Ikivanha profetia ennustaa: ”Kun pimeys peittää maailman, ilmestyy neljä valon soturia ja uusi megahittisarja syntyy...”
Square Enixin rooliseikkailusarja Final Fantasy täyttää tänä vuonna 21 vuotta, mikä on pelimaailmassa ikuisuus. Tuossa ajassa sarja on kokenut usean konsolisodan melskeet, nähnyt monen konesukupolven vaipuvan virtuaaliunholaan ja kohonnut miljoonabrändiksi, jonka siivellä koko genre on singahtanut myyntilistojen huipulle ympäri maailman.
Final Fantasy -tavaramerkin markkina-arvo ei ole jäänyt Square Enixiltä hyödyntämättä. Viime vuosina markkinoille on lipunut tasaisena virtana uusioversioita sarjan vanhoista osista lukuisille alustoille PSOnesta Nintendo DS:ään. Nyt on (rahastus)vuorossa Sonyn PSP ja seikkailu, josta kaikki alkoi.
Maailmanlopun sankarit
Alun perin Final Fantasy julkaistiin Japanissa Nintendon 8-bittisellä NES-konsolilla vuonna 1987. Synttäreiden kunniaksi Square Enix tuo pelin PSP:lle uusiin kuoseihin iskettynä. Mukana on kourallinen uusia luolastoja ja välianimaatioita sekä kirsikkana bittikakun päällä uusi, paranneltu grafiikka.
Vaikka uudistukset eivät kokonaan peitä rahastuksen makua, auttavat ne taluttamaan pelivanhusta 2000-luvulle. Erityisesti PSP:n laajakuvaa tukeva, nätti ja skarppi grafiikka tuo pelimaailmaan kivasti värikkyyttä ja eloisuutta, samoin taustamusiikin uudistetut soundit.
Seikkailussa ohjataan neljää valon soturia pulaan joutuneessa fantasiamaailmassa, jota riivaavat jos jonkinlaiset luonnonkatastrofit. Täyttääkseen ikivanhan ennustuksen sankareiden on aktivoitava neljä mahtavaa taikakristallia ja tuhottava kaiken takana naruja vetelevä mystinen pahuus.
Hahmoilla ei ole vuorosanoja, joten ne eroavat toisistaan vain nimiltään ja ammateiltaan, jotka pelaaja alussa määrää. Uravaihtoehtoja ovat miekkaileva soturi, vikkelä varas, itsepuolustuslajit taitava munkki, parannusloitsuihin erikoistunut valkoinen velho, tuholoitsuja heittelevä musta maagi sekä kummankin taikuustyypin hallitseva punainen velho.
Tappomaraton
Final Fantasyn seikkailukaava on yksinkertainen, tuttu ja turvallinen. Jokaista kaupunkia kohden löytyy vähintään yksi sokkeloinen luolastolabyrintti, jonka pomohirviön kuolleista kourista seurue käy noutamassa jonkin taikaesineen mahdollisimman paljon kokemuspisteitä matkalla keräten.
Erona uudempiin osiin seikkailussa ei ole tasaisesti etenevää eeppistä juonen kaarta, vaan peli on pikemminkin kokoelma perättäisiä sokkelominiseikkailuja, jotka yksinkertainen taustatarina vaivoin sitoo yhteen. Juoni ei taluta kädestä, vaan seuraava määränpää on pääteltävä usein hyvin epämääräisistä vihjeistä, mistä on tuloksena turhauttavia harhailuretkiä.
Eniten Final Fantasyn ikä näkyy taisteluiden puhkeamistiheydessä, joka on hillitön. Vaikka joka kolmannella askeleella ruudulle pulpahtavat kärhämät ovat osa nostalgiaa, se ei estä jatkuvaa tappamista olemasta pidemmän päälle pirun raivostuttavaa. Itse taistelusysteemi on simppeli, mutta edelleen toimiva sekoitus vuoropohjaista mättöä ja yksinkertaista taktikointia.
Hyvänä ratkaisuna PSP-version vaikeustasoa on helpotettu alkuperäisestä. Ylimääräisiä hahmonkasvatusretkiä ei tarvitse maailmankartalla ja sokkeloissa juuri harrastaa, mikä sujuvoittaa seikkailun kulkua ja lieventää hieman taisteluissa kahlaamisen puuduttavuutta. Sarjan lyhimpänä seikkailuna Final Fantasyn läpäisee reilussa kymmenessä tunnissa.
Final Fantasy on faneille suunnattu nostalgiatrippi, joka näyttää oivallisesti, kuinka paljon (tai vähän) sarja on kahdessa vuosikymmenessä muuttunut. Ilman fanilasejakaan se ei ole huono, mutta kunnollisen tarinan puute ja jatkuva taisteleminen vaativat totuttelua siinä määrin, että sunnuntaipelaajille sitä on vaikea suositella.
70
