Milloin kyborgi on enemmän laite kuin ihminen? Unelmoivatko androidit sähkölampaista? Onko ihminen vain biologinen kone, jota hakkeroidaan siinä missä peruspuuseetakin?

2030-luvun tienoolle sijoittuva Ghost in the Shell: Stand Alone Complex -toimintaseikkailu perustu samannimiseen animesarjaan. Sutjakka Motoko "majuri" Kusanagi ja jykevä Batou ovat Section 9:n kyborgiagentteja, jotka tutkivat raskaan sarjan rikollisten puuhia Japanin maaperällä. Käytännön operaatiot kiteytyvät raivokkaisiin tulitaisteluihin ja betoniluolissa kiipeilyyn, sillä todisteiden tutkiminen ja muu luova ajatustyö jätetään satelliittiyhteyden päässä roikkuvalle nörttikaartille.

Valtaosa toiminnasta tapahtuu tiiviisti rakennetulla, mutta epäilyttävän tyhjällä Tohokun autonomia-alueella. Futurististen ja huimaavan korkeiden betonikolossien muovaamat miljööt ovat jäykän sotilaallisia. Kliiniseen tunnelmaan sopivat harmaat ja kulahtaneet ruskean sävyt hallitsevat ympäristöä. Ulkona häkellyttävät korkeuserot ja mahtavat rakennukset tuovat fiilikseen miellyttävää ilmavuutta, mutta sisätilojen kuivat käytävät puuduttavat.

Batoun keikat ovat puhdasta ammuskelua, mutta ketterän Kusanagin tehtäviä rytmitetään laramaisella kiipeilyllä. Lennokas akrobatia vaatii mukavasti hoksottimia, sillä parvekkeet, ulokkeet ja muut kiipeilypaikat eivät hyppää silmille. Kusanagin kirjaimellisesti teräksinen kyborgifysiikka aiheuttaa toisinaan ylimääräistä päänvaivaa.

Ihmisen kantilta katsoen mahdottomat paikat johtavat usein eteenpäin, sillä sankaritar kestää vahingoittumatta parinkymmenen metrin pudotuksia. Ylöspäin ahertamista siivitetään kolmella perättäisellä seinäloikalla. Jos vastakkaiset muurit ovat alle neljän metrin päässä toisistaan, Kusanagi ei tarvitse lyhyiden matkojen kapuamiseen edes kädensijaa.

Liipaisin pohjaan

Seikkailun erikoisuutena on vihollisen mielenvaltaus, joka vaatii koodiavaimia ihmismielen syövereihin. Päällikkötason ruumiit pudottavat koodiavaimia, joilla on kullakin eri käyttötarkoituksensa. Perustason koodi paljastaa jokaisen saman tason yksikön sijainnin seinien läpikin, mutta ghost hack -avaimella voi yrittää tietyn kyborgivihollisen mielen valtaamista.

Haamuhakkeroinnissa yhdistetään kahden eri suuntiin pyörivän avainrenkaan pykälät. Jokainen virhe vie muutenkin kitsaasti jaetusta hakkerointiajasta sekunnin pois. Kolmannen tason ghost hack -renkaat pyörivät jo niin nopeasti, että sain ne sopimaan vain hirveällä munkilla. Onneksi haamuhakkeroinnit ovat yleensä vain tehtävää helpottavia kikkoja, eivät etenemisen kannalta välttämättömiä.

Lystikkäästi kimittävää tachikoma-robottitankkia ei käytetä lähimainkaan tarpeeksi. Kolistellen kävelevästä tai jalkojen nokassa sijaitsevilla renkailla rullaavasta ja tarpeen tulleen hyppivästä minitankista saisi helposti kenttäkaupalla hupia irti. Kyborgien ja tachikoman kahakoita siivitetään aggressiivisella teknolla ja drum & bass -tyylisellä musiikilla.

Jos Ghost in the Shell -fanituksen aste ei nouse kriittisen pisteen yli, käteen jää pääpiirteissään harmillisen keskinkertainen toimintaseikkailu. Kokonaisuuden suurin ongelma ovat munattomasti käyttäytyvät viholliset, sillä merkittävä osa toiminnasta on aivottomia maalitauluja vastaan taistelemista. Mekaanisesti partioivat tai paikallaan jököttävät terroristit ja sotakoneet taistelevat ponnettomasti, sillä ryhmätoiminta ei näköjään kuulu tulevaisuuden armeijan koulutukseen. Kun helpot kahakat kerrotaan alle kymmenen tunnin pituudella, lopputulos on viihdyttävää, mutta nopeasti unohtuvaa lisenssitoimintaa.