Final Fantasy -roolipelisaagan kaksi ensimmäistä osaa kertovat, kuinka pitkän tien suosittu sarja on kulkenut.

Vuosina 1987–88 julkaistut Final Fantasy ja Final Fantasy II ilmestyivät alunperin Japanissa Nintendon 8-bitti-konsolille. Sittemmin Final Fantasy julkaistiin NESille myös lännessä. Final Fantasy II näkee vasta nyt päivänvalon Japanin ulkopuolella, kun Final Fantasy Origins avaa oven sarjan alkuhämärään.

Fanien riemuksi Squaresoft ei ole kahden varhaisimman klassikkonsa PSone-uusversioilla tyytynyt pelkkään nostalgialla rahastamiseen. Firma on lisännyt seikkailuihin muutamia uusia kohtauksia, hionut pelattavuutta sekä parantanut tuntuvasti alkuperäisversioiden grafiikkaa ja ennen kaikkea ääniä. Nyt Nobuo Uematsun sävelet pääsevät vihdoin oikeuksiinsa ja loihtivat ilmoille kauniin nostalgisen satutunnelman.

Alussa oli maailmanloppu

Final Fantasy -saaga alkaa maailmasta, jossa ilmestyskirja on arkipäivää. Tuuli on kuollut, maa mätänee ja vain ennustuksen neljä valon soturia voivat kukistaa pimeyden voimat, jotka ovat vitsausten takana.

Alussa neljä legendaarista soturia nimetään ja kullekin valitaan ammatti. Vaihtoehtoja on kuusi taistelijasta ja varkaasta maageihin. Ammatti määrittää taistelukyvyt, joten seurueen koostumusta ei kannata arpoa, esimerkiksi neljällä parannustaikoihin erikoistuneella valkoisella maagilla ei pitkälle pötkitä.

Sankarit kehittyvät sielun- ja ruumiinvoimissa taisteluista ropisevan kokemuksen turvin. Koska kehittyviä taitoja ei ole, yhtä tärkeää kuin kokemuspinnojen metsästys on entistä tehokkaampien aseiden, varusteiden ja loitsujen ostaminen kaupungeista. Varusteet määrittävät suoraan seurueen taistelukapasiteetin.

Vuoropohjainen taistelusysteemi on pelkistetyn yksinkertainen. Vuoron alussa hahmoille valitaan toiminta asehyökkäyksen, loitsimisen tai esineenkäytön väliltä, sitten katsotaan kun vuoro pyörähtää läpi. Ainoa ajattelua vaativa osio on päätellä, mitä loitsuja mihinkin vihollisiin heittää.

Juoni ei sorru turhaan lässytykseen, sillä hahmoilla ei ole sen paremmin luonteita kuin vuorosanojakaan, ja tarinaa kuljettavat keskustelut koostuvat yleensä muutamasta suorasukaisesta lauseesta, jotka opastavat seuraavaan sokkeloon. Lähes olemattoman juonen takia Final Fantasy tuntuukin enemmän kokoelmalta erillisiä luolastoreissuja kuin yhtenäiseltä seikkailulta.

Final Fantasy toistaa itseään väsymättä ja on yksinkertaisempi ja taisteluhakuisempi kuin George W. Bush nuorempi, mutta huonoksi peliä ei silti voi haukkua. Vaikka pelillisiä hienouksia tarjotaan hellyttävän pienellä lusikalla, toimii kokonaisuus tasaisen varmasti, eikä pelattavuudesta löydy yhtäkään kohtalokasta puutetta, ellei sellaiseksi laske täydellistä yllätyksettömyyttä.

Maanalainen armeija

Mahtava imperiumi sortaa maailmaa tyrannin ottein. Kun neljä nuorukaista, Firion, Maria, Gus ja Leon menettävät kotikylänsä hyökkäyksessä, liittyy nelikko vastarintaliikkeeseen taistelemaan pahuutta vastaan.

Final Fantasy II:ssa voi jo aistia piirteitä sarjan myöhemmistä peleistä. Vaikka seikkailu kärsii ykkösosan tavoin puuduttavasta toistosta ja hillittömän ahkerasta sokkelomatkailusta, tarinan punainen lanka on punottu seikkailuun tiukemmin, mikä tuo etenemiseen mielekkyyttä. Lisäksi hahmoille on annettu vuorosanojen lisäksi ripaus persoonallisuutta.

Kokemuspisteiden sijaan hahmot kehittyvät sen mukaan, kuinka ne käyttäytyvät taisteluissa. Aseilla hutkiminen kasvattaa voimaa ja asekohtaista taitoa, loitsiminen älykkyyttä ja käytettyä loitsua, turpaan ottaminen kestävyyttä ja niin edelleen. Hahmoja voi kasvattaa pitkälti haluamaansa suuntaan, mikä toimii hyvin.

Taistelusysteemi on sama kuin ykkösessä, samoin jatkuvaan taistelemiseen perustuva seikkailukaava. Kokonaisuutena Final Fantasy II on hivenen edeltäjäänsä viihdyttävämpi peli paljolti kehittyneemmän juonensa ansiosta.

Jos Final Fantasy Originsille antaisi pisteet pelihistoriallisesta merkityksestä, alkaisi arvosana 9:llä. Mikä viisitoista vuotta sitten oli pelimaailmassa vallankumouksellista, on tänä päivänä lähinnä kuriositeetti, josta innostuvat vain fanit.

Uudistusten ansiosta kumpikin peli on täysin siedettävä retrokokemus, joten niille, jotka eivät vaadi rooliseikkailuiltaan muuta kuin selkeää pelattavuutta ja jatkuvaa toimintaa, Final Fantasy Origins on pätevä vaihtoehto.