Final Fantasy -fanien kinastellessa, onko Cloud kovempi kuin Tidus, ei tarvitse enää turvautua loputtomiin loukkauksiin, läpsimisiin ja hiuksista kiskomisiin. PSP:t esiin ja antaa Dissidia-matsin päättää nokkimisjärjestyksen.
Järjestyksen jumalatar Cosmoksen ja kaaoksen jumalan, noh, Chaoksen välisestä yhteentörmäyksestä kertova Dissidia: Final Fantasy kerää samaan peliin parikymmenvuotisen sarjan hahmot tappelemaan vapaa-otteluissa. Kummankin jumalan joukoista löytyy yksitoista hahmoa sarjan historiasta, Cosmoksella sankarit ja Chaoksella pahikset.
Hahmot syöksyilevät ja hyökkäilevät taisteluissa vimmaista vauhtia. Alkuun asia kauhistutti, mutta nopea ja lennokas taistelu toimii pelissä huomattavasti Advent Children -elokuvaa paremmin. Dissidian erikoisin koukku on kahden eri tyylin iskut. Rohkeushyökkäyksillä vastustajilta imetään rohkeutta omaa samalla kasvattaen, kun taas terveysiskuilla tehdään rohkeuden verran vahinkoa vastustajaan. Osunut terveysisku nollaa rohkeuden, joten taisteluihin tulee mukavasti taktikointia eri iskujen myötä. Erikoinen systeemi vaatii oman aikansa totuttelua, mutta paljastuu loppujen lopuksi hyvinkin toimivaksi.
Taistelut käydään suurilla areenoilla, jotka on jaettu teemoittain ensimmäisen kymmenen Final Fantasyn viimeisten luolastojen mukaan. Hahmot voivat liikkua areenoilla vapaasti, kuten kolmiulotteisissa toimintapeleissä ikään. Vaihtelua löytyy mukavasti, mutta esimerkiksi Pandeamoniumin ja Kefkan tornin ahtaat tilat peittävät näkyvyyden turhan usein. Lisäksi laajassa sarjassa olisi ollut huomattavasti kiinnostavampiakin areenavalintoja kuin usein vähän tylsät viimeiset luolastot.
Alkujärkytyksen jälkeen Dissidia paljastuu viihdyttäväksi mätkinnäksi. Oppimiskynnys on alussa vuoren korkuinen, sillä uutta asiaa tungetaan naamalle sivukaupalla ja kaikki pitäisi sisäistää. Ahkeruudella avautuu harvinaisen onnistunut peli, jota uskon pelailevani bussimatkoilla vielä pitkänkin ajan päästä.
83
