delilah-nimisen noidan hämäräperäisiä tekemisiä. Pääpelin Corvo on vasta aloittanut oman kostoretkensä, eivätkä miehet ole vielä kohdanneet toisiaan. Noitajahti alkaa suoraan ensimmäisen lisärin lopusta, joten Knife of Dunwall on syytä olla pelattuna läpi.
Helppoa noitajahtia
Knife of Dunwallin kykykattaukseen ei ole kajottu, mutta Daudin kehitetyt taidot ja rahat siirtyvät edellislisäristä sellaisinaan, ja hyvä niin. Knife of Dunwallin suurin hölmöys olikin, että mestaritappaja Daud oli taidoiltaan täysi amatööri.
Uutena erikoisvoimana tulee Tähtien sodista tuttu kaukoveto. Ykköstasolla napsitaan esineitä matkan päästä, mutta kakkostasolla vastustajat leijailevat avuttomina Daudin luokse tainnutettavaksi tai teurastettavaksi. Veto toimii hyvin yksittäisiä vihollisia vasten, mutta isompaa ryhmää vastaan taidolla ei tee oikein mitään. Silloin apuun rientää tuunattu savupommi, joka saa viholliset unohtamaan, mitä he olivat tekemässä.
Muuten uudistukset jäävät vahvempaan suojapanssariin ja joihinkin uusiin talismaaneihin. Ennen tehtäviä Daud voi edelleen ostaa erilaisia lisäpalveluja suhdeverkostoltaan. Ne muuttavat tehtävän luonnetta parhaimmillaan paljon. Jos ensimmäisessä tehtävässä saapuu vankilaan soturipapiksi naamioituneena, tehtävästä tulee suorastaan naurettavan helppo.
Uusia vihollisia ovat noidat, jotka ovatkin aikamoisia pirulaisia. Teleporttaamisen lisäksi nämä leidit osaavat taikoa ja kutsua puolelleen tappavia köynnöksiä. Noitien apuna on vaikeasti tapettava hurtta, joka käy kurkkuun kiinni kuin Daud olisi posteljooni. Lisäksi Daudia vastaan asettuu jengiläisiä ja sotilaita, mutta soturipapit ja Dunwallin valaanteurastajat ovat poistuneet kuvasta.
Toiseksi vaikeimmalla vaikeustasolla vasta Brigmoren viimeinen tehtävä tuotti hankaluuksia. Pelasin low chaos -peliä pehmo-Daudilla, joka ei tunnontuskissaan hutkinut kuin rottia, muuten nukutellen nurkkien hämäristä. Muistikatkoksia aiheuttavat savupommit ja nukutusnuolet pitivät huolen siitä, että tiukkoja tilanteita ei päässyt syntymään juuri lainkaan.
Omalla pelityylilläni peli sujahti läpi reilussa neljässä tunnissa. Saa sen läpi varmasti nopeamminkin.
Jotain lainattua, jotain sinistä ja vähän vihreääkin
Lisärin rakenne on sama kuin edeltäjässä: kolme tehtävää ja niistäkin yksi vanhan kierrätystä. Peli alkaa paluulla Coldridgen vankilaan, mutta kun Corvo murtautui ulos, Daud halajaa sisään. Corvon jälkeen vankilan turvatoimia on sentään tiukennettu. Niissä kahdessa muussa tehtävässä tekijätiimi on vihdoin antanut luovuutensa lentää tehden kunnon pesäeron peruspelin maisemiin. Ränsistynyt eliittialue Drapers Ward on kutomoineen ja satama-alueineen vaikuttava, mutta paras herkku on asiaankuuluvasti säästetty loppuun.
Se tuo vihdoinkin jotain aidosti uutta Dishonoredin maailmaan, sillä kenttä sijoittuu Dunwallin ulkopuolelle. Kaupungin synkeät kadut vaihtuvat suomaastoon, ränsistyneeseen puutarhaan ja veden vallassa olevaan kartanoon. Se on jotain aivan muuta. Vapaan taivaan alla päävärit ovat harmaan sijasta vihreä ja sininen, ja valoa tulvii joka paikasta. Vasta siellä tajusin, kuinka olin toivonut peliin maisemanvaihtoa, ja kuinka hyvin se toimiikaan. Olisiko tämän voinut tehdä aiemmin?
Voiko murhaa koskaan sovittaa?
Daudin noitavaino on periaatteessa lisää samaa vanhaa: hiippailua, salamurhaamista, taisteluita ja mielekkäimmän etenemisreitin ja suoritustavan etsimistä. Entä sitten? Kokonaisuus on hiottu niin viimeisen päälle, että se riittää yhä edelleen innostamaan pelaamaan. Varsinainen peli on vain osatotuus Dishonoredin viehätysvoimasta.
Sen suurimpia vahvuuksia on lumoava maailma, jonka syventämistä ei ole unohdettu lisäosissakaan. Vastaan tulee uusia hahmoja, salakuunneltavana on uusia mielenkiintoisia keskusteluja ja niin edelleen. Daudin mielenkiintoista hahmoa avataan enemmän, ja tarinapuolella käsikirjoitustiimi hoitaa homman sujuvasti kotiin. Juoni on kohtuullisen suoraviivainen mutta toimiva. Tyylikkäintä on se, miten ovelasti lisäosien juoni punotaan yhteen emopelin kanssa ja miten se heijastelee emopelin teemoja. Corvon tarina oli tarina kostosta ja anteeksiannosta, Daud on puolestaan toivioretkellä etsimässä sovitusta teoilleen. Daud on Corvon antiteesi: Corvo murtautuu ulos vankilasta, Daud sisään. Heijastuspintoja on paljon.
Pelin edetessä esiin nousee useita teemoja: vastuunkantoa ja sitä kuinka jokaisella päätöksellä on merkitystä jollekulle. Ulkopuolisen käyttäminen tarinankuljetukseen toimii nyt paremmin kuin emopelissä, ja myös tämän salaperäiseen olemukseen saa paremman otteen. Pelin jälkeen Corvon ja Daudin kohtaamisen näkee aivan uusin silmin, mikä varmasti on ollut tarkoituskin.
Pieniä kauneusvirheitä joukossa on. Ensimmäisessä tehtävässä pelastettava jokirosvo Lizzy Striden dumpataan tarinasta ilman selityksiä. Daudin geneerisille palkkatappajille kasvot ja äänen antanut oppitytär Billie Durk toi peliin tietynlaisen jännitteen, ja nyt onkin helppo unohtaa, että Daud on oikeasti palkkatappajien pomo.
Daudin toivioretki on A-luokan viihdettä alusta loppuun, ja jos vertaa vain pelien lisäsisältöjen yleiseen tasoon, kyseessä on mestariteos. Peli herättää halun tietää lisää Dishonoredin maailmasta ja kaivautua yhä syvemmälle sen pohjattomalta vaikuttaviin tarinakätköihin. Silti päällimmäiseksi pintaan pulpahtaa kysymys: Olisiko Dunwall sittenkin parempi jättää jo rauhaan? Sitä varmaan mietitään Arkanelle ja Bethesdallakin.
Aleksi Kuutio
88
