Joskus vanhoja asioita yhdistelemällä saa aikaan jotain uutta ja erikoista. Bizarre Creations on yhdistänyt 3D-räiskinnästä, puzzle-pelistä ja söpöhyppelystä hilpeän erikoisuuden.
Dreamcast-kaahausklassikolla Metropolitan Street Racerilla maailmanmaineeseen pongahtaneen Bizarre Creationsin söpöräiskyttely on kääntynyt Playstation 2:lle ongelmitta. Kuvallista antia on muodinmukaistettu, ja 3D-räiskinnän ja söpöhyppelyn erikoinen ja persoonallinen keitos on nyt PS2-populan kokeiltavissa.
Fur Fighters Viggo's Revenge vie eläinkatraan kenraali Viggon, kieron valkoisen kissan karhuarmeijan kimppuun. Viggo on globalisaatiohihkuissaan kidnapannut karvasoturien perheet, eikä söpölauman auta muu kuin lähteä pelastusretkelle. Roofus-koira, Juliette-kissa, Bungalow-kenguru, Rico-pingviini, Chang-kettu ja Tweek-lohikäärme käyvät Viggon karhuarmeijan kimppuun. Apuna heillä on teleporttisysteemi, jolla ruudulla pompiskeleva eläin vaihtuu näppärästi toiseksi.
Seikkailu alkaa Fur Fightersien kotikylästä, jossa voi käydä koeajamassa eläinlaun lyhyellä harjoittelukentällä ja valita kontrollit kohdalleen kahdeksasta esiviritetystä vaihtoehdosta. Valitettavasti kokonaan omien mielihalujen mukainen vaihtoehto puuttuu. Kotikylästä vie polku polku kuudelle keskuskujalle, josta löytyvät reitit varsinaisiin kenttiin.
Alkumetreillä Fur Fighters on keskiverto 3D-käytäväräiskintä Doomin ja Quaken hengessä. Kuvallinen anti on tosin monin kerroin esikuviaan söpömpi. Dreamcast-version grafiikkaa on modernisoitu cel-shaded-tekniikalla, jolloin hahmojen ja esineiden ääriviivat on tummennettu ja paksunnettu. Efekti on tuttu vaikkapa Jet Grind Radiosta, ja istuu moitteetta tähänkin keitokseen.
Puolivillasta kokovillaan
Fur Fighter paljastaa todellisen karvansa muutaman päivän tahkoamisen jälkeen. Toki 3D-pyssyttely säilyy ohjelmassa, ja toki asearmada kasvaa ja tanakoituu tyystin Quaken malliin, mutta pyssyttely onkin vain piskuruinen osa pelielämystä. Tuoreeseen kenttään eteneminen tarkoittaa muutaman minuutin hikistä räiskintäsessiota, mutta sen jälkeen lumoava ja vetoava kenttädesign imaisee mukaansa.
Kentät ovat pullollaan toiminnallisia puzzleja, joiden ratkaisu saattaa tuntua aluksi täysin mahdottomalta - kuinka vaikkapa päästä vieressä olevan jättiläispöydän kaukana siintävälle leikkuulaudalle, portaita kun ei näy mailla eikä halmeilla. Joskus pelaajan on pantava ruutunäkymät tyystin uusiksi alueella lojuvien maansiirtokoneiden ja ihmeellisten pora-aparaattien avulla.
Ongelmanratkonta on todella palkitsevaa, mistä on annettava Bizarre Creationseille kelpo tunnustus. Pentujen pelastaminen jää oikeastaan sivuseikaksi, mutta pelastaa heidätkin pitää. Eteneminen kunkin maailman loppusukulaisen kimppuun avautuu vasta kun tietty minimimäärä jälkikasvua on pelastettu.
Mahdottomalta tuntuvat kohdat voi jättää onneksi muhimaan, ja niiden pariin voi palata myöhemmin. Exitiäkään ei tarvitse löytää, sillä taukovalikon Exit to Hub vie sekin tehtäviin johdattavalle keskuskujalle. Samoja, jo kertaalleen koluttuja kenttiä kahlaa yllättävän suurella mielihalulla: jokainen puzzlentynkä on yksinkertaisesti ratkaistava.
Vahvuuksissa on voimaa
Jokaisella hahmolla on vahvuutensa. Roofus-koira osaa kaivautua kuoppaan, kissa osaa kiivetä raapimisjäljin merkattua seinää ja Tweek-lohikäärme pystyy pikkusiipiensä avulla liitämään hetken tunnetumman kollegansa Spyron tapaan. Chang-kettu on puolestaan niin pieni, että se mahtuu menemään piskuruisimpaankin onkaloon.
Aluksi eläinarmadan vaihtaminen teleport-pisteissä vaikuttaa hankalalta, koska hahmoa ei saa vaihdettua samassa teleportissa takaisin entiseen. Entäpä jos nurkan takana tarvitaan kengurun ponnistusvoimaa eikä sittenkään pingviinin sukellustaitoa? Poikkeuksetta hahmonvaihto takaisin sopivampaan onnistuu kuitenkin kohtuullisen lähettyviltä olevassa toisessa teleport-pisteessä.
Pelitilanne tallentuu automaattisesti hahmonvaihdon yhteydessä ja kentästä toiseen siirryttäessä. Jos peli-istunnon lopettaa napauttamalla puolivahingossa Exit to Hub -kohtaa Quit Gamen sijasta, peli automaattitallentuu pahimmillaan melkoisen kauas siitä missä pelaaja on menossa. Pienellä huolellisuudella tallennuslupaa kysymättömän automaattitallennuksen kanssa onneksi pärjää.
Kentät ovat design-tuote
Fur Fighters Viggo's Revenge ei ole kaksinen 3D-räiskintä. Sen pelastukseksi nousee oiva, mielikuvituksekas ja vaihteleva kenttädesign. Eteentulevat ongelmat ovat hauskoja ja vinkeitä. Tuskinpa missään pelissä on ennen ratkaistu puzzlea vaikkapa jääkaappia sulattamalla. Joskus ratkaisun avain on suoraan silmien edessä, joskus monen mutkan ja jopa tuntien pähkäilyn takana. Silti peli ei äidy tylsäksi ongelmanratkonnaksi, sillä vaihtoehtoisia etenemisreittejä riittää.
Kuvallinen anti on etenkin alkumatkasta tylsänpullea, mutta peli palkitsee myöhemmin hauskoilla pikkujipoilla. Kelmumainen vesiefekti on hupaisa, jättiläisdinojen kaupunki on sekin hauskaa katseltavaa. Sarjakuvamaisuutensa takia pintakuviot (tekstuurit) ovat pelkistettyjä mutta selkeitä, samoin hahmot ovat enemmänkin hilpeitä ja hauskoja kuin taivaallisen kauniita ja komeita. Ruudunpäivitys on aina riittävää, vaikka se hetkittäin notkahtaakin. Välkkyvät reunat ovat vähissä eivätkä ne latista peli-iloa pätkääkään.
Musiikki on onnistunutta ja peliin sopivaa ja se jopa vaihtuu toiseksi Roofuksen löntystäessä huoneen huoneen toisessa päässä olevan pianon lähettyville. Äänimaisema on muutenkin moitteeton ja tunnelmallinen.
Nelinpeli pettää
Jaetun ruudun nelinpeli kuitenkin pettää. Vauhti on kateissa verrattuna vaikkapa TimeSplittersiin, ja näkymät liiaksi pikselimössöä, jotta tapahtumista saisi kunnolla selvää. Jaetun ruudun kaksinpeli sentään toimii moitteetta ja on laiha lohtu tällä kertaa fluffmatchiksi nimetyn deathmatchin ystäville. Mitään uutta ja ihmeellistä fluffmatch ei kuitenkaan tarjoa, voittaja on se joka saa listittyä eniten kavereita.
Fur Fighters Viggo's Revenge ei pidä otteessaan loputtomiin. Se on kuitenkin käypä ja vinkeä peli, etenkin jos Rayman jäi pelikaupan hyllyyn söpömittarin hipoessa taivaita. Fur Fightersissa pääsee sentään pökkäämään jääkarhua bazookalla persuuksiin.
80
