Kino

Tuomas Honkala katsoi Alienin uudestaan.

Alien – kahdeksas matkustaja

 

Munalla avaruuteen

Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi, mainostivat elokuvajulisteet 35 vuotta sitten. Harvoin on mainoslause ollut yhtä paikkansa pitävä kuin Alienin kohdalla.

Alien – kahdeksas matkustaja (1979) on epätavallisen seesteisesti käynnistyvä kauhuelokuva. Ohjaaja Ridley Scott esittelee meille hitaita kuvia, valtavaa malmirahtia kuljettavan avaruuslaivan ja kurjia työehtojaan marisevan miehistön. Ensimmäiseen kolmeen varttiin elokuvan ainoa kiintopiste on salaperäinen hätäsignaali, jota avaruuden rekkamiehet lähtevät vastentahtoisesti tutkimaan.

Elokuvaa rahoittanut 20th Century Fox -studio vihasi hidasta alkua, mutta mainosfilmitaustainen ohjaaja piti päänsä. Alun tapahtumaköyhyys on vain näennäistä, todellisuudessa Alien rakentaa hyvin taitavasti tunnelmaa ja katsojan tunnesidettä rehevän työväenluokkaisiin päähenkilöihin. Kun hätäsignaalin lähde paljastuu muukalaishylyksi, jonka sisätilat ovat yhtä painajaiskuvastoa, katsoja on auttamatta jäänyt elokuvan vangiksi.

Muukalaismunasta kuoriutuva otus on elokuvan ensimmäinen iso shokki, mutta se ei siltikään auttanut varautumaan siihen, mitä tuleman pitää. Vaikka Alienin kauhutehosteet perustuivat vähintään yhtä paljon vihjailuun kuin asioiden näyttämiseen, Alien oli vuoden 1979 suureksi studioelokuvaksi ennen näkemättömän brutaali.

Tarinat Alienin ensimmäisistä näytöksistä ovat hurjia: ihmiset pyörtyilivät, pakenivat vessaan oksentamaan ja perääntyivät eturivin paikoilta salin takaosaan. 20th Century Foxin silloisen presidentin Alan Ladd jr.n vaimo meni täysin lukkoon nähtyään Alienin nelituntisen raakavedoksen. ”Meidän piti lähteä koenäytöksen jälkeen lounaalle, mutta vaimoni oli niin traumatisoitunut, että hän sulkeutui huoneeseensa koko loppupäiväksi”, Ladd muisteli elokuvan syntyä kuvanneessa The Beast Within -dokumentissa.

Alienin jälkeen yleisön – ja studiopomojen – suhde tieteiselokuviin oli peruuttamattomasti muuttunut.

 

Vähällä ettei tullut halpis

Työnimellä Star Beast käsikirjoitetusta Alienista oli vähällä tulla tyystin toisenlainen elokuva. Todennäköisesti joka suhteessa ala-arvoisempi, sillä pitkään ainoa käsikirjoituksesta vakavasti kiinnostunut taho oli halpiskauhun ylijumala Roger Corman.

Dan O’Bannonin alkuperäistarinassa oli paljon hyviä ideoita, mutta käsikirjoituksena Star Beast oli täysi raakile. Vasta yhteistyö toisen käsikirjoittajan Ronald Shussetin kanssa auttoi O’Bannonia muokkaamaan tarinaa kohti lopullista muotoaan. Shussettin oivalluksia oli muun muassa muukalaisolennon istuttaminen miehistönjäsenen sisälle ja dramaattinen ”syntymä” kesken aamiaisen.

Sopimus Roger Cormanin oli viittä vaille sinetöity, kun O’Bannon ja Shussett saivat yhteydenoton Walter Hillin tuotantoyhtiöltä. Hill oli iso nimi, jolla oli kontakteja 20th Century Foxille. Vielä onnekkaampi sattuma Alienin kannalta oli Tähtien sodan (1977) täysin odottamaton menestys. Tähtien sota teki scifistä kertaheitolla salonkikelpoista ja yllytti Foxia tuottamaan Alienista suuren budjetin A-elokuvan.

Hill kirjoitutti Alienin uudelleen kahdeksan kertaa, peukaloiden roolihahmojen nimiä ja sukupuolia (alun perin Nostromolla oli pelkkiä miehiä), muuttaen yhden miehistönjäsenen androidiksi ja iskostamalla koko remmiin karskia rekkamieseetosta. Erikoistehosteita vierastanut Hill oli hetken aikaa ehdolla jopa ohjaajaksi.

Ohjaajaksi valittiin lopulta uusi kyky nimeltä Ridley Scott, joka oli ohjannut vasta yhden kokoillan elokuvan, Cannesissa palkitun The Duellistsin. O’Bannon oli valinnasta ihmeissään, sillä hän ei nähnyt miten historiallisen draaman tekijä voisi ohjata uskottavasti tieteiskauhua.

Näennäisestä kokemattomuudestaan huolimatta Scott oli sen verran särmä tyyppi, että hän onnistui tuplaamaan Alienille kaavaillun 4,2 miljoonan dollarin tuotantobudjetin pelkästään piirtämällä toinen toistaan komeampia storyboardeja. Eikä summa muuten ole kirjoitusvirhe, efektielokuvat tehtiin vuonna 1979 halvalla!

 

Kreivin aika

Ridley Scott oli varma kaikesta muusta paitsi siitä miltä elokuvan nimihirviön pitäisi näyttää. Ratkaisun tarjosi käsikirjoittaja O’Bannon, joka ensitöikseen esitteli Scottille sveitsiläistaiteilija H.R. Gigerin (1940-2014) taidetta.

O’Bannonin ja Gigerin tiet olivat ristenneet Pariisissa, jossa molemmat työskentelivät hetken aikaa Alejandro Jodorowskyn Dyyni-elokuvan kuvauksissa. Jodorowskyn Dyynin tuotanto kuivui kasaan, mutta Gigerin biomekaaniset designit tekivät O’Bannoniin lähtemättömän vaikutuksen. Alien-hirviön aihio löytyi suoraan Gigerin aikaisemmista töistä, erityisesti teoksesta nimeltä Necronom IV.

Eksentrinen Giger kärsi lentopelosta, joten Scottin oli lennettävä tapaamaan häntä Sveitsiin. Giger lupautui suunnittelemaan kaikki ksenomorfin kehitysasteet ja planeetalta löytyvän muukalaisaluksen hylyn. Gigerin onneksi elokuva kuvattaisiin Kalifornian sijaan Englannissa.

Mustiin vaatteisiin ja liehuviin takkeihin pukeutunut nuori sveitsiläistaitelija herätti välittömästi huomiota Englannissa. Hän oli olemustaan ja paksua aksenttiaan myöten kuin ilmetty kreivi Dracula. Foxin studiopomot kavahtivat Gigeriä, sillä hänen peittelemättömän seksuaalista taidettaan pidettiin niin vastenmielisenä, että luomusten pelättiin karkottavan yleisöä. Scott puolusti henkeen ja vereen työlleen omistautunutta Gigeriä.

Scott arvotti Alienin visuaalisuuden niin korkealle prioriteetille, että hän päätti pestata elokuvan rooleihin pelkkiä kokeneita luonnenäyttelijöitä. Ohjaaja järkeili, että valitsemalla sellaisia näyttelijöitä, jotka täyttäisivät rooliensa mitat ilman jatkuvaa henkilökohtaista paimentamista, hän voisi keskittyä täysipainoisesti elokuvan visuaaliseen kieleen.

Ripleyn rooli täytettiin viimeisenä. Rooliin valikoitunut Sigourney Weaver oli aiemmin esiintynyt vain Broadway-rooleissa. Kuriositeettina mainittakoon, että O’Bannon käsikirjoitti Ripleyn alun perin mieheksi.

Vuoden 1979 elokuvayleisö suhtautui roolivalintoihin vähintään yhtä seksistisesti, sillä katsojat olettivat automaattisesti, että jäyhän Tom Skerrittin esittämä Dallas oli elokuvan päähenkilö. Kuinka väärässä he olivatkaan.

 

Elokuvahistorian kuuluisin kohtaus

Alienista on mahdoton puhua mainitsematta kuuluisaa ruokapöytäkohtausta, jossa Nostromon miehistö kerääntyy viimeistä kertaa yhteen juhlimaan Kanen yllättävää toipumista muukalaisloisen kynsistä. Kane mättää ahnaasti ruokaa kitaansa kunnes…

Huhun mukaan elokuvan näyttelijöille ei kerrottu Kanen rintakehästä purskahtavasta muukalaissikiöstä mitään, minkä seurauksena filmille taltioitu shokki on aitoa. Huhu on puoliksi totta, sillä totta kai näyttelijät osasivat epäillä, että jotain oli tapahtumassa.

Kohtauksen valmistelu kesti tuntikausia ja kun näyttelijät viimein marssitettiin paikalle, Kanea esittävä John Hurt oli kytketty kivuliaan näköisesti puoliksi halkaistuun pöytään ja koko kuvausryhmä odotti h-hetkeä sadetakit yllään. Kohtauksen käsikirjoittaneet O’Bannon ja Shussett kihersivät lavasteiden nurkassa kuin pikkupojat. Se ei ollut normaalia.

John Hurt ”makasi” pöydällä hankalaan asentoon kyykistyneenä, hänen koko alaruumiinsa oli efektinukkea, joka oli täytetty veripanoksilla, ruiskuilla ja teurastamolta noudetuilla sisälmyksillä. Teurasjätteen ja formaldehydin haju oli pienessä suljetussa tilassa sanoinkuvaamaton.

Kohtauksen ensimmäinen otos epäonnistui, kun alien-sikiö ei läpäissyt tekoruumiin rintakehää. Toisessa otoksessa näyttelijät kumartuivat vaistomaisesti lähemmäs Kanea. Sitten se tapahtui, aivan kuten näyttelijöille jaetussa käsikirjoituksessa luki: ”Olento tunkeutui esiin.” Autenttisimmin tilanteeseen reagoi Veronica Cartwright (Lambert), joka sai epäonnekseen täyslaidallisen sianverta päin näköä. Scott hämmästeli, että hyvä jumala kuinka tuo nainen osaa näytellä, mutta ei, perseelleen lentänyt hysteerinen Cartwright oli aikuistenoikeasti shokissa.

Alien kuvattiin aikana, jolloin tietokonetehosteista ei osattu haaveillakaan. Kaikki mitä haluttiin kohtauksissa näyttää, oli tavalla tai toisella kuvattava fyysisesti filmille. Rintakehästä esiin työntyvää loissikiötä olisi ollut mahdoton huijata kuviin jälkikäteen.

“Olimme täysin ällikältä lyötyjä miten taidokkaalta tilanne näytti silmiemme edessä”, kertoi Sigourney Weaver. The Beast Within -dokumentissa haastatellun Weaverin mukaan ruokapöydässä irvistellyt olento näytti täysin elävältä.

Ridley Scott onnistui tallentamaan elokuvaansa jotain harvinaislaatuista: aitoa kauhua tilanteessa, jossa näyttelijät unohtivat hetken ajan näyttelevänsä elokuvassa. Aidot reaktiot puhuvat puolestaan, eikä ihme, että Alien on yhä 35 vuoden jälkeen kuranttia kamaa.

 

Tuomas Honkala