Kuulaalta taivaalta kajahtaa huuto ja lohikäärmeen varjo lipuu ylitseni. Ruudun toisella puolella istun nojatuolissani iho kananlihalla.
Tyhjennä loppuvuoden kalenterisi, Skyrim on täällä! Bethesdan viimeisin virtuaalieskapismin ylistyslaulu vie pelaajan Tamrielin pohjoisimpaan provinssiin, lumihuippuisten vuorten halkomaan Skyrimiin. Legendana pidetyt lohikäärmeet ovat nousseet piiloistaan, sisällissota on repimässä koko maan kahtia. Mikä olisikaan mukavampi ympäristö muutaman kuukauden vapaamuotoiselle korpivaellukselle?
Mestauslavalta maailman pelastajaksi
Skyrim alkaa paremmin kuin yksikään aikaisempi Elder Scrolls. Teloitusta kohti vääjäämättä suunnistavassa vankikärryssä istuminen ja kohtalotovereiden kanssa jutustelu tempaisee mukaansa aivan eri tavalla kuin Oblivionin vankilassa kyyhöttäminen, vaikka perusteema on sama. Jopa hahmonluonti on saatu upotettua alkuun luonnollisen oloisesti, ilman perinteistä miettimisen aiheuttamaa epäjatkuvuuskohtaa.
Hieno startti kuvastaa hyvin koko Skyrimia. Se jatkaa Oblivionin viitoittamalla tiellä, mutta hienosäätää tarinankerronnan ja vapaan haahuilun yhdistelmää entistä koukuttavammaksi. Kukaan ei pakota osallistumaan maailman kohtaloihin, sankari voi halutesssaan kadota tutkimaan korpimaiden piilotettuja sopukoita. Tai jos valitsee toisin, juoni on kokemisen arvoinen ja siihen on panostettu aikaisempaa enemmän. Lisäksi sivutehtäviä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Tarina hapuilee hiukan puolivälissä, mutta se esittelee laajan maan eri kolkat luonnollisessa tahdissa ja antaa siihen keskittyvälle sankarille hiljalleen uusia varusteita vaarojen kohtaamiseen. Kamat eivät pärjää tarkemman maailmantutkijan keräämälle laaturoinalle, mutta riittävät hyvin taistelussa selviytymiseen. Juuri näin sen pitää olla.
Lumihuippuisten vuorten juurella
Valehtelisin, jos en väittäisi odottaneeni Skyrimia turhankin paljon. Silti uuden Elder Scrollsin tunnelma yllätti positiivisesti. Siellä olemisen tuntu on aivan omaa luokkaansa ja pohjoisen maan tutkimisessa on oma sanoinkuvaamaton viehätyksensä. Majesteettisten maisemien, huikean soundtrackin ja muutenkin loistavan äänimaailman yhdistelmä luo jatkuvasti klassisia kodak-hetkiä, joita on pakko pysähtyä ihastelemaan auringon laskiessa sumuisten vuorten taakse. Tämän pelin kanssa ei vain yksinkertaisesti voi kiirehtiä.
Bethesda on vihdoin osunut Skyrimin visuaalisessa tyylissä siihen napakymppiin, jota aikaisemmissa osissa vielä haettiin. Tyyli on vaikuttava jo Xboxilla. Tekstuurit saattavat olla satunnaisesti hiukan suttuisia, mutta kokonaisuuden design kohoaa yhdentekevien pikkujuttujen yläpuolelle. Viikinkitaruista ja R.R. Martinin kylmästä pohjolasta suoraan lainatut maisemat ovat täydellinen tausta vapaalle hiekkalaatikkomaailmalle, jossa jokainen kaukaisuudessa siintävä vuorenhuippu houkuttelee etsimään tietä ylös lumisille rinteille.
Fiilistelyssä auttaa päivitetty pelimoottori, joka selviää pitkistä piirtoetäisyyksistä entistä paremmin ja kaikkein tärkeimpänä, vuosien odottamisen jälkeen, lisää maailman varjot. Vaihtelevat sääolosuhteet ovat komeampia kuin koskaan, erityisesti vuorten rinteillä tuivertavat lumimyrskyt vakuuttavat. Yötkin ovat entistä pimeämpiä. Joidenkin kaipaamaan pikimustaan synkkyyteen ei sentään mennä, mikä on vain hyvä.
Äänimaailma ansaitsee erityiset kehut. Eeppinen musiikki onnistuu siinä ihmeessä, jota monet ovat turhaan tavoitelleet: Se tuo mieleen Basil Poledourisin huikean Conan-soundtrackin sitä kopioimatta. Barbaarimainen meno sopii täydellisesti pelin yleiseen viikinkitunnelmaan. Yhdistelmä luo kokonaisuuden, joka nostattaa ihon kananlihalle kerta toisensa jälkeen, vielä päiviä maailmaan sukeltamisen jälkeen.
Vähemmän on enemmän
Klooniarmeijan sijasta Skyrimin provinssissa asuu yksilöllisiä, nimettyjä ihmisiä. Käsityön määrä on melkoinen, sillä lähes jokaisella on jotain pientä omaa sanottavaa sen tavallisen peruslitanian sijasta. Vuorokausirytmi on Oblivionista tuttu kahdeksalta töihin ja kahdeksalta kotiin, mikä luo riittävän kuvan elävästä maailmasta. Luultavasti hahmoihin upotetun työn takia pohjoisessa ei ole isoja megakaupunkeja, vaan asutuskeskukset ovat kyliä. Se itse asiassa sopii hyvin Skyrimin aikaisempaa minimalistisempaan henkeen.
Minimalismi näkyy kaikkialla. Siistin linjakas käyttöliittymä on hiotumpi kuin koskaan ja toimii ainakin konsolilla erinomaisesti. Keskustelut eivät enää pakkozoomaa kuvaa kiinni vastapuolen naamaan vaan ne tapahtuvat suoraan normimaailmassa. Kaikki on suunniteltu pitämään pelaajan huomio kiinni varsinaisissa tapahtumissa käyttöliittymän tuijottamisen sijaan, ja tavoitteessa on onnistuttu.
Uudistettu hahmonkehitys seuraa samaa suunnittelufilosofiaa. Perusominaisuudet ovat kutistuneet vain magiaan, terveyteen ja staminaan, joista yhtä voi nostaa aina tasonnousun yhteydessä. Taidot kehittyvät edelleen niitä käyttämällä, mutta pää- ja sivutaitojen konsepti on heivattu romukoppaan. Sen sijaan minkä tahansa taidon nousu lasketaan nyt mukaan tasonnousuun. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta syvyyttä on itse asiassa entistä enemmän, kiitos jokaisen taidon alla olevan kykypuun. Niissä etenemällä hahmostaan voi kehittää juuri sellaisen kuin itse haluaa, oli se sitten hiipivä salamurhaaja, maagi tai kirvestä heiluttava barbaari. Valinnanvaraa on todella paljon.
Toisin kuin luulisi, hahmo kehittyy Skyrimissa itse asiassa hiukan hitaammin kuin aikaisemmissa Elder Scrollseissa. Tasoja ei kerry jatkuvasti ja joitain taitoja, erityisesti käsityösellaisia, täytyy aktiivisesti kehittää parhaita kamoja varten. Syy on se, että turhanpäiväiset tasonnostajat kuten athletics tai swimming on poistettu. Ratkaisu on täysin oikea ja saa tasoissa kohoamisen tuntumaan jälleen palkitsevalta helpon ees taas hyppelyn sijasta. Käsityöammatteja on joka lähtöön ja niiden kanssa on hauska viettää aikaa, tai ne voi unohtaa kokonaan. Ehkä jotkut kaipaavat varusteiden korjausta, itse pidin sitä aina turhana lisähidasteena seikkailun keskellä.
Muistoja Oblivionista
Edellinen Elder Scrolls eli Oblivion onnistui monessa, mutta mokasi eeppisesti vihollisten automaattisen tasonnousun. Virheistä on opittu, ja Skyrimissa vastus ei muutu keinotekoisesti vaikeammaksi sankarin vanavedessä. Vastaan ei siis enää tule huippuasein varustautuneita superbandiitteja, joiden niskassa on arvokkaammat kamat kuin mitä rosvot koskaan ovat tienanneet rötöksillään. Sen sijaan maailmassa on sopukoita, joissa vastus voi matalammilla tasoilla olla liian kova ja pakeneminen on viisain vaihtoehto.
Aivan kaikkia Oblivionin outouksia Bethesda ei kuitenkaan ole saanut korjattua. Pitkäkyntisen elämää hankaloittaa edelleen se, että kaikissa varastetuissa tavaroissa on mystinen varastettu-tagi, eikä niitä voi myydä kuin sille yhdelle varkaan killan välikädelle. En tajunnut ratkaisua Oblivionissa, enkä tajua vieläkään. Millä kuudennella aistilla kaikki tietävät, että toiselta puolelta maailmaa tuomani kirves on hankittu epärehellisin keinoin?
Toinen jäänne menneisyydestä on kyliä asuttavien ystävällisten ei-pelaajahahmojen kuolemattomuus. Oblivionissa ei voinut tappaa oikeastaan ketään, tällä kertaa joitain voi, joitain ei. Jos hahmolla on lapsia tai hän liittyy jotenkin juoneen, ei henki lähde niin millään. Kaksistaan asuvan vanhan pariskunnan sen sijaan voi pistää kylmäksi. Vaikka harva tuskin haluaa pelata murhamiestä, ei ratkaisussa ole oikein mitään järkeä, sitä paitsi etukäteen luvattiin, että Skyrimissa voi halutessaan tyhjentää koko kylän asukkaista. Toinen samanlainen lupailtu juttu oli Morrowind-tyylinen talon omistajan väkivaltainen kestohäätäminen. Sekään ei onnistu, sängyssä ei voi nukkua vaikka entiset isännät kasvaisivat koiranputkea ja etuoven avain kilisee omassa taskussa.
Muutamat Oblivionista jääneet tyhmyydet eivät vie peli-iloa, mutta ne hämmentävät, koska niiden piti tekijöiden mukaan olla korjattu. Toisaalta kaikki eivät niitä edes huomaa. Ja modiyhteisö varmasti vastaa huutoon nopeasti.
Eeppisiä kohtaamisia
Taistelu tai sen välttely on entistä hauskempaa touhua, kiitos varusteiden ja taikojen vapaamman yhdistelyn. Kumpaankin käteen voi nyt sitoa mitä haluaa, oli se sitten ase, kilpi tai loitsu. Jos molemmissa käsissä on sama taika, syntyy niiden samanaikaisesta käytöstä entistä tehokkaampi versio. Eri varusteiden kesken vaihtelu onnistuu lennossa nopeasti kätevän suosikkivalikon kautta.
Lähitaistelu tuntuu sopivan brutaalilta, kilvellä voi esimerkiksi hetkeksi tainnuttaa vihollisen. Välillä kriittiset iskut lopettavat vihollisen kertaiskulla verisellä efektillä, joka vaihtelee käytetyn aseen mukaan. Ne ovat riittävän lyhyitä ja harvinaisia, joten ne eivät häiritse, vaan lisäävät taistelun anteeksiantamatonta tunnelmaa.
Varovaisemmat hiipijät nauttivat toiminnasta vähintään yhtä paljon. Hiiviskely ottaa loogisemmin huomioon ympäristön valot ja varjot, tärkeimpänä parannuksena varkaiden suosikeilla, jousipyssyillä, tekee nyt jotain ilman modaamista. Jouskareiden vahinkoa on nostettu niin paljon, että piilosta ammuttu nuoli tappaa tehokkaasti sekä alku- että loppupelissä. Tämän ja uuden taitosysteemin ansiosta pelihahmon urapäätöksissä on oikeaa vapautta.
Vapaamuotoisuus tulee tarpeeseen Skyrimin huippukohdissa, hurjissa taisteluissa lohikäärmeitä vastaan. Lohikäärmeisiin törmää muutamassa ennalta määrätyssä kohdassa, muuten ne liikkuvat satunnaisesti pitkin maailmaa ja etsivät saalista. Kohtaukset on rakennettu eeppisiksi alusta lähtien, yleensä lohikäärmeen saapumisen kuulee ennen kuin näkee. Mylvintä ja yli sujahtava varjo nostavat vielä useammankin lohikäärmetaistelun jälkeen ihokarvani pystyyn, joka kerta. Tässä vaiheessa on vielä aikaa valita, yrittääkö pötkiä pakoon vai kaivaa verta nenästään. Kaikki lohharit eivät ole yhtä vaikeita, mutta osa kohtaamisista muuttuu pirullisen haastavaksi kissa ja hiiri -leikiksi, jossa selviytyäkseen täytyy osata hyödyntää ympäristöä ja kaikkia taitojaan.
Toinen vuori oikealta, suoraan aamunkoittoon asti
Skyrim on kokonaisuutena paras tähän mennessä julkaistu Elder Scrolls -virtuaalimatka. Siinä on edelleen muutamia Oblivionia vaivanneita tyhmennyksiä, mutta ylittämättömän mahtava tunnelma riittää korvaamaan puutteet paremmin kuin hyvin. Lumihuippuisten vuorten, barbaarimaisen asenteen ja lohikäärmeiden yhdistelmässä on jotain todella maagista, joka kolahtaa kovempaa kuin yksikään Elder Scrolls tätä ennen. Bethesda saa tosissaan pusertaa seuraavan osan kanssa, jos tunnelmasta halutaan vielä tiukempi.
Pinta-alaltaan Skyrim on hiukan Oblivionia pienempi, mutta huikeat korkeuserot ja käsityön määrä muuttavat summan reilusti plussan puolelle. Tekemistä ja tutkittavaa riittää ainakin kymmeniksi, ellei sadoiksi tunneiksi. Kuten Bethesdan pelien kanssa aina, viimeistään modien kanssa leikkiminen nostaa varmasti lopullisen peliaikani 200 tunnin reilummalle puolelle.
Tervemenoa elämä, tervetuloa Skyrim.
92
