Armottoman ja ydinlaskeumaisen autiomaan vaarat eivät ota laantuakseen.
Fallout: New Vegas (Pelit 11/2010, 90 p) oli yksi viime vuoden parhaista pelikokemuksista ja vaikka katkerat Bethesda-vihaajat muuta väittävätkin, äärimmäisen uskollinen vanhojen Falloutien (tai siis lähinnä ykkösen, kakkonen on huono) perinteen jatkaja.
Sitä laajennettiin neljällä DLC-lisäseikkailulla. Lisärit voi pelata missä järjestyksessä tahansa, sillä ne eivät muodosta juonellista kokonaisuutta, mutta sisältävät viittauksia toinen toistensa tapahtumiin ja henkilöihin. Dead Money ja Lonesome Road on tarkoitettu kokeneemmille hahmoille, Old World Blues noin puolivälissä New Vegasin pääjuonta oleville ja Honest Hearts puolestaan vaikka ihan nyyppäreille.
Jokainen pikkulisäri nostaa tasokattoa viidellä. Ne sisältävät uusien alueiden ja tehtävien lisäksi aimo läjän uusia perkejä, varusteita, haarniskoja, käsityöreseptejä sun muuta. Varsinaisten lisäseikkailujen ohella peliin on julkaistu niin ikään DLC:nä myytävä Gun Runners’ Arsenal -asepaketti. Sitä voi suositella lähinnä niille, joille New Vegasin ja lisärien valmiiksi mittava asevalikoima ei vain kerta kaikkiaan riitä.
* * * * * *
Kuolleen miehen käsi (Dead Money)
Ensimmäisenä julkaistu lisäri Dead Money on suunnattu vähän kokeneemmille hahmoille. Peruspelistä tutun Brotherhood of Steel -Veronican oppi-isä Elijah on löytänyt tarunhohtoisen Sierra Madren kasinon, jonka holvien väitetään kätkevän sisäänsä mittaamattoman arvokkaita aarteita ja muinaisteknologiaa. Elijah pakkovärvää Kuriirin ja kolme muuta epäonnista seikkailijaa murtamaan kasinon salaisuudet, eikä kieltäytyminen ole vaihtoehto, sillä siitä pitävät huolen räjähtävät pommikaulurit.
Dead Moneyn pelialue koostuu itse kasinosta ja sen alapuolelle rakennetusta kylästä. Mistään massiivisesta kokonaisuudesta ei siis ole kyse, mutta mestat ajavat asiansa toiminnan kulisseina. Kylän sokkeloisuuden, kaduilla partioivien kaasunaamaripäisten mutanttien ja tappavan myrkkyusvan takia eteneminen on myös melko hidasta, mikä osaltaan saa paikan tuntumaan suuremmalta. Haastettakin piisaa, sillä peruspelin tasokatossa olevalla hahmollani oli välillä jännäpissat housuissa hankalasti tapettavien vihollisten keskellä hiiviskellessä. Asiaan toki vaikutti myös se, että aina yhtä ärsyttävänä vetona Dead Money tyhjentää alkajaisiksi inventaarion suunnilleen kaikesta hyödyllisestä, ja erityisesti energia-aseiden ammuksia jaetaan seikkailun aikana todella kitsaasti. Niinpä olosuhteiden pakosta oli omaksuttava Jokaisen laukauksen pitää tappaa -pelityyli. Yleensä se on kiusallista, mutta nyt sopii Dead Moneyn yleiseen fiilikseen mainiosti.
Eniten tässä ensimmäisessä DLC-tarjoomuksessa häiritsee tarinan erillisyys New Vegasin muusta sisällöstä. Sierra Madren alueelle ei nimittäin pääse seikkailun selvittämisen jälkeen enää palaamaan eikä sieltä voi poistua kesken kaiken, joten homma on pistettävä kerralla pakettiin. Pituudeltaan Dead Money on mukavan mittainen parin illan vääntö, sen tarina on yllättävän kiehtova ja hahmot mielenkiintoisia. Seikkailu on myös hyvin rytmitetty, sillä rauhallista tutkimusmatkailua ja hiostavampaa toimintaa on sopivassa suhteessa.
86
* * * * * *
Siionin virrat (Honest Hearts)
New Vegasin päätarinassa sivutaan Caesarin edellisen kakkosmiehen, Joshua Grahamin kohtaloa. Kyseessä on kaveri, joka sössi ensimmäisen hyökkäyksen Hooverin padolle. Kannustuspalkkioksi Caesar kieritti miehen palavassa tervassa ja viskasi Grand Canyoniin. Tarinan mukaan Graham oli niin karski sälli, ettei tästä juuri välittänyt. Honest Hearts paljastaa, mitä miehelle kuuluu nykyään.
Kuriiri matkustaa kauppakaravaanin mukana Utahin osavaltion puolelle Zionin kansallispuistoon. Täällä selvitellään heimojen välisiä erimielisyyksiä ja ratkaistaan ydintuhon jäljiltä suhteellisen koskemattomana säilyneen alueen kohtalo. Zionin jylhät maisemat ovat mukavaa vaihtelua Mojaven autiomaihin, ja nämä ovat ikävä kyllä DLC:n parasta antia. Honest Heartsin tarina ei nimittäin ole kovin kummoinen ja sen tehtävät jäävät sarjaksi epäkiinnostavia juoksupoikailuja ja räiskintöjä. Joshua Graham jää mielenkiintoisesta taustastaan huolimatta lisärissä kovin pieneen rooliin ja tuntuu, että näistä lähtökohdista olisi pitänyt saada irti paljon enemmän. Zionin heimot ja niiden ongelmat eivät vain jaksa kiinnostaa, ja koko tarina tuntuu hätäisesti kyhätyltä. Kaiken kukkuraksi lähes kaikki viholliset ovat umpitylsiä mutanttikarhuja ja heimosotureita.
Koko lisärin sivutehtävineen juoksee läpi yhdessä illassa, eikä sen tehtävistä saa peruspeliä varten yhtä makeita uusia varusteita kuin muista DLC-sivuseikkailuista. Halutessaan kansallispuistoon pystyy palaamaan vielä myöhemmin, mutta varsinaista syytä siihen ei ole, sillä koko anti on varmasti nähty itse seikkailun aikana. Hienoista maisemistaan huolimatta Honest Hearts jää New Vegasin lisäseikkailuista ehdottomasti heikoimmaksi.
70
* * * * * *
Mysteerinen tiedeteatteri 3000 (Old World Blues)
Kolmannessa lisäseikkailussa Kuriiri kaapataan jälleen vastoin tahtoaan, tällä kertaa Big Mountainin tutkimuslaitokseen, josta on nimestä huolimatta jäljellä vuoren sijaan pelkkä kraatteri. Laitosta pyörittää hulvaton Aivoriiheksi itseään tituleeraava tiedemiesviisikko, vastassaan tietysti Kielletyllä Vyöhykkeellä päämajaansa pitävä ilkeä Tohtori Mobius robottiskorpioneineen.
New Vegasin neljästä DLC:stä Old World Blues on se pakollinen kieli poskessa -lisäri muiden kolmen ollessa kovin vakavahenkisiä. Dialogia on uskomattoman paljon ja keskustelut ovat täynnä pöljää mutta viihdyttävää läpänderiä. Aivoriihen jäsenet, Mobius ja Kuriirin käyttämän asunnon robottilaitteet ovat kuin suoraan jostain B-luokan halpisscifistä, ja vaikka välillä huumori menee ehkä vähän turhan itsetarkoitukselliseksi, on se silti enimmäkseen toimivaa.
Myös peliympäristönä Big MT on onnistunut. Erilaiset enemmän tai vähemmän hylätyt tutkimuslaitokset, laboratoriot ja varastot tuntuvat aidoilta ja henkivät salaperäistä tunnelmaa. Uudet viholliset, eli lähinnä lobotomiitit ja roboskorpparit, sopivat lisärin tyyliin erinomaisesti, samoin labroista löytyvät oudot teknoaseet ja muut välineet noudattavat uskollisesti B-leffojen henkeä. Tekemistäkin riittää useamman illan ajaksi, jos intoutuu koluamaan myös päätehtävien ulkopuolisia paikkoja aarteiden ja salaisuuksien toivossa.
Huumori on erityisesti peleissä vaikea laji, mutta Old World Blues hoitaa tonttinsa kunnialla. Seikkailuna se on erinomainen, sillä tehtävät ovat mielekkäitä ja Big Mountainin eri loukkojen tutkiminen kiinnostavaa. Kokonaisuutena se on paras New Vegasin lisäri ja muutenkin loistava esimerkki siitä, millaisia DLC-seikkailujen tulee olla.
92
* * * * * *
Näitä polkuja tallaan (Lonesome Road)
Lonesome Roadin tarina käynnistyy, kun Kuriiri vastaanottaa oudon viestin, jossa ehdotetaan tapaamista Mojaven länsipuolella sijaitsevan Kuilun luona. Viestin lähettäjäksi paljastuu Ulysses-niminen toinen kuriiri, mutta mitä mies oikein haluaa? Ydinapokalypsin täysin runtelema Kuilu liittyy jollain tavalla Kuriirin omaan menneisyyteen, josta tämä ei muista mitään. Historian tapahtumat kuitenkin valkenevat vähitellen ja Ulysses on jostain syystä enemmän kuin innokas kertomaan Kuriirille totuuden – tai ainakin jonkun version siitä.
Lisäreistä viimeinen on niistä myös tarinavetoisin. Hahmojakin on oikeastaan vai kolme, Kuriiri itse, ED-E ja Ulysses, joka aivan loppua lukuun ottamatta kommunikoi ED-E:n välityksellä. Jos nyt dialogi ei Kaurismäki-tasoa ole, se toimii tarpeeksi hyvin eksposition välineenä ja antaa hyvän kuvan hahmojen motiiveista. Ihan Old World Bluesin dialogimäärään ei päästä pienemmän henkilömäärän johdosta, mutta lässytystä on silti varsin paljon.
Juonellisesti Lonesome Road on suhteellisen kiinnostava, mutta se kärsii lineaarisuudesta ja putkimaisuudesta. Käytännössä seikkailussa vain juostaan Dividen päästä päähän ennalta määrättyä reittiä pitkin, eikä mitään ylimääräistä tutkittavaa tai tekemistä ole juuri lainkaan. Juonta edistävien keskustelujen väliset osuudet sisältävät todella paljon tulitaistelua, joten Lonesome Roadin sisältö on vähän yksipuolista. Tärkeimmät uudet aseet ovat vähän tylsät raketinheitin ja konekivääri, joille monet hahmot eivät löydä juuri käyttöä. Pituutensa osalta seikkailu on tavanomaista DLC-tasoa, eli koko homman vetäisee läpi pitkän illan aikana.
Lonesome Road ei ole huono lisäseikkailu, mutta erityisesti Old World Bluesin jälkeen pelattuna se tuntui hieman puutteelliselta. Toisaalta sen kuitenkin pelaa ilokseen kertaalleen läpi pelkän tarinan ansiosta, ja Kuriirin saagan lopetuksena se on ihan tyydyttävä.
80
