Hetken olin poissa, ja joku meni rikkomaan maailman.
”Yksi fantasiastrategia, kiitos!”
”Joo, mitä mausteita?”
”Kaikki muut paitsi ei Fantasy Generalia, ja jätetään se raa’aksi.”
”Rami, paa tuleen yksi eador!”
Peligrantit muuttavat itään
Aikanaan suosittu, lännessä syntynyt fantasiastrategiakanta harvenee ja on muuttanut itään. Lajityyppi pyörii pääasiassa venäläistyneen Heroes of Might & Magicin varassa, venäläiset Kings’ Bountyt ja Fantasy Generaliin pohjautuvat Fantasy Wars/Elven Legacyt vähän kasvattavat geenivalikoimaa.
Ei ihme, että Eador: Genesis nauttii Venäjällä hirmuista kulttimainetta. Kiinnostavan mutta karun pelin suurin ongelma oli heikko toimivuus nykykoneissa, esimerkiksi minulle se oli käytännössä pelikelvoton.
Jatko-osaa innosta vapisten odottaneille Eador: Master of the Broken World oli pettymys, sillä se vain uusiksi duunattu painos Genesiksestä. Mutta me Eador-neitsyet voimme riemuita valovuosia paremmasta ulkoasusta ja ennen kaikkia toimivuudesta, mikä vaati parikin päivitystä. Nyt peli tuntuisi olevan kunnossa.
Pirun sirut
Jos tutoriaalin verran spoilaan, niin pelaaja on jonkinlainen jumala, joka taistelee muiden vastaavien kanssa Eadorin hallinnasta. Eador on mennyt rikki ja sen osaset kelluvat avaruudessa. Nämä shardit, eli sirut, pitää yhdistää takaisin.
Ensimmäiseksi palkataan sankari, sitten aloitetaan vuoropohjainen fantasiavääntö, jossa sekä taistellaan että kehitetään valtakuntaa. Sankarit saa rahalla takaisin henkiin, mutta jos menettää pääprovissinsa, pakataan kamat ja lähdetään kotiin.
Siru on jaettu provinsseihin, joiden valtaus, parantelu ja tutkiminen ovat pelin pääjuttu. Pääprovinssissa on kotilinnake, jonne rakennetaan kaikki taikalaboratoriot, eri yksikkötyyppien parakit, kaupat ja muut vastaavat jutut.
Tutkiminen paljastaa vierailukelpoisia paikkoja, joista suurin osa on yleensä eri tasoisten hirviöiden vartioimia aarteita. Mitä kauheampi vastus, sen parempi palkinto. Osa on tärkeitä erikoispaikkoja, kuten kaivoksia, temppeleitä ja kauppoja. Vaikka pääprovinssiin voi rakentaa kauppoja, niistä saa ihan Pirkka Perusmiekan ja Rainbow-haarniskan, eikä sitä parempaa tavaraa ole holtittomasti tarjolla.
Tutkiminen kasvattaa myös provinssin asukaskapasiteettia, ja pikku hiljaa kylät kasvavat kaupungeiksi. Täysin tukittu provinssi tuottaa myös enemmän. Provinsseihin voi rajoitetusti pykätä tuotantolaitoksia ja linnoituksia, ja palkata joukkoja pitämään niin vihaiset asukkaat kuin viholliset kurissa. Linnoitukset ovat kalliita mutta tärkeitä: niistä voi palkata väkeä armeijaan, ja lisäksi ne ovat hidasteita, joita pitää muutama vuoro piirittää ennen jyräystä.
Palkkasankari
Jumalat itse eivät tunnetusti käsiään likaa, joten valloitushommat hoidetaan ulkoistamalla. Sankari palkataan tasan neljästä vaihtoehdosta, lähitaistelevasta soturista, jousilla ampuvasta tiedustelijasta, joukkoja boostaavasta komentajasta sekä tietysti velhosta. Jokainen uusi palkattu sankari maksaa aina dramaattisesti enemmän, ja joka sirussa aloitetaan puhtaalta pöydältä.
Mitä joukkoihin tulee, taas on kyse valinnoista. Ainakin toistaiseksi saan itse palkata vain ihmisjoukkoja, taikayksiköitä ja epäihimisrotuja voi palkata, kun ne tulevat majataloon heittämään sahtia naamariin. Ai niin, niistä ihmisyksiköistä saa kentässä käyttää vain neljää, painotus karkeasti välillä kallis laatu ja halpa örkinruoka.
Koska kyseessä on venäläinen peli, sankari kerää kokemusta kasvaen voimassa, kunnes hänestä lopulta tulee Vladimir Putin, jolle armeija on enää hidaste. Varsinkin jos hän onnistuu löytämään kunnon taikavarusteet luolan nurkasta.
Taistelussa on puhdasta dotaamista: omaa sankaria pitää koulia tappamalla heikompia, ja samalla pitää estää vastustajan sankaria keräämästä tasoja. Oikean vihollissankarin käsissä jousipyssystä tulee melkoinen ongelma, kun joka laukauksella kaatuu oma kallis mies.
Mitä mäki tekee?
Vuoropohjainen taistelu on melko suoraan Heroes of Might & Magicista, paitsi että yksiköt ovat yksilöitä: talonpoika on yksi talonpoika eikä kolmensadan musikan lihamuuri. Yksikötkin keräävät kokemusta ja uusia ominaisuuksia, mikä toimii aina.
Taistelu on perushyvää, mutta kaipaisi ominaisuuksien avaamista, esimerkiksi pitkän matkan aseiden kantomatkan näyttämistä. Maasto vaikuttaa erilaisiin asioihin, esimerkiksi metsä vähentää nuolien tehoja, mutta näitäkin saa arvailla. Hipareiden lisäksi yksiköistä näkyy stamina ja moraali. Jälkimmäisellä ei ole mitään käytännön vaikutusta, mutta varsinkin sankareilla kestokyky voi jopa loppua. Ihan sama pystyykö supersankari teoriassa pätkimään koko vihollisarmeijan, jos se liian usein huohottaa ja nojaa miekkaan.
Pieniä ei ole pakko kiusata, taistelun saa automaattiseksi ja jopa pikapeliksi, ja silloinkin se pelataan oikeasti, vaikkei hommaa ruudulla näytetäkään. Tekoäly ei ole muuten kummoinen, mutta pelaa sikäli kivasti, että se keskittyy mielellään heikkojen yksiköiden tappamiseen. Kiusa se on se pienikin kiusa.
Ja se on kiusa. Jos pelaa kuin konsultti, surutta lihanukkeja uhraten, tulee ikävänä yllätyksenä, että kokeneiden veteraanien korvaaminen tuoreilla yksiköillä on kerta kerralta kalliimpaa. Ilman temppeleitä tai sopivaa rituaalia taistelussa kärsitty vahinko paranee vain pikku hiljaa, mikä rajoittaa miehekästä superstackin kanssa kruisailua.
Karma is bitch
Fantasiastrategioiden ongelma on muuttuminen steriiliksi tehtävän suorittamiseksi, kun mahdollinen yhteen sitova juoni kulkee vain kenttien välillä.
Siksi Eador saa pisteitä yksinkertaisen toimivista satunnaistapahtumista. Ne kerrotaan tekstinä ja suuri jumala valitsee miten reagoida. Vaihtoehdoissa on valinnanvaraa hyväntahtoisesta kansan isästä hirmuhallitsijaan, ja voi ongelmista olla välittämättäkin. Jos harpyijoiden antaa syödä niiden pyytämät sata vauvaa, ei kannata ihmetellä, kun provinssin väki vetää herneen nenään.
Satunnaistapahtumat ovat kustannustehokas, mutta toimiva tapa maustaa peliä, ja luoda illuusiota epästaattisesta maailmasta. Tottakai jutut toistuvat ja samat vastaukset tuottavat aina saman reaktion, mutta varsinainen ongelma on se, ettei karmalla ole selvää vaikutusta peliin.
HOMM-foorumi
Rakkauteni Heroes of Might & Magiciin, ja sen sukulaisiin, viileni jossain vaiheessa kolmannen (ja parhaan) pelin lisäosatulvaa. Heroesissa ympäri pelikenttää ratsastelu oli yksi niitä juttuja joihin aloin kyllästyä. Eador on miellyttävän kompakti, siinä liikutaan lautapelimäisesti provinssi (tai kaksi) kerrallaan.
Rahan oivaltava käyttö estää peliä muuttumasta haukotuttavaksi superarmeijan siirtelyksi. Mutta kakkosvaluutta, jalokivet, joita muu muassa magia polttaa, ovat turha kerros. Rahasta oli aina pulaa, mutta jalokiviä olisin voinut käyttää lingon ammuksina.
Piskuisen kehittäjän pelissä on paljon hiomatonta särmää, mutta kokonaisuutena Eador toimii hämmästyttävän hyvin. Pelin pääkonsepti on selkeä: valloita alueita, tutki niitä ja pätki vastustajan sankari. Silti Pelimekanismissa on niin paljon muuttujia ja tekniikkapuussa oksia, että pientä keksittävää riittää pitkäksi aikaa.
Yllätyin kun arvosteluissa ei pidetty siitä, että tekoäly yrittää pelata tosissaan. Gamespot jopa varoitti, että peli on liian vaikea ollakseen nautittava. Sikäli totta, että helpon tutoriaalin jälkeen kävelinkin kiviseinään. Sitten aloin opetella pelimekaniikan saloja. Pidin siitä Dark Soulissa, pidän siitä Eadorissa, ja ihminen lopulta pelin voittaa.
Jo kauan kaupallisen pelinsuunnittelun kulmakivenä on ollut tehdä pelit voitettaviksi, mutta niiden pitää teeskennellä häviämistä vakuuttavasti, jotta pelaaja tuntee onnistuneensa. Se, että peli on liian helppo, ärsyttää paljon vähemmän kuin se että peli on liian vaikea, jolloin se vielä masentaa ja turhauttaa.
Ai mitä pahaa siinä on? Aidon väännön, kokeilun ja opettelun asemasta pelaajat siis mieluummin maksavat siitä, että peli leikisti voihkii, teeskentelee saavansa häviön huipun ja huutaa: ”Oih, sinä olet voittaja, beibi! Sinä olet paras!”
Ja nauravat sinulle selkäsi takana.
Nnirvi
84
