Harvoin pelintekijöitä joutuu kiittämään siitä, että peli on tehty ajatuksella ja rakkaudella valmiiksi. Nyt on onneksi aihetta: Kiitos Silicon Knights Eternal Darkness: Sanity's Requiemista.

Jos Resident Evil on fyysinen kauhuelokuva, Eternal Darkness on fantasialla höystetty psykologinen jännäri. Tyylillä ja taidolla tehty kertomus Roivasin suvusta pursuaa hienoja ideoita. Moni peli tekee hulluksi, mutta monessako pelissä hulluksi tuleminen heijastuu pelin ulkopuolelle?

2000 vuoden ajanjakson kattavaa peliä on odotettu melkein yhtä kauan. Silicon Knights aloitti kauhupelin tekemisen jo Nintendo 64:n aikakaudella yli neljä vuotta sitten. Seuraavaksi Eternal Darknessista piti olla GameCuben julkaisupeli, mutta ei. Vihdoin ikuisen odotuksen pimeyteen syttyi valo.

Mikä valo se onkaan! Vaikka Eternal Darkness ei mullista tai edes uudista eloonjäämiskauhupelien tyylilajia, se korjaa muiden tekemät virheet ja epäloogisuudet. Lopputulos on GameCuben parhaita pelejä, teknisesti viimeistelty tunnelmapala.

Tusina tarinaa, ei tusinatavaraa

Tapahtumat alkavat nykyajasta. Nuori, viehättävä ja rohkea Alexandra Roivas saapuu isoisänsä kartanoon. Juuri kuollut pappa lähti harvinaisen verisesti, eikä poliisilla ole aavistustakaan syyllisestä. Kartanosta Alexandra löytää ikivanhan kirjan, josta paljastuu Roivas-suvun tarina. Kirja on huomattavasti paksumpi kuin "Saksalainen huumori kautta aikojen", sillä perhe on sekaantunut pelottaviin pimeisiin voimiin historiansa aikana.

Pelissä on kaksitoista jaksoa, joissa jokaisessa seikkailee Roivas-suvun eri jäsen. Ikuinen pimeys alkaa Persiasta 26 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Sukutarina polveilee ympäri maailmaa ja aikaa, Lähi-idästä Aasiaan ja Ranskan juoksuhautoihin. Monet historian tapahtumista saavat selityksen, jota ei historian kirjoissa kerrota. Vaikka pari ensimmäistä jaksoa vilahtivat läpi puolessa tunnissa, kokonaisuudessa on tarpeeksi pituutta. Pelin lineaarisen tarinan voi kulkea läpi kolmella eri tavalla, jolloin päästään noin 50 pelituntiin. Sitkeä sissi palkitaan kuulemma todella hulppealla erikoisloppuratkaisulla. Itse en ehtinyt sinne saakka.

Jokaisessa jaksossa taistellaan hirviöitä vastaan, yritetään pysyä hengissä sekoamatta ja ratkaistaan enimmäkseen helppoja älyongelmia. Puzzlet ovat suhteellisen loogisia, päinvastoin kuin eräässä toisessa kauhupelissä, jonka nimi alkaa R:llä ja loppuu l:ään.

Käänteitä kuin vekkihameessa

Tarina etenee tyylikkäissä animaatiopätkissä ja vuosisatojen mittaan tapahtuu yllättäviä käänteitä. Alexandra ei läheskään aina voi olla ylpeä esi-isiensä tekosista. Graafisesti Eternal Darkness on laadukasta nykytasoa ja menneisyyden kuvaamisessa on pyritty realismiin. Esimerkiksi aseet vastaavat kulloista todellisuutta, sädepistooleita on muinaisessa Persiassa turha toivoa.

Eternal Darkness on melkein se ensimmäinen toimintaseikkailu, jossa ei tarvitse enää valittaa kuvakulmista. Kamera on pultattu aina vakiopaikkaan ja kuvakulma muuttuu pelihahmon kävellessä. Ongelmia tulee lähinnä taisteluissa, jolloin hirviö saattaa putkahtaa kuvaruudun laidalta kiusantekoetäisyydelle kohtuuttoman nopeasti.

Resident Evilin hienoille taustoille ei pärjätä, mutta Pimeyden maailma onkin kokonaan kolmiulotteinen. Onneksi ruutu päivittyy ahkerasti eikä amerikkalaisessa myyntiversiossa nyi kuin pelokkaan pelaajan silmäkulma. Pelimaailma on hyvän näköinen. Silicon Knightsin graafikot rakastavat erityisesti valaistusefektejä, varsinkin värjätyn kuvioikkunan läpi tulevaa auringonpaistetta. Peli tukee laajakuvatelevisiota, mikä pistää laitteen omistajana itkemään ilosta. Eternal Darknessin visuaalinen tyyli on aina elokuvamainen ja erityisesti se on sitä, kun edessä on vähintään 32-tuumainen 16:9-kuvasuhteen ruutu.

Jos kuvallinen anti on laadukas, äänet lähentelevät täydellisyyttä. Dolby Pro Logic 2 hoituu, mutta oleellisempaa on tunnelmallinen musiikki, josta usein löytyy elämää suurempaa mahtipontisuutta. Historialliset hahmot jopa aloittavat dialoginsa omalla kielellään (ilmeisesti, sillä latinani on vähän ruosteessa) ja siirtyvät vasta sitten englantiin.

Irrottele hulluilla päivillä

Taistelusysteemin jippo on, että pelaaja voi valita tarkan osumakohdan ja mättää vihollista päähän, vartaloon vai johonkin tiettyyn raajaan. Osumakohdalla on myös todellista merkitystä. Hitaimmat rumilukset tulevat vaarattomaksi operaatio kaulankatkaisulla, aseistetun örvelön asekäsi on hyvä valinta ennaltaehkäisevän ensi-iskun paikaksi. Heikkoja kohtia etsimällä taistelemiseen tulee myös strategisia elementtejä. Erityisen kylmäverinen tai sitten vain kyvykäs on tohtori Maximillian Roivas, joka voi tehdä viholliselle ruumiinavauksen ja päätellä tämän heikkoudet.

Omaperäinen linja jatkuu ja paranee taikasysteemissä. Pelaaja voi kehittää erilaisia taikoja lähes loputtomasti. Uudet loitsut koostuvat kolmesta osasta, mutta kaikista yhdistelmistä ei välttämättä synny mitään. Se, että hahmo on hetken vahingoittumaton tai se, että hän saa loitsulla lisää puhtia aseeseensa, ei ole mitenkään uutta. Mutta miten olisi taika, jolla pystyy tekemään itsestään ahtaisiin paikkoihin mahtuvan koneskorpionin tai temppu, jolla näkee seinän läpi? Taikasysteemi näyttää vaikealta vain ohjekirjasta tavattuna, käytännössä se on helppo ja looginen.

Viimeinen omaperäinen herkku on Lovecraft-kirjoista tutut sekoamiset sanoinkuvaamattomien kauhujen edessä. Pelihahmo ei voi pelkästään kuolla, hän voi myös menettää järkensä. Harhailut, äänet ja tavatut hirviöt järkyttävät mielen tasapainoa, menestyminen taistelussa ja onnistuneet ongelmaratkaisut parantavat sitä.

Kun järki alkaa väistyä, se vaikuttaa tapahtumiin. Miedoimmillaan seikkailija alkaa kuulla salaperäisiä ääniä ja hokee, että tämä ei voi tapahtua hänelle. Surrealistiset kuvakulma ja heiluva kamera ovat myös järjenmenon seurauksia. Pelihahmo saattaa astua huoneeseen ja hetken päästä huomaa olevansakin jälleen samaan huoneeseen vievän oven edessä. Parhaimmillaan pelaaja alkaa itsekin pohtia mielenterveyttään. Mitä tehdä telkkarille, josta menee aiheetta virta pois? Vai menikö? Pelihahmo saattaa astua huoneeseen ja hetken päästä huomaa olevansakin jälleen samaan huoneeseen vievän oven edessä. Hulluusefektejä on lukemattomia.

Eternal Darkness säteilee laatua kuin kallein mustan pörssin aseuraani. Kun pelattavuuskin on kunnossa, turha tässä on väkisin valittamisen aiheita kehitellä. Jos tyylilaji kiinnostaa, on virhe jättää Eternal Darkness hankkimatta.