Sota ei muutu, Fallout sentään vähäsen.
Fallout 4 tekee pesäeron edeltäjiinsä mitä yksinkertaisimmalla tempulla. Siinä missä aiemmat Falloutit ovat aina käynnistyneet ydinsodan tuhoaman maailman raunioilta, nelkussa näemme pilkahduksen normaalista elämästä hetkeä ennen pommien putoamista.
Esikaupunkilainen nuoripari kuuntelee epäuskoisena uutislähetystä, jonka mukaan New Yorkiin ja Pennsylvaniaan on isketty ydinasein. Lähetys katkeaa tuossa tuokiossa testikuvaan. Välähdykset taivaanrannassa kielivät, että nyt on tosi kyseessä.
Ainoa mahdollinen pakopaikka on syvälle peruskallioon louhittu väestönsuoja. Vastoin lupauksia suojaa ei ole tarkoitettu elämiseen, vaan asukkien pakastamiseen. Ydinperhe syväjäädytetään vauvoineen päivineen vuosisataiseen uneen. Vaikka maailma on liekeissä, mikään ei pala ikuisesti. Pakastetut valioyksilöt huolehtikoot jälleenrakennuksesta.
Mikä voisi mennä pieleen?
Pakasteet pilalla
Tummanpuhuvista lähtökohdistaan huolimatta Fallout-sarjan roolipelit ovat kertomuksia toivosta ja pienen ihmisen sinnikkyydestä. Edes ydinsota ei ole mikään maailmanloppu, vaan mahdollisuus rakentaa savuaville raunioille jotain uutta.
Vanhojen rakenteiden murtuessa uudet ideologiat saavat tilaa kukoistaa: missä muualla voisimme kohdata maaseutua ryövääviä roistojengejä tai atomin halkeamista palvovia kultteja, ellemme postapokalyptisessä säteilyerämaassa? Vahvimman oikeudella pyörivä anarkia ei ole todiste ihmiskunnan rappiosta, vaan ylivertaisesta kyvystä sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.
Luonnontasapaino järkkyy vasta kun estradille astuu pari sataa vuotta pakasteen elämää viettänyt kammion kundi. Syväjäädytys on mennyt katastrofaalisella tavalla pieleen, minkä seurauksena päähenkilö on herännyt uuteen uljaaseen maailmaan perheensä menettäneenä. Menetyksen keskellä miestä riivaa epämääräinen muistikuva syväjäädytyksen keskeytymisestä sen ajaksi, että joku roisto kävi riistämässä Shaun-vauvan suoraan vieruskapselissa nukkuneen vaimon sylistä.
Kidnappaajan jäljittäminen antaa vankan henkilökohtaisen motivaation Fallout 4:n ensimmäiselle puoliskolle. Sankaria ajaa eteenpäin horjumaton usko siitä, että poika on yhä elossa. Maailman pelastaminen – ja siihenkin vielä päästään – astuu kuvioon vasta myöhemmin.
Uusi, uljas maailma
Väestönsuojaan ei jäädä nyffimään yhtään pidemmäksi aikaa kuin on tarinan alustamisen kannalta välttämätöntä. Aikaa vierähtää pelin alusta hyvä jos varttituntiakaan siihen, että sankari kömpii esiin Suur-Bostonin radioaktiiviseen erämaahan.
Vuosi on 2287, eikä maailma ole vieläkään toipunut: maisemaa täplittävät lähiörauniot, autonraadot ja mustiksi kulottuneet metsät. En varsinaisesti ilahtunut näkemästäni, sillä sain tasaisen harmaasta rappioromantiikasta tarpeekseni jo Fallout 3:ssa.
Ensivaikutelma kuitenkin pettää, sillä Bostonin seutu osoittautuu tarkemmin tutkiessa yllättävän värikkääksi miljööksi. Pelialue on täynnä pienempää ja suurempaa kohdetta sairaaloista tutka-asemiin ja finanssikeskuksen pilvenpiirtäjistä lounaisnurkan luotaantyöntävään Säteilevään mereen. Säteilevän meren olosuhteet ovat niin ankarat, että sieltä puskee aika ajoin ukkosmyrskyjen kaltaisia säteilyrintamia sotkemaan jälkibostonilaista elämäntapaa. Säteilymyrskyn ajaksi on parempi hakeutua sisätiloihin.
Fallout 4:n suurin oivallus on mielestäni siinä, ettei koko Bostonia ole uhrattu postapokalyptisen vision alttarille. Kaupungin siluetti on jätetty yllättävän ehyeksi, retrofuturistisesti muotoiltujen pilvenpiirtäjien ja huimiin korkeuksiin nostettujen moottoritieramppien muistuttaessa sotaa edeltäneestä 2070-luvun kukoistuksesta. Säteilevän meren syrjäinen sijainti antaa viitteitä siitä, että Bostoniin tarkoitettu ydinisku saattoi olla huti, mikä selittäisi kaupungin säästymisen totaaliselta tuholta.
Minulla ei ollut missään vaiheessa tylsää Bostonin salaisuuksia tutkiessa. Vaikka arkkitehtuuri on maalattu lavein pensselinvedoin, pienet ruohonjuuritason yksityiskohdat kielivät siitä, että maailma on muutakin kuin kylmän proseduraalisen generoinnin tuotosta. Vierailukohteita, jotka on pyhitetty pelkille sivutehtäville tai ovat muuten vain tunnelmaa luomassa, riitti enemmän kuin ehdin 60–70-tuntisen läpipeluurupeaman aikana edes tutkia.
Myönnettäköön, että merkittävä osa Bostonin urbaanista miljööstä on pelkkää umpeen laudattua kulissia. Harmillisen monet näennäisesti ehjinä säilyneistä rakennuksista ovat pelkkää silmänlumetta vailla tutkittavia sisätiloja. Kulissimaisuus nousee korostetusti esille ydinkeskustassa, jossa korttelin mitalta löytyy hyvä jos yksi laillinen sisäänkäynti. Siirtymät ulkomaailmasta sisätiloihin johtavat lähes aina latausruudun katseluun. Vaikka tauot ovat keskimäärin melko lyhyitä, viive rikkoo ikävästi immersiota.
Timanttinen kaupunki
Fallout 4 tuntuu aluksi verkkaiselta, erityisesti jos harhautuu tekemään kovin monta sivutehtävää ennen Diamond Cityssä vierailua. Diamond City on olevinaan ydinsodanjälkeisen Bostonin urbaani sydän, mutta todellisuus on jotain paljon karumpaa: urbaniitit elävät hökkelikylässä, joka on rakennettu vanhan baseball-stadionin korkeiden seinien sisäpuolelle. Stadionin ulkopuolella vallitsevat viidakon lait.
Bostonilaisten silmissä supermutanttejakin suurempi mörkö on salamyhkäinen Instituutti. Kukaan ei tiedä missä Instituutti sijaitsee, ketkä sitä johtavat tai mitä Instituutti ylipäätään haluaa. Instituutin tiedetään vain olevan lukemattomien kidnappausten takana.
Työskentelikö päähenkilön kohtaama lapsenryöstäjä Instituutille? Siinäpä vasta kysymys!
Fallout 4:n kampanja koostuu neljästä eri juonilinjasta, jotka edustavat kutakin pelimaailman neljästä pääryhmittymästä. Niistä ensimmäisenä pelaaja kohtaa Minute Men -miliisit, jotka vanhaan hyvään aikaan edustivat lakia ja järjestystä ydinsodanjälkeisessä Bostonissa.
Minuuttimiehiä autetaan hyvin konkreettisella tasolla, sillä pelaajan tehtävä on uudisraivata heille uusia setlementtejä maatila ja kylänrähjä kerrallaan. Kyse ei ole pelkästään alueiden puhdistamisesta vihollisista, vaan myös radioasemien ja tilapäismajoituksen pystyttämisestä, jopa maanviljelystä.
Käyttöliittymä, jolla setlementtejä rakennetaan, on yksi epäintuitiivisimmista, joita olen joutunut 2000-luvulla käyttämään. Mikä sujuvuudessa menetetään, saadaan kuitenkin takaisin rakenteluvaihtoehtojen monipuolisuudessa. Jos kärsivällisyys riittää tee-se-itse-majan rakentamiseen ja sisustamiseen, sellainen myös onnistuu. Henkilökohtaisesti minulle riitti remonttireiskailussa tasan se minimi, jonka eräät tehtävät edellyttivät.
Senkin uhalla, että joudun jyrähtämään pc-herrakansan äänellä, Fallout 4 haiskahtaa konsolit edellä kehitetyltä. Varsinaisen toiminnan aikana konsolointia tuskin huomaa, mutta menuissa siitä ei jää pienintäkään epäselvyyttä.
Fallout 4:n menurakenteissa ja inventaariossa on luultavasti paljonkin järkeä konsoliohjaimella käpisteltynä, mutta hiirellä ja näppäimistöllä käyttökokemus on aivan peeseestä. Sekavat rakentelumenut voisin vielä kestää, mutta surkeasti jäsenneltyjä ja vaikeaselkoisia inventaariolistauksia on vaikea sulattaa roolipelissä, jossa puolet ajasta lootataan kaikkea, mikä nurkista vain lähtee irti.
Erityisen törkeänä pidän tehtäväesineitä, ääninauhoja ja kirjeitä luetteloivaa misc-näkymää, josta on mahdoton erotella ajankohtaisia ja tärkeitä esineitä vanhoista ja epäolennaisista. Inventaario ei myöskään anna mitään apuvälineitä erilaisten asukokonaisuuksien muodostamiseen. Jos esimerkiksi haluaa ihmisten ilmoilla buustata karismaansa siistillä asuvalinnalla, pelaajan on klikkailtava paperinukestaan mennen tullen päähinettä, rillejä, haalaria, rintapanssaria, oikeaa hihaa, vasenta hihaa, oikeaa lahjetta ja vasenta lahjetta. Se on lievästi sanottuna peppukipeää touhua.
Konsolointia lienee sekin, että keskustelut erämaan asukkien kanssa ovat epätavallisen lyhyitä, eikä repliikkivaihtoehtoja ole koskaan enempää kuin neljä kerrallaan. Aluksi suhtauduin vähäpuheisuuteen vakavana puutteena, mutta kampanjan edetessä lyhyet ja ytimekkäät keskustelut voittivat minut puolelleen. En loppujen lopuksi jäänyt kaipaamaan yhdenkään keskustelukumppanini kanssa enempää jaarittelua.
Fallout 4:n ääninäyttely on muuten varsin tasokasta, mitä ei voi tämän suuruusluokan roolipelissä pitää mitenkään itsestäänselvyytenä.
Liikkuvat eteen
Siirtymä isometrisistä Black Isle -aikakauden Fallouteista Bethesda Softworksin ensimmäisen persoonan Fallouteihin oli kaikin puolin dramaattinen, eikä tietenkään mitenkään ongelmaton. Jos siellä olon tunnussa jotain uutta saavutettiinkin, vuoropohjaisten taktisten taisteluiden korvaaminen puolivillaisella ensimmäisen persoonan räiskinnällä Fallout 3:ssa ja Fallout: New Vegasissa ei ollut millään tasolla parannus.
Roolipelinä Fallout 4 on hyvin linjassa Bethesda Softworksin aikaisempien teosten kanssa, mutta räiskintäpelinä sen kohdalla voidaan puhua jopa selvästä kehityksestä. Eihän siinä nyt ole mitään syvällisyyden häivääkään, kun tähtään taistelukiväärillä supermutanttia päähän, mutta ronskit gore-efektit tekevät touhusta kumman tyydyttävää. Hiiviskely ja pienten väijytysten järjestäminen on puolet huvista. Vihollisten keskinäinen replikointi antaa kivasti osviittaa siitä, onko pelaajan sijainti paljastunut vai epäselvä.
En oikeastaan kyllästynyt pelin taisteluihin missään vaiheessa kampanjaa. Vihollisia oli loppuun asti hauska haastaa, vaikka olisin yhtä hyvin voinut hiiviskellä tilanteesta ohi. Tämä siitäkin huolimatta, etten edes pahemmin koskenut VATS-taistelutietokoneeseen, joka on olevinaan Falloutin suurin räiskintäinnovaatio.
VATS:ia voisi kuvailla kuvailla ajan hidastamisen ja automaattitähtäyksen yhdistelmäksi. Pelaaja merkkaa valitsemansa viholliset ja valitsemansa ruumiinosat ja tietokone huolehtii ennalta laskettujen osumaprosenttien puitteissa ampumisesta. Vaikka VATS on periaatteessa hyödyllinen, sen käyttäminen tuntui lähinnä huijaamiselta. Tietokoneavusteiset nappilaukaukset eivät millään tasolla vastaa käsitystäni hyvästä räiskintämekanismista.
Kustomoitavista varusteistaan Fallout 4 ansaitsee ison plussan. Kustomointi pelaa hienosti yhteen paitsi hahmonkehityksen, myös maailmasta kerättävän satunnaisroinan kanssa. Melkein kaikki mahdollinen vanhoista herätyskelloista säilyketölkkeihin on purettavissa kustomoinnissa kulutettaviksi materiaaleiksi. Erityisen arvokkaita ovat öljyt, liimat, ruuvit ja alumiini, joita kuluu melkein aina, kun nikkaroidaan aseiden parissa.
Kampanjan kuluessa nähdään yllättävän paljon joukkokohtauksia, joissa taistelijoita piisaa niin omalla kuin vastustajan puolella. Toisinaan satunnaistaisteluita puhkeaa myös pelaajasta riippumatta: keskenään vihamieliset ryhmät vetävät hanakasti toisiaan lättyyn. Brotherhood of Steelin partio on tervetullut näky kaikkialla, missä on pelkoa törmätä supermutantteihin.
Varsinaista seikkailijaretkuetta Falloutin sankari ei ympärilleen voi koota, mutta halutessaan matkakumppanikseen voi valita yhden seuralaisen. Oma suosikkini oli Dogmeat, uskollinen ihmisenpurija. Kunnon purijan tavoin Dogmeat ymmärtää olla hiljaa, paitsi silloin, kun se haukahtaa merkatessaan löytämiään esineitä. Hyödyllistä! Taistelussa Dogmeat on hyödyllisimmillään vetäessä vihollistulta puoleensa.
Paljon tehtävää
Fallout 4 voi olla konsolipainolastista kärsivä hiomaton timantti, mutta se on myös peli, joka piti minut pari viikkoa lähes täydellisesti otteessaan. Pikkutunneille venyneet pelisessiot olivat Bostonin radioaktiivisessa erämaassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. ”Vielä yksi tehtävä, vielä yksi tehtävä...”
Tällainen koukku ei olisi mahdollinen ilman riittävän monipuolista ja yllätyksellistä tehtäväsuunnittelua. On seassa toki bulkkiakin (”mene tuonne ja tapa kaikki”), mutta myös hillittömän kekseliäitä tehtävälinjoja, kuten katurikollisuuden siivoamista tekeytymällä vanhan radiokuunnelman naamiokostajaksi.
Elin sen verran tiukasti omassa Fallout-kuplassani, että luin vasta jälkikäteen kirjoitukset, joissa pelin ulkoasua lyötiin kuin vierasta sikaa. Kritiikki on mielestäni suurelta osin kohtuutonta. Vaikka osa pelin 3D-malleista on vähän karun näköisiä, niin Fallout 4 pelaa hienosti valoilla ja varjoilla, säätilojen vaihteluilla, horisonttiin asti ulottuvalla piirtoetäisyydellä ja taisteluiden komeilla visuaalisilla tehosteilla (gore, räjähdykset, valojuovat...)
Pelin bugisuutta ei sentään käy kiistäminen. Fysiikkamoottorin sekoilu menee tahattoman Fallout-komiikan piikkiin, tehtävälogiikan hajoaminen ei sen sijaan paljon naurata. Täysin rikki menneisiin tehtäviin törmäsin omien laskujeni mukaan kolme tai neljä kertaa, kaikkien tapausten ratketessa vanhan pelitilanteen lataamisella. Joissakin tehtävissä syyllistytään yksinkertaisesti siihen, että annetut ohjeet ovat pirun epäselviä. Puutteellinen ohjeistus vaivaa erityisesti tehtäviä, joissa pitäisi rakentaa jotain.
Fallout 4 ei selviä tehtävistään puhtain paperein, mutta yritystä ja yllätyksellisyyttä niissä ainakin riittää. Tarinan kuluessa koetaan yllättävän kovia käänteitä, enkä ollut millään päästä yli loppupuoliskon mahdottomista valinnoista. Olisihan se pitänyt arvata, ettei kaikkien ryhmittymien kaverina voisi pelata loputtomiin.
Kampanja ei yllätyksekseni päättynytkään kuin seinään, vaan sivutehtäviä olisi voinut jatkaa vielä loppuratkaisun jälkeenkin. Se tosin oli pettymys, ettei lopussa esitetty lainkaan yhteenvetoa eri sivuhenkilöiden kohtaloista. Kiirekö syynä?
Puutteineenkin Fallout 4 oli kaikin puolin mieleenpainuva rope-elämys, joka herätti kampanjan avainkohdissa suorastaan pakottavaa pelihalua. Sanotaan, että sota ei muutu, mutta vuoden peli -ehdokkaani ainakin muuttui Metal Gear Solidista Falloutiksi.
Lausun vielä lopuksi sanasen tekniikasta. Ikääntyvä, joskin näytönohjaimeltaan päivitetty pelikoneeni pyöritti Fallout 4:ää high-asetuksilla varsin tasaisesti 50-60 ruutua sekunnissa. Keskusmuistin vähyys (8 Gt) taisi kuitenkin kostautua levytoimintojen yliaktiivisuutena ja pitkittyneinä lataustaukoina pikamatkustaessa ja ulkomaailmasta sisätiloihin siirtyessä. Bugeistaan huolimatta peli ei kaatunut koneellani kuin satunnaisesti työpöydälle poistuessa.
Bostonin tee-se-itsekutsut
Fallout 4 on mainio hiekkalaatikkoroolipeli. Olen edelleen sitä mieltä, että paras Fallout on se ensimmäinen, mutta näitä uusia ei oikein voi Interplayn tuotoksiin edes verrata.
Teknisesti Xbox One -versio on kaksijakoinen tapaus. Graafisesti peli on muihin nykypeleihin verrattuna jopa karu ilmestys, mutta aivan riittävän nätti, jotta immersio ydintuhon jälkeisestä maailmasta säilyy.
Vaikka grafiikka ei räjäytä tajuntaa, suorituskyky toisinaan venyy ja paukkuu. Etenkin kesken kiivaan toimintakohtauksen ruudunpäivitys tippuu ikävän usein yksinumeroisiin lukemiin, vaikkei se parhaimmillaankaan ole kuin 30 ruutua sekunnissa. Verkon kultasilmät vuotavat verikyyneliä, mutta itse pystyn elämään asian kanssa.
Myös piirtoetäisyys on jätetty ikävän lyhyeksi. Ruudulla on mukavasti erämaatauhkaa ja yksityiskohtia, mutta sen hintana on mitä ilmeisimmin ollut rajoitettu näkyvyys. Lataustaukojen aikana ehtii helposti käydä lataamassa kahvinkeittimen, mutta kakkoshätää varten on painettava pausea. Varsinaisia pelintappajabugeja en seikkailuni puitteissa kohdannut, pienempää sekoilua vain.
Radioaktiivinen erämaa on muutamista teknisistä ongelmistaan huolimatta melkoinen puuhamaa ja pääjuonen edistämisen voi perustellusti panna tauolle ihan vain tutkimusmatkailun vuoksi. Vaikka ydintuli on puhaltanut elämän marginaaliin, mainiosti pedatun alkuasetelman jälkeen vain mielikuvitus asettaa rajat nurkkien nuohoamiselle. Tekemistä on jopa siinä määrin, että kaikkien tekemättömien töiden alle uhkaa seikkailun edetessä uupua.
Vaikka Fallout 4 paikoin venyy ja paukkuu, se vakiinnuttaa entisestään Bethesdan asemaa hiekkalaatikkopelien kuninkuusluokassa. Neljäs Fallout ei ole paras millään osa-alueella, mutta osatekijöiden summa ei voi olla vähempää kuin ysillä alkava arvosana.
Juho Kuorikoski
Fallout 4
Arvosteltu: PC
Saatavilla: PS4, Xbox One
Bethesda Softworks
Testattu: Intel i7 2600, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 760 2 Gt videomuistia
Minimi: Intel i5-2300, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 550 Ti 2 Gt videomuistia
Suositus: Intel i7 4790, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 780 3 Gt videomuistia
Moninpeli: ei ole
Ikäraja: 18
92
