Kino
Jos aika on rahaa, Dota vie kenet tahansa vararikkoon. Varsinkin, jos mielii ammattilaispelaajaksi.
Maailman ehkäpä suosituin pc-peli Dota 2 on uusin, eikä todellakaan ainoa versio Warcraft III:n modista Defence of the Ancients. Yksinkertaiselta näyttävässä pelissä kaksi sankaritiimiä yrittää tuhota toistensa päämajan. Niissä parissa-kolmessa kartassa välissä on puolustustorneja ja loputtomasti sikiävä armeija. Peliä ei kauaa tarvitse pelata kun ymmärtää että helppoa se on vain teoriassa.
Dota 2 on niin suosittu, että se on vähän pelottavaa. Kirjoitushetkellä Dotaa mättää samanaikaisesti yli 700 000 Steam-pelaajaa, siis enemmän kuin 40 seuraavaksi suosituinta höyrypeliä saa pelaajia yh-teen-sä. Väistämättä herää liuta kysymyksiä: mitä, miten, miksi, täh?
Vastauksia voi hakea dokumenttielokuvasta Free To Play, joka seuraa kolmen huippupelaajan matkaa vuoden 2011 The Internationaliin, suurimpaan vuosittaiseen Dota-turnaukseen. Leffasta on yllättäen vastuussa aikamme yleisnero Valve. Tai ”yllättävää”, löytyyhän V. myös Dota 2:n ja The Internationalin takaa. Ilmaispelistä kertova dokkari on teemaan sopivasti itsekin gratis.
Vaikka Free To Play maksaisi jotain, se kannattaisi silti katsoa. Tarjolla on paitsi katsaus yhteen pelaamisen tulevaisuuden näkymistä myös syy siihen, miksi Dota 2 on Steamin ylivoimainen ykkönen.
Dota ei ole peli, se on urheilulaji.
Dotan kolme Rocky Balboaa
Kuinka moni on joskus kuullut pelaavansa liikaa? Fear, hyhy ja Dendi ainakin ovat. Oli marmatuksen lähde Yhdysvalloissa, Singaporessa tai Ukrainassa, viesti on aina sama. Miksi et tee jotain kehittävämpää? Milloin kasvat aikuiseksi? Koska alat ajatella tulevaisuutta?
Perheenjäseniltä tulevia kommentteja ei voi dumata pelkkänä kuiluna sukupolvien välillä, sillä kolmikko on asettanut itselleen herkuliaanisen tavoitteen. He haluavat ammattilaisiksi, jotka elättävät itsensä pelaamisella. The Internationalin pääpotissa, miljoonassa dollarissa, on jo lottovoittajallakin kadehtimista.
Lotto on hyvä vertaus, sillä pro-statusta havittelevat joutuvat laittamaan kaiken yhden kortin varaan. Treenaamiseen menee yksinkertaisesti niin paljon aikaa, ettei sitä riitä muuhun. Hyhyn opiskeluihin tulee takapakkia, kun The International sattuu tenttiviikolle. Fear taas on saanut lähtöpassit kotoaan liikapelaamisen vuoksi ja dotailee käytöstä poistuneella CRT-monitorilla. Jos he eivät voita, heillä ei ole mitään.
Free To Playn suurimpia ansioita onkin sen näyttäminen, minkälainen riski hommaan kätkeytyy. Parikymppisten heebojen taistelua todennäköisyyksiä vastaan seuraa sydän aidosti sykkyrällä. Loppua kehtaa kehaista kevyen liikuttavaksi. Dotaajien omistautuminen palauttaa mieleen Indie Game: The Movien, tosin siinä hulluja olivat pelintekijät, eivät pelaajat.
Kaikki hulluus ei ole positiivista. Koska tasaista liksaa ei tipu ja kaikki on kiinni turnausvoitoista, paineet ovat melkoiset. Ja mitä tehdä, kun oma reaktionopeus väistämättä tippuu, eikä jonneille pärjää edes kofeiinipiikin voimalla? Pelaamisen pro-kentillä kolmeakymppiä lähestyvä on jo kehäraakki. Fear, hyhy ja Dendi ovat itsekin lähellä surullisen hahmon ritareita.
Valvelle täytyy antaa propsit siitä, että peliruletin varjopuolia ei ole yritetty kätkeä. Vaikka dokkari kertoo heidän omasta pelistään, kyse ei ilahduttavasti ole mistään mainosfilmistä.
Tulevaisuus(ko?)
Free To Play on oiva ja tarpeellinen kurkistus e-sportsin kulissien taakse niin hyvässä kuin pahassa. Viimeistään tämän nähtyään kaikki toivottavasti ymmärtävät, kuinka isosta ilmiöstä on kyse ja millaista harjoittelua todellinen mestaruus vaatii.
Leffassa on kuitenkin omat kompastuskivensä. Merkittävin näistä on suppeus. Haluan tietää lisää! Joko kestoa olisi pitänyt olla enemmän kuin reilu tunti tai fokusta olisi pitänyt kaventaa. Nyt pelaajien arki ja The Internationalin sujuminen jäivät vähän pintaraapaisuiksi. Samoin tuntuu, että kuvattua matskua tarinallistettiin liikaa. Tai sitten kaikki oli oikeasti superjännittävää, mistäpä minä tiedän.
Hätäinen käsittely ulottuu itse Dotaan, josta genreen vihkiytymätön (it’s a-me!) tuskin saa kovin selkeää kuvaa. Toisaalta koko dokkarin pointti on osaltaan siinä, että itse peli ei ole se varsinainen juttu, vaan pelin ympärillä pyörivä yhteisö ja kulttuuri. Fearin, hyhyn ja Dendin kaltaisille pelaajille Dota on muuttunut viihteestä itsensä oikeuttamisen välineeksi. Olen hyvä jossakin, siis olen jotakin.
Itse en ole koskaan ymmärtänyt urheilun päälle, eikä kilpailuvietissäkään ole kehumista, joten dotaajien seuraaminen oli varsin mieltä avartava kokemus. Ruudulla näkyvä pelaaminen muistutti niin vähän omaani, että aivot piti naksauttaa uuteen asentoon. Se jos mikä on hyvän dokumenttielokuvan merkki!
Kaikkea ei voi humanistikaan hyväksyä. Maailma, jossa oma pelaaminen täytyy perustella suurilla rahapalkinnoilla, ei toivottavasti ole sitä, mihin olemme menossa. ”Emme pelaa vain siksi, että olemme addiktoituneita. Meillä on nyt tavoite”, joku lohkaisi The Internationalin pääpotista. Jaa, minä ainakin haluan pelata siksi, että nautin siitä. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa on hyvä harrastaa myös jotakin näennäisen hyödytöntä.
Vaikka meininki on välillä turhan turboahdettua, Free To Play onnistuu tärkeimmässä, eli tarjoamaan sopivassa suhteessa kysymyksiä ja vastauksia. Siinä on ainakin minulle riittämin.
(kolme tähteä)
