Aasiassa lohikäärme on lähes yhtä suosittu kuin kalakukko Savossa. Savolaisten harmiksi vain toisesta saa tehtyä pelin.

Drakengard 2 jatkaa ristiriitaisia tunteita herättänyttä toimintaropesarjaa. Edellisen osan tapahtumista on kulunut 18 vuotta, joten puikoissa ovat uudet sankarit. Keskushahmo Nowe on nuori ritarinalku fantasiamaailmassa, jota kansoittavat ihmisten lisäksi örkit ja muut kummajaiset. Erikoiseksi pojan tekee se, että hänet on kasvattanut Legna, puhuva lohikäärme.

Alussa Nowen tulevaisuus näyttää kristallinkirkkaalta. Poika ja lohhari saavat mukaansa Eris-tyttösen, jonka kera lähdetään seikkailemaan ja pahiksia kurittamaan. Elävät kuolleet ja maahiset lakoavat oikealle ja vasemmalle parivaljakon jahdatessa aiemmasta osasta tuttua Manah-naikkosta. Kaikki ei suju suunnitelmien mukaan, koska pian Nowe huomaa itse olevansa henkipatto ja takaa-ajettu.

Cavia on tehnyt Square-Enixin rahoilla jatko-osan lähes samalla reseptillä kuin ykkösenkin. Pelissä lennellään hurjan lohikäärmeen selässä ja roiskitaan örmyjä tulipalloilla. Toisinaan jalkaudutaan koluamaan luolastoja miekka viuhuen. Toteutus on silkkaa ropellusta kykypisteineen, sillä erotuksella, että taistelut käydään tosiajassa. Onpa mukaan saatu vielä sama, jo ykkösosaa piinannut krapulainen kameramieskin.

Seikkailun koukku on pojan ja lohikäärmeen symbioosi, joka rytmittää kerrontaa ja toimintaa mukavasti. Ilmassa parivaljakko on lähes voittamaton, kun Legna hönkii suustaan tappavia tulipalloja. Lohikärmes ei häviäisi taistelussa nykyaikaiselle hävittäjälle, sillä valopallot muuttuvat tarvittaessa maaliin hakeutuviksi ohjuksiksi.

Ilmassa lohharia kiusaavat tykein varustellut ilmapallot, vinkeän näköiset potkurikoneet ja leijailevat kuutiot, jotka tuovat etäisesti mieleen Star Trekin borgien alukset.

Ilmataistelu on hauskaa, mutta parasta hupia irtoaa maataistelutehtävissä. Isokin örkki näyttää ylhäältä katsottuna muurahaiselta, jota on kiva liekittää Legnalla. Isoja karjuja voi kyykyttää lohikäärmeen über-hyökkäyksellä, jolla saa helposti aiheutettua tuhansien pisteiden vahingon, minkä rinnalla 50 pointsin valopallerot ovat pelkkää suokaasua.

Maalla, luolassa ja ilmassa

Maataisteluissa hienointa on se, että Nowe voi loikata tantereelle seivästämään örkkejä ja poimimaan niiden perstaskuista pudonneet kolikot parempaan talteen. Aseista ei ole pulaa, sillä rahalla saa kaupasta uutta rautaa. Tyrkyllä on puolensataa erilaista tappovälinettä, kuten miekkoja, kirveitä ja peitsiä. Käytettäessä astalot eivät tylsy vaan tulevat sitä tehokkaammiksi, mitä enemmän niillä mättää.

Avain tehokkaaseen taisteluun on kombojen viljely, mikä myös kasvattaa hahmojen ja aseiden tasoa nopeasti. Itse käytin torjuntanappia lähinnä harhailevan kameran keskittämiseen, mutta tiukkoja tilanteita varten opettelin vastahyökkäyksen jalon taidon. Torjunnan jälkeinen välitön isku hyydyttää pahiksen hetkeksi, minkä jälkeen monsterin viipalointi on pelkkä muodollisuus.

Taistelemalla pärjää mainiosti niin kauan kun vastustajat tulevat kimppuun jonossa, mutta isomman lössin nitistämisessä perinteinen magia toimii paremmin. Jokainen hahmo kykenee loitsimaan tappavia vasamia tai muita hirveyksiä, joskin naisilta taikuus käy kuin luonnostaan. Lohikäärme on erityisen arka loitsuille, joten ryhmän kovin maagi saa yleensä raivata tietä lepattavalle ihmeelle.

Hektisistä taisteluista huolimatta yleinen tempo on hidas. Ensimmäinen tunti kuluu pelkästään kontrolleja opetellessa ja senkin jälkeen toimintaa pätkitään lukuisilla välinäytöksillä, joissa sankarit latelevat latteuksia tai voivottelevat kohtaloaan. Samoja höpinöitä voi joutua kuuntelemaan usein, sillä tallennus onnistuu vain tehtävän päätteeksi. Onneksi ansaitut kykypisteet saa pitää, joten kuolema ei katkaise etenemistä tyystin.

Lineaalirattaissa on tunnelmaa

Tehtävät soljuvat lineaarisesti, joskin kartalla olevia alueita voi kompata myös vapaasti. Palkinnoksi ajankäytöstään saa rahaa, aseita ja tuikitärkeitä kykypisteitä, mutta ainakaan minua ei peruspuuduttava hack'n’slash jaksanut liiemmin innostaa.

Välikkeet ovat upeasti tehtyjä, mikä luo ikävän kontrastin itse toimintaosuuksiin, jotka eivät ole niin loisteliaita. Nykypelien rinnalla Drakengard 2:n moottori tuntuu antiikkiselta, sillä horisontti häviää kaiken peittävään usvaan, joka kutistaa suuret alueet puolen eekkerin taistelutantereiksi. Pahin murheenkryyni on kamera, joka tekee jalkaväkitaisteluista silkkaa tuskaa. Vika on sikäli outo, että Legnan kanssa kameraongelmia ei liiemmin ole.

Orkesteri soittaa perinteistä mahtipontista fantsumuzakia, joka menee toisesta sieraimesta sisään ja toisesta ulos. Englanninkieliset puheosuudet on sentään purkitettu asiallisella laadulla, joten korvien punotukseni johtuu ainoastaan pipotta kulkemista pakkasella. Pelaaminen on sinänsä sujuvaa, mutta virkamiesmäinen toteutus ei ime seikkailemaan.

Juonitehtävien suorittamiseen kuluu reilusti päälle parikymmentä tuntia, jonka jälkeen tarinaa voi jauhaa uudestaan, mikäli puhtia riittää asevalikoiman kartuttamiseen ja vaihtoehtoisten loppujen läpikäymiseen. Parasta seikkailussa on ehdottomasti jyhkeä louhikäärme, joka varastaa show’n näyttämölle astuessaan. Plussaa tulee myös asevalikoimasta, jonka kartuttamiseen tulee melkein himo. Hyvästä yrityksestä huolimatta Drakengard 2:n maailmanvalloituksen eväät eivät kuitenkaan riitä Turkua pidemmälle.