Asiantuntijat ennustavat, että maailman öljytuotanto saavuttaa huippunsa vuosina 2020–2030. Sen jälkeen alkaa alamäki, joka päättyy Frontlines: Fuel of Warissa kolmanteen maailmansotaan. Öljy – mikä ihana tekosyy!
Olen kirjoittanut räiskintäpelien arvosteluja kymmenen vuotta. Tuona aikana olen nähnyt hyviä räiskintäpelejä ja huonoja räiskintäpelejä. Ääritapaukset jäävät lähtemättömästi mieleen, keskinkertaisia tuskin muistelee kukaan. Tietyt perusasiat yhdistävät kaikkia räiskintäpelejä: tähtäät vihollisia, väistelet luoteja ja – jossain vaiheessa matkaa – hypit laatikolta toiselle, tavoitellen jotain tärkeää määränpäätä. Kaikki räiskintäpelit ovat vähintään serkuksia, valikoidut tapaukset voi julistaa ilman DNA-kokeitakin veljeksiksi.
Frontlines: Fuel of Warin perimä ei jätä sijaa arvailulle. Frontlines ja alan klassikko Battlefield ovat kuin kaksi marjaa. Molemmissa peleissä taistelukenttä on liian pieni kahdelle viimeisen päälle aseistetulle armeijalle. Taistelu on tauotonta pommitusta kaikista ilmansuunnista, ja sotilaat siirtyvät saumattomasti jalkamiehistä ajoneuvojen puikkoihin ja takaisin. Voiton mittana ovat päämajapaikat, joita armeijat yrittävät valloittaa toisiltaan. Kun viimeinen päämaja on mennyt, kaikki toivo on menetetty. Aikakaudet – toinen maailmansota, Vietnamin sota, nykyaika ja lähitulevaisuus – vaihtuvat, mutta sodan perusluonne ei muutu.
Traumaattinen kokemus
Kilpailijaansa muistuttava Frontlines: Fuel of War on kuin uudelleenfilmatisointi pari vuotta vanhasta elokuvasta. Ensialkuun se tuntuu vain vähän erilaiselta eikä yhtään tarpeelliselta, mutta Frontlinesin syntyhistorian valossa olisi älyllistä epärehellisyyttä syyttää peliä kovin painokkaasti ideavarkaudesta. Pelinä Frontlines kertoo vuosikymmenen päästä puhkeavista öljysodista, mutta sen taustalta löytyy riipaiseva tarina synnytyslaitoksella erotetuista kaksosista.
Alussa oli Trauma Studios, jonka kehittämä Desert Combat -modi muutti Battlefield 1942:n nykyaikaiseksi sodankäynniksi. Modi saavutti valtaisan suosion, joten yksi asia johti toiseen ja pian Trauma Studiosista tuli Digital Illusionsin New Yorkin -osasto. Yhteistä onnea ei kestänyt vuottakaan, sillä Electronic Arts päätti omistajan äänellä karsia turhat rönsyt Digital Illusionsin organisaatiosta. Trauma Studiosin henkilöstölle lueteltiin tylyt vaihtoehdot: joko muutatte Ruotsiin tai ympyröitte työpaikkailmoituksia huomisen lehdestä.
Ruotsi kiinnosti harvoja, pelinteko kaikkia. Matkalaukkujen pakkaamisen sijaan traumalaiset perustivat itselleen uuden firman, Kaos Studiosin. Digital Illusions jätti newyorkilaisille paskan maun suuhun, sillä Trauma Studiosin luoma pelikonsepti kopioitiin sellaisenaan Battlefield 2:een. Sanotaan, että imitointi on imartelun korkein muoto, mutta Kaos Studiosin perustajan Frank Delisen silmissä Digital Illusions ei tehnyt muuta kuin Desert Combatin uudestaan. Kaos Studios suunnitteli Delisen johdolla itsepäisesti juuri sellaisen pelin, jonka he halusivat alun perinkin tehdä. Sattuneesta syystä lopputulos on kuin hiilikopio Battlefield 2:sta. Mitä siitä imitoinnista taas sanottiinkaan?
Maavoimat liikkeellä
Yhdessä asiassa Frontlines: Fuel of War onnistuu yllättämään: siinä on ihan oikea yksinpeli. Tarina on sitä tavallista lähitulevaisuuden uhkakuvilla pelottelua. Yhdysvaltojen ja Euroopan Unionin muodostaman Länsikoalition ja Kiinan ja Venäjän kommunistisen Punatähden Allianssin välille puhkeaa täysi rähinä maailman hupenevista öljyvaroista. Pelissä marssitaan Kaukasuksen öljykentiltä Moskovaan, vaikka pitkin matkaa varoitellaankin siitä, minkälainen kohtalo on historiallisesti odottanut Äiti-Venäjää ahdistelevia vieraiden valtojen joukkoja.
Vaikka sotaretkeä siivittävät välinäytökset ja muut kerronnalliset ratkaisut tuntuvat aavistuksen kömpelöiltä ja vanhanaikaisilta, Frontlinesin tunnelma ei ole lainkaan niin uhmakas ja hilpeä kuin sotaräiskintäpeleissä yleensä. Kotirintamalla vallitsee puutoksen lietsoma anarkia, punakööri turvautuu taktisiin ydinaseisiin ja Moskovassa taistellaan raunioiden keskellä. Viimeiset öljypisarat lunastetaan kovaan hintaan.
Minkä Frontlinesin yksinpeli häviää Call of Duty 4 -tyyppisessä elokuvallisuudessa, se voittaa pelaamisen hauskuudessa. Taistelutilanteet eivät edes yritä olla realistisia. Pelaaja puskee kohti vihollisasemia milloin minkäkin härvelin kyydissä. Kun ajoneuvo ammutaan alta, sotilas ei ole moksiskaan, vaan jatkaa jalkamiehenä. Linnoituksiinsa kaivautuneilla punajoukoilla on hirveä määrällinen ja kalustollinen ylivoima, mutta niitä ei ole loputtomasti. Punaista vaaraa torjutaan vihollinen kerrallaan.
Ilmavoimat loistavat yksinpelissä poissaolollaan, sillä ainoastaan yhdessä tehtävässä tehdään lyhyt panssarintorjuntakierros taisteluhelikopterilla. Maalinosoituslaitteilla kutsuttavat täsmä- ja rypälepommitukset ovat sentään komea näky. Löytyypä suojelusenkeliksi myös Spectre-tyyppinen tulitukikone sylkemään taivaallista haupitsitulta.
Öljysota on perusmosurin ja panssarimiehen sotaa ja hyvä niin, sillä nuo osuudet ovat hauskimpia. Rynnäkkökivääri ampuu tarkasti sinne, minne tähdätään, tankin tykillä pitää jo ottaa vähän ennakkoa. Kaikkivoipaisuuden tunne on jälkimmäisen puikoissa mahtava, sillä teräspedot ovat immuuneja kivääritulelle. Sinkomiehiä pitää toki varoa, Moskovassa heitä on oikein riesaksi asti.
Kauko-ohjattavat taisteluhärvelit ovat Frontlinesin suurin sotatekninen oivallus. Minikokoisella tiedustelulennokilla voi lentää rakennusten ikkunasta sisään ja paljastaa sisällä väijyvät sotilaat. Raketinheittimellä varustettu lennokki tekee saman asian ja jakaa kipeää siinä sivussa. Konekiväärillä (tai vaihtoehtoisesti kranaatinheittimellä) varustettu telarobotti on todellinen jalkaväen surma. Tankkeja vastaan on pyörillä varustettuja miinoja, jotka voi ajaa hilpeästi suoraan kohteensa alle. Kauko-ohjattavat vempaimet ja ajoneuvoja lamaannuttavat elektromagneettiset aseet ovatkin sitten scifeintä, mitä Frontlinesissa on. Muuten öljysotaa käydään nykyaikaisten aseiden versionumerolla 1.1.
Rintamalinjoja pitkin
Siitä ei pääse mihinkään, ettei moninpeli olisi Frontlines: Fuel of Warin sielu. Konsoleilla taistelukentälle voi jalkauttaa 32 pelaajaa kerrallaan, PC:llä jopa 64. Suurelta kuulostavista pelaajamääristä huolimatta Frontlinesin moninpelikentät ovat yllättävän pieniä. Niin pieniä, että jos yrität juosta vihollista karkuun, juokset luultavasti seuraavan syliin.
Taistelukentällä vallitseva kaaos fokusoituu järjestäytyneeksi sotimiseksi rintamalinjojen ansiosta. Kartalle piirretty rintamalinja jakaa kartan sinisten ja punaisten puoleen. Taistelut löytyvät sieltä, mistä rintamalinjakin, kun siniset yrittävät työntää valloituksillaan rintamalinjaa punaisten puolelle ja päinvastoin. Erä on voitettu, kun rintama saadaan työnnettyä vihollisen tukikohtaan asti.
Keskimääräinen eliniänodote on Frontlinesissa suunnilleen minuutin luokkaa eli juuri niin kauan kuin kestää marssia rintamalinjalle kuolemaan. Hyökkäystä voi pitää onnistuneena, jos matkalla onnistuu teilaamaan pari–kolme vihollista. Tankin konekiväärit auttavat siinä kummasti, helikopterin raketinheittimet vielä enemmän. Ei jalkamieskään täysin avuton ole, mutta ilman ajoneuvon suojaa henki on todella herkässä. Ryömivä jääkäri selviää hengissä pisimpään, eikä vähiten siksi, että turpeessa ryynääjää on vaikeampi havaita ohi porhaltavasta panssarivaunusta.
Monien muiden joukkuepohjaisten räiskintäpelien tapaan Frontlines perustuu hahmoluokkiin. Hahmoluokka määrittää, onko sotilas aseistettu rynnäkkökiväärillä, kevytkonekiväärillä, kiikarikiväärillä, singolla, haulikolla vai äänenvaimennetulla konepistoolilla ja kasapanoksilla. Hahmoluokan ohella sotilaalle valitaan erikoiskyvyt määrittävä rooli: ilmatuki, elektromagneettinen sodankäynti, maataistelu tai robottiteknikko. Ilmatukiroolissa pelaaja voi kutsua tuhoisia ilmaiskuja, elektromagneettisena sodankävijänä lamaannuttaa ajoneuvoja, maataistelijana pystyttää tykkipesäkkeitä ja robottiteknikkona ohjata kauko-ohjattavia kuolemankoneita.
Kussakin roolissa on kolme kokemustasoa. Esimerkiksi ykköstason ilmatukimies kutsuu pelkkiä täsmäpommi-iskuja, kakkostasolla rypälepommituksia ja lopulta kolmostasolla kunnolla mossahtavan aerosolipommin (punajoukkueessa) tai rynnäkkökoneiskun (lännenmiehillä). Kokemustasot ansaitaan taistelussa menestymällä. Tasot eivät ole pysyviä, vaan ne nollataan kartan vaihtuessa.
Frontlines: Fuel of Warin moninpelistä on helppo tykätä, kun ajoneuvoja räjähtelee ympäriinsä ja miestä kaatuu kuin Korkeajännityksen sivuilla. Riemukas kaoottisuus on pelin voimavara, mutta samalla myös rasite. Taistelun taktinen ulottuvuus hämärtyy, kun toiminta on pohjimmiltaan pelkkää pään puskemista seinään, jota kutsutaan rintamalinjaksi. Ryppyotsaista realismia etsivälle Frontlines on ehdottomasti väärä peli.
Tarkkaa peliä
Frontlines: Fuel of War on kouluarvosanoilla kasiplussan peli. Siinä on viihdyttävä moninpeli ja pikkukiva yksinpeli, mutta ei todellista yritystä murtautua lajityyppinsä kaavamaisuuksien tuolle puolen. Se on peruspeli perustoteutuksella. Kapoisat kentät, sankkaan sumuun peittyvä horisontti ja olematon aluskasvillisuus eivät oikein hengi sellaista uuden sukupolven pioneerifiilistä. Frontlines yrittää päteä tuhoutuvilla ympäristöillään, mutta tuhot jäävät aivan liian rajallisiksi tehdäkseen todellista vaikutusta.
Konsolipuolella tällaiselle ajoneuvoja pursuavalle arcade-sodalle on selvää tilausta, kun Call of Duty 4:n moninpelikin on pelkkää jalkaväen rähinää. PC:llä Frontlinesin on vaikeampi perustella olemassaoloaan. Onhan se pientä vaihtelua Battlefieldeille, mutta todellakin vain pientä. Taitokeskeiset suorituspelaajat eivät välttämättä diggaa pelin ultratarkoista aseista, joiden ammushajonta ja rekyyli on miltei olematonta. Hiiriohjauksella osuminen on liian helppoa, konsolipadilla ei niinkään.
Narinasta huolimatta kellotin Fronttarin parissa melkoiset pelitunnit. Se oli reilut 20 tuntia laatuaikaa, vaikkakaan ei viiden tähden laatuaikaa.
84
