Vihdoinkin se on täällä! Jo klassikon viitan ylleen saaneen Final Fantasy -sarjan uusin osa ei petä korkeita odotuksia tälläkään kertaa, mutta onko siitä uudeksi roolipelien kuninkaaksi?
Final Fantasy IX on viimeinen PSonelle julkaistava Final Fantasy ja samalla myös viimeinen yksinumeroinen sarjan peli. Tämän kunniaksi sarjan luoja Hironobu Sagaguchi halusi tehdä siitä viimeisen perinteisen, vanhalla kaavalla luodun Final Fantasyn, joka toimisi yhteenvetona koko sarjan historiasta ja esittelisi uudelle Final Fantasy -sukupolvelle sen, mitä sarja alunperin oli.
Final Fantasy IX onkin monella tapaa paluu menneisyyteen. Kahden edellisen osan synkät scifi-elementit ovat poissa ja tunnelma on nyt keskiaikainen ja perinteisellä tavalla fantasiamainen. Final Fantasy IX:n maailmassa ihmiset näyttävät satuhahmoilta, eläimet puhuvat, lämpimät värit hehkuvat ja huumori kukkii. Final Fantasy -veteraanit saavat piehtaroida mielin määrin nostalgiassa, sillä peli on ahdettu täyteen viittauksia sarjan aiempiin osiin ja esimerkiksi sellaiset klassiset elementit, kuten kristallit, mustat maagit ja mooglet ovat jälleen mukana.
Vauhdilla liikkeelle
Final Fantasy IX alkaa vauhdikkaasti ja imaisee mukaansa heti. Teatterilaiva Prima Vista saapuu Alexandrian kaupunkiin esittämään suosittua näytelmäänsä. Tällä kertaa teatteriseurueen jäsenillä, jotka kaikki kuuluvat varasryhmä Tantalukseen, on näytelmän lisäksi myös muita suunnitelmia. Heidän on nimittäin näytelmän tuoksinassa määrä kidnapata Alexandrian kaunis prinsessa Garnet. Kaappauksen motiivit ovat puhtaasti poliittiset, sillä prinsessan äiti on viime aikoina epäilyttävän vallanhaluisesti käyttäytynyt kuningatar Brahne.
Kaikki menee suunnitelmien mukaan, kunnes selviää, että Garnet itse asiassa haluaa tulla kaapatuksi ja paeta linnasta saadakseen selville, mitä hänen äitinsä oikein touhuaa. Tähän kuningattarella on kuitenkin oma sanansa sanottavana, eikä pako onnistu aivan helposti. Kun tapahtumiin sotkeentuu vielä kömpelö maagi Vivi sekä prinsessan henkivartija Steiner, on vauhdikas minidraama valmis alkamaan.
Ensimmäisen puolen tunnin aikana pelaaja seuraa tapahtumia vuorollaan jokaisen päähenkilön näkökulmasta, ja hahmot esitellään kuin huomaamatta. Ensiksi ohjataan varasryhmään kuuluvaa Zidanea, joka käy läpi kaappaussuunnitelman, sitten hypätään Vivi-maagin mukaan, joka yrittää epätoivoisesti päästä katsomaan näytelmää ja ennen pitkää käskytettävänä on ritari Steiner, joka yrittää saada kiinni karanneen prinsessan. Mielenkiinto pidetään yllä pitämällä pelaaja koko ajan toiminnan keskipisteessä. Vasta kun kaikkien tiet lopulta kohtaavat, varsinainen seikkailu pääsee alkamaan.
Kuten odottaa sopii, alkupään juonenkäänteistä ei voi vielä lainkaan päätellä, mihin suuntaan tarina lopulta polveilee. Ahneen kuningatar Brahnen sotasuunnitelmilla on tietenkin oma tärkeä osansa, mutta tarinan pyörteissä vastaan tulee myös muita hahmoja ja yllättäviä tahoja, joilla on sormensa pelissä, kun maailma pikkuhiljaa lipuu tuhon partaalle. Kuten Final Fantasyissa aina, tarina on tälläkin kertaa hyvä ja pureutuu lopulta varsin syvällisiin kysymyksiin.
Hahmokavalkaadi lisääntyy matkan varrella vielä neljällä, kun mukaan liittyy eriskummallinen, ruoan perässä juokseva Quina, kadonnutta rakastaan etsivä, urhea Freya, reipas ja itsenäinen Eiko-tyttö sekä juro palkkionmetsästäjä Amarant.
Vanha kaava toimii taas
Peruspelikaava ei ole muuttunut edellisistä osista lainkaan. Tarina etenee ennaltamäärättyä reittiä pitkin samalla kun sankariseurue matkustelee kaupungista toiseen, puhuu ihmisille, koluaa luolastoja ja taistelee. Seuraava määränpää tai tehtävä vihjaistaan aina rautalangasta vääntämällä, mikä takaa sen, että seikkailu etenee koko ajan, eikä eksymisen vaaraa ole.
Kuten jo ensimmäisessä Final Fantasyssa kolmetoista vuotta sitten, taistelut puhkeavat satunnaisperiaatteella ja tiheään, mikä alkaa kieltämättä olla aikansa elänyt keksintö. Taisteluita voittamalla hahmot keräävät kokemuspisteitä ja kehittyvät kyvyissä sekä ominaisuuksissa, joten ahkera sotiminen on välttämätöntä. Onneksi luolastot on suunniteltu sopivan lyhyiksi, joten lahtausessiot venyvät harvoin turhauttavan pitkiksi. Taistojen puhkeamistiheys ärsyttää silti välillä enemmän kuin on tarpeen.
Itse taistelusysteemi on käytännössä sama kuin ennenkin. Nyt omia hahmoja voi olla taisteluissa enimmillään neljä, mikä tuo ripauksen lisäsyvyyttä mättöstrategioihin. Vuorotahtiin ja puolireaaliaikaan etenevissä kahinoissa kukin hahmo voi vuorollaan joko hyökätä aseella tai loitsulla tai käyttää esinettä.
Loitsu- ja kykysysteemi on uusittu kokonaan. Hahmot oppivat uusia loitsuja ja kykyjä sen mukaan, millaiset aseet ja varusteet heillä on yllään. Systeemi on paitsi todella yksinkertainen käyttää ja oppia, se myös toimii hyvin, vaikka aivan FFVII:n materiasysteemin monipuolisuuteen ei ylletäkään.
Eri kykyjen oppiminen on hahmokohtaista, eli eri hahmot oppivat eri kykyjä, vaikka yllä olisi sama varuste. Esimerkiksi pitämällä yllään Judo Uniform -haarniskaa Zidane oppii harhautuskyvyn, kun taas Amarant oppii saman varusteen avulla elinvoimaa kohottavan HP+10%-ominaisuuden. Ainoa ärsyttävä piirre systeemissä on, että jos missaa jonkun tärkeän alkupään kyvyn, joutuu hahmo myöhemmin pukemaan päälleen vanhan rupuvarusteen ja taistelemaan sen kanssa niin kauan kuin kyky on opittu.
Kaikkia opittuja kykyjä ei voi pitää koko ajan aktivoituina, vaan kullakin hahmolla on rajoitettu määrä taikakiviä, joiden avulla kyvyt saa päälle. Niinpä kannattaa tilannekohtaisesti miettiä, mihin kykyyn taikakivensä kytkee. Jos toistuvasti matkanteko katkeaa hirviöön, joka myrkyttää seurueen hengiltä, lienee järkevää aktivoida hahmoille myrkyttymisen estävä kyky.
Viimeisen strategiaripauksen taistelutaktiikoihin tuo hahmojen perinteinen raivomittari, joka vihollisen osumista täytyttyään saattaa hahmot transsiin. Tällöin sekä hahmojen hyökkäys- ja puolustuskyvyt ehostuvat ja käyttöön avautuu uusia ja tehokkaita erikoishyökkäyksiä. Trance-mittari tosin täyttyy sen verran hitaasti, että toiminto jää melko harvinaiseksi huviksi.
Loistavia hahmoja ja minipelejä
Final Fantasy IX:n kantavat voimat ovat ehdottomasti sen loistava hahmosuunnittelu sekä valloittava huumori, jota viljellään kiitettävän paljon. Kaikki hahmot ovat paitsi persoonallisia ja erilaisia, ne myös täydentävät loistavasti toisiaan.
Siinä missä rento, naisiin menevä ja kaikkia mielellään auttava Zidane on toimiva sankarityyppi, hellyttää olemassaolonsa tarkoitusta pohtiva Vivi-maagi kömpelöllä ja epävarmalla käyttäytymisellään. Zidanen vastakohta, viimeiseen asti velvollisuudentuntoinen Steiner taas aiheuttaa naurunpurskahduksia pelkällä olemuksellaan, eikä prinsessa Garnetinkaan hyväntahtoisia yrityksiä oppia tavallisen rahvaan tavoille voi hymyilemättä katsella.
Vanhojen Final Fantasyiden tapaan kullakin hahmolla on oma luokkansa, jonka mukaan kyvyt ja ominaisuudet määräytyvät. Esimerkiksi Vivi on musta maagi, jonka loitsuvalikoima kattaa erilaiset tuholoitsut, kun taas Garnet on valkoinen maagi, jonka loitsut ovat parannus- tai suojataikoja. Ritari Steinerin taistelutaktiikat perustuvat puolestaan miekanheilutteluun ja varas Zidane on tietenkin kätevä nyhtämään vihollisilta arvokasta tavaraa.
Pelimaailma on todella laaja ja tarjoaa yllin kyllin tehtävää ja tutkittavaa perusjuonen lisäksi. Erilaisista minipeleistä osa on varsin pienimuotoista hupia, kuten naruhyppelyä tai sammakoiden pyydystämistä, mutta laajempiakin ajanvietemuotoja on tarjolla.
Yksi näistä on korttipeli Tetra Master, jota voi halutessaan pelata vastaantulijoiden kanssa ja joka on säännöiltään muunnos FFVIII:n Triple Triad -pelistä. Perusidea on kaikessa yksinkertaisuudessaan lätkiä pöytään mahdollisimman vahvoja kortteja ja kääntää niillä vastustajan kortteja oman väriseksi. Hieman työläistä säännöistä johtuen Tetra Master ei iskenyt edeltäjänsä tavoin, mutta pikkuhauskaa vaihtelua se yhtä kaikki on.
Minipeleistä hyödyllisin on ehdottomasti aarteenmetsästys chocobolla. Chocobon kasvattaminen tehokkaaksi maantonkijaksi ja sitä kautta aarteenmetsästäjäksi ei tosin käy aivan käden käänteessä, mutta vaivan palkkana odottaa suuri määrä hyödyllistä tavaraa.
Tavallaan minipeli on myös Active Time Event -toiminto, jolla pelaaja voi uuteen kaupunkiin saapuessaan seurata seurueen jäsenten edesottamuksia tai muita juoneen liittyviä tapahtumia. Vaikkei toiminnon käyttäminen olekaan yleensä pakollista, katselee lyhyitä kohtauksia mielellään, sillä ne ovat yleensä hyvin kirjoitettuja ja syventävät sopivasti juonta ja hahmoja.
Pelattavaa pelin neljälle CD:lle on ahdettu suunnilleen saman verran kuin aina ennenkin, eli noin 40-60 pelitunnin edestä riippuen siitä kuinka paljon kuluttaa aikaa ylimääräisiin harrastuksiin. Vaikeustasoa on ehkä aavistuksen verran pudotettu, mikä tarkoittaa, että game over -ruutua saa katsella sopivan harvoin. Kuten roolipeleissä aina, suurimmat ongelmakohdat liittyvät vaikeisiin bossivastuksiin.
Satumaisen kaunis elämys
Grafiikaltaan Final Fantasy IX on epäilemättä sarjan kaunein. Kaksiulotteiset taustat ovat toinen toistaan yksityiskohtaisempia ja komeampia. Elävyyttä tuomaan niihin on usein lisätty liikkuvia elementtejä, kuten tuulessa lepattavia lippuja tai lenteleviä kyyhkysparvia.
Myös hahmot ovat yksityiskohtaisia ja lisäksi loistavasti animoituja. Esimerkiksi Vivin vaappuva kävely ja Steinerin suoraryhtinen juoksu näyttävät paitsi valloittavan hauskoilta, kuvaavat myös hyvin hahmojen luonteenlaatua.
Eikä Final Fantasy olisi tietenkään Final Fantasy ilman hengästyttävän upeita ja tarinaa tehokkaasti siivittäviä videoanimaatioita. Tällä kertaa videopätkät lomittuvat muun pelin kulkuun ja ilmeeseen entistä kivuttomammin. Mukana on valehtelematta muutamia pelihistorian vaikuttavimpia animaatiokohtauksia.
Pienoisen pettymyksen sen sijaan tarjoaa musiikki. Toki Nobuo Uematsun sävellykset ovat edelleen kautta linjan hyviä ja niitä on paljon, mutta Final Fantasy -sarjan musiikkistandardit painivatkin täysin omassa sarjassaan, eikä niihin tällä kertaa aivan ylletä. Vahvoja, tunnelmaa rakentavia melodioita tulee vastaan harvakseltaan ja usein musiikki jää hieman yhdentekeväksi taustapimputteluksi. Muu äänimaailma on kilinöineen, rasahduksineen ja kohinoineen samaa keskitasoa kuin aina ennenkin.
Jos haluaisi, Final Fantasy IX:ää voisi tietysti kritisoida enemmänkin siitä, ettei se edes yritä tarjota mitään järin uutta tai omaperäistä, vaan kierrättää Final Fantasy -peliksi jopa yllättävän paljon vanhoja teemoja ja kaavoja.
Vaikka tunnelma ja juoni eivät aivan oman suosikkini Final Fantasy VII:n tasolle ylläkään, on Final Fantasy IX varmasti jokaisen roolipelaajan ehdoton pakko-ostos ja takuuvarma hitti, joka on hypensä ansainnut.
91
