Ehkä konsolisota on ratkennut, mutta taisteluita käydään vielä: Forza 6 nappaa kaahauspelien kuninkuuden Xbox Onelle.
Xbox Onen julkaisupelinä ulos pukattu Forza 5 jätti hätäillyn jälkimaun. Tuntui siltä, että Turn 10:llä iski pienoinen paniikki saada kaahailunsa pihalle, mikä näkyi pahasti sisällön määrässä. Autoissa ja radoissa oli käynyt kato, minkä lisäksi kylkeen naitettiin häpeilemätön mikromaksurahastus. Vitonen tuntui pelkältä sukupolvipäivitykseltä.
Kutosessa fiilis on tyystin toinen.
Kirjoita se asfalttiin
Forza 6 on pirun upea ilmestys, ja se meneekin helposti Driveclubin kanssa näyttävimmän kaahailupelin jaetulle ykkössijalle. Mount Panoraman takasuoralle laskeuduttaessa aamuauringon säteet ja radan vieressä leijuva usva säväyttävät joka kerta. Kovassa väännössä pelti vääntyy ja rengaspinot leviävät ympäriinsä pitkin rataa. Yöajelu on myös hyvin toteutettu. Sopivan haastavaa hämärää, muttei kuitenkaan GT6:n säkkipimeydessä hortoilua.
Suurimmat sävärit kuitenkin aiheuttaa sadekeli. Autojen pintaan ja tuulilaseihin piiskaavat pisarat yhdistettyinä radoille kertyviin lammikoihin tekevät sadekelin ajosta tyylikkäintä, mitä olen nähnyt. Ja mikä parasta, lätäköt eivät ole vain visuaalinen jippo, vaan ne oikeasti vaikuttavat auton käytökseen. Karautin Brands Hatchin ykkösmutkassa liiallisella vauhdilla kunnon lätäkköön, jolloin auto lähti välittömästi tangentin suuntaan. Koska en herkästi opi, seuraavalla kierroksella ohitusta hakiessani ahnehdin keskellä suoraa lätäkköön ja siitä rengasvalliin. Eturipustukset ja jarru-levy hajalle.
Kun alkukankeuden jälkeen pudotin ajoavut pois, olin lopullisesti myyty. Tuntumaa on onnistuttu hoonaamaan entistä dynaamisempaan suuntaan, joskaan Assetto Corsan, iRacingin ja kumppaneiden reviirille ei tungeta vieläkään. Pidon rajat tuntee koko ajan, ja etenkin erilaisten ratapintojen erot vaikuttavat todella uskottavilta. Mainion ajotuntuman kruunaa Xbox One -ohjaimen liipaisimien värinän loistava hyödyntäminen, sillä tienpinnan muodot ja renkaiden käytös tuntuvat kirjaimellisesti sormenpäissä.
Dynaamisuuteen vaikuttaa ennen kaikkea renkaiden mallinnus. Kisan ensimmäiset kurvit nostavat kuskin painetta, koska renkaiden paineet ovat vielä alhaalla ja pidon puuttuessa mutkat lipsuvat helposti liukasteluksi. Esimerkiksi Mount Panoraman kapoisten vallien välissä löysäily kostautui mäkeä alas tullessa jatkuvana taiteiluna pidon rajamailla. Sladittelu lämmittää renkaat nopeasti, mutta ei tee hyvää kumien kunnolle, joten sopivan aggressiivisuuden löytäminen on valttia.
Ratakiitureiden säätöjen haku ja sopivat tuunauspalikat ovat entistä isommassa roolissa, etenkin sen täydellisen kierroksen metsästämisessä. Esimerkiksi uunituore Lexus RC-F oli aivan hirveä ajettava pakasta vedettynä, tehoa suhteessa pitoon oli aivan liikaa. Paremmat nakit alle vaihtamalla sekä pienellä aeron ja alustan rukkaamisella kisapalikoilla sai ruuvattua luksussportista säädettävämmän ja sitä kautta myös helkkaristi helpomman ajettavan.
Ajetaan urassa
Uramoodi jaetaan viiteen lukuun aina katurasseista kunnon kilpatykkeihin. Jokainen luvuista jaetaan kolmeen eri lohkoon, joissa kisataan neljästä kuuteen kisaa yhdessä kuudesta erilaisesta tyyppiluokasta. Lohkojen välissä pystyy vapaasti loikkimaan luokasta toiseen, mikä ehkäisee kyllästymistä varsin tehokkaasti.
Kilpauraa tauottavat mukavasti myös lohkojen välissä tarjolle tulevat näytös- ja haastekilpailut. Ensiksi mainitussa löytyy haasteita aina 30 kierroksen Le Mansista itse The Stigin päihittämiseen, kun taas jälkimmäisessä väännetään määritettyä haastajaa vastaan tilastojen herruudesta.
Tekoäly on hyvin forzamainen, sillä yksinpelissä vastassa on muiden suhareiden ajotyyleistä koostetut ja heidän nimiään kantavat drivatarit. Drivatarit mokailevat ja osaavat ohitella röyhkeästi, mutta (pääasiassa) siististi. Tekoäly pystyy parhaimmillaan aiheuttamaan harmaita hiuksiakin, sillä eräs erityisen röyhkeä Shelby-kuski onnistui saamaan normaalisti niin rauhallisen allekirjoittaneen rattiraivon partaalle.
Ensialkuun ihmettelin, miten kaverini drivatar kurvaa radoilla jo ennen julkaisupäivää, mutta kutosessa hyödynnetään myös vitosesta ja Horizon 2:sta kerättyä kuskidataa. Nerokasta! Kuminauhailua yli kaiken vihaavana oli piristävä huomata, että selkeä jojoilu loistaa poissaolollaan. Jos sitä on, se on tehty hyvin huomaamattomasti.
Moninpeli tarjoaa 24 pelaajalle mukavan laajan kattauksen pelimuotoja. Löytyy muun muassa driftausta, kiihdytysajoa, ”littaa” sekä tietenkin perinteistä eri autoluokkiin jaettua skabailua. Mielenkiintoisimpana lisänä mukana on parin vaihtuvia turneita, kuten kirjoitushetkellä vääntöä vähän eksoottisemmilla GT-kilpureilla. Ennen virallista julkaisua väkeä ei ollut liiaksi, mutta näkemäni perusteella teknisellä puolella ei ole moittimista. Testi osoittaa kuitenkin, ettei nettikaahauksia riivaavasta perseilystä huolimatta drivatareita vastaan kaahaaminen ole (ainakaan vielä) yhtä nautittavaa kuin ihmiskuskia vastaan.
Runsaudenpula
Ratoja on edeltäjään verrattuna lisätty isolla kädellä. 26 kilpabaanaa kerrottuna usealla erilaisella variaatiolla tarjoavat helposti riittävän määrän vaihtelevuutta. Ratojen yksityiskohdissa ei säästellä, laserskannauksen ansiosta baanojen epätasaisuudet ja muut pinnanmuodot tuntuvat selkeästi persiissä. Monte Carloa jäin tosin kaipailemaan, etenkin Mirabeun jarrupaikka sekä tunnelin jälkeinen shikaani olisi hieno kokea mallinnuksen tasolla.
Kalustossa jäädään edelleen Turismon jalkoihin vaatimattomalla 460 auton kattauksella. Määrä ei kuitenkaan todellakaan takaa laatua, sillä yksityiskohdissa Forza pyyhkii kilpasiskollaan Nordschleifen asfalttia. Etenkin ohjaamoiden yksityiskohtien määrä on huikea. Veljeni, volkkariharrastaja, ihaili monttu auki, kun VR6-Corradon takasiipi liikkui dynaamisesti vauhdin mukaan.
Kattausta löytyy aina 50-luvun klassikoista tänä vuonna julkaistuihin superautoihin, eikä otannan perusteella yksikään auto ole toisen hiilikopio. Forzan Celica GT-Four tuntuu tosielämän vastineelta kuin myös kuulemma aiemmin mainittu Corradokin. Ei sillä, että kumpikaan autoillaan ikinä leikkisi.
Uutuutena mukana on keräilykortteja, joita tienataan joko palkintorahoilla tai vaihtoehtoisesti tasonnousun yhteydessä arvonnoissa. Kolmeen eri luokkaan jaetut kortit tarjoavat kattausta aina varikkotiimin tarjoamista pito- ja jarrutusparannuksista erilaisiin tienaushaasteisiin ja kertakäyttöisiin buusteihin. Eivät ne varsinaisesti herättäneet minussa tunteita, vaikka tietysti lisäkahiseva kelpaa aina autotallin täyttämiseen.
Huuda mun nimeä, Turbo
Äänipuolella mennään lujaa, varsinkin autoäänien kanssa. Kilpurit kuulostavat jo autojen ulkopuolelta kuunneltuna mainioilta, mutta kunnon vaikutuksen murinat tekevät kun istuu kabiinissa. Moottorin murina oli se suurin syy miksi vannoutuneena konepeltinäkymän kannattajana kökötin joka kisan ratin takana. Musiikki ei säväytä, muttei ärsytäkään. Ajoittain mahtipontinen tulkinta yhdistettynä esimerkiksi Richard Hammondin paasaamiseen saa aikaiseksi lievän virnereaktion.
Forza Motorsport 6:sta on vaikea löytää valittamisen aihetta. Suurin harmitukseni on se, etteivät vuorokaudenajat ja keliolosuhteet vaihdu dynaamisesti. Lisäksi pakko on vähän nillittää latausajoista, valikkoruutuja joutuu ajoin tuijottamaan turhan pitkään. Mikromaksujen puute on ainakin toistaiseksi iso plussa, joskin erinäisillä autopaketeilla rahastetaan heti julkaisusta asti.
En muista, koska olisin innostunut näin paljon semirealistisesta kisaamisesta. Forza 6 on helposti paras pelaamani konsolikaahaus, ja Polyphony Digital saa tehdä sormet sauhuten töitä vastatakseen haasteeseen.
Poistunpa tästä Watkins Gleniin hakemaan niitä puuttuvia sadasosia LaFerrarillani. ↔
Forza Motorsport 6
Arvosteltu: Xbox One
Turn 10 Studios/Microsoft Studios
Versio: Arvostelu
Moninpeli: Jaettu ruutu, nettipeli 2–24 pelaajaa
Ikäraja: 3
92