Jos näkee aaveita, useimmat ihmiset suuntaavat psykiatriseen hoitolaitokseen. Lazarus Jones painaa liipaisinta.
Jokaisella on omat kummitustarinansa. Detroitin poliisietsivä Lazarus Jonesille tarinat ovat askelta konkreettisempia: mies löytää hylätyn talon kellarista haamumetsästäjän piilopaikan ja erehtyy päästämään vangitut kummitukset vapaalle jalalle. Haamuista vaarallisin kaappaa mukaansa Lazaruksen etsiväparin.
Siivoushommiinhan moisesta mokasta joutuu, joten tavallinen poliisin päivätyö saa vähän aikaa odottaa. Yksi kummituksista siirtyy Lazarukseen ja antaa miehelle kyvyn nähdä haamuja.
Ghosthunter on Primal-toimintaseikkailun tehneen Sonyn Cambridge-studion uusin tuotos. Yhtäläisyydet edeltäjään ovat selviä, sillä muun muassa molemmissa sankari on henkien kautta yliluonnollisia ominaisuuksia saava tavallinen pulliainen.
Henkivoimia tai ei, Lazarus on toimintasankariksi karismaattinen hahmo. Alun pöllähtäneessä puvussa ja kaulassa löysästi roikkuvassa kravatissa mies muistuttaa ensin Seven-rooliasussa häärivää Brad Pittiä, myöhemmin metsästystamineissa hän tuntuu Tyler Durdenin scifi-versiolta.
Ghostbusters
Siinä missä Primalin sankaria avustaa kivinen gargoyle, Lazarus manaa esiin sisällään asustavan Astral-hengen. Aineettomasti leijuva haamutyttö voi liikkua paikoissa, joihin sankari itse ei ylety. Hän voi esimerkiksi sukellella veden täyttämien tasojen halki tai leijua yläilmoihin sortuneiden portaiden ohitse. Astralista ei ole taistelijaksi, mutta tyttö voi muuttua hetkeksi aineelliseksi ja avata lukittuja ovia tai poistaa muita esteitä Jonesin tieltä.
Astral saa lisää ominaisuuksia, joilla kullakin on yleensä oma tiukasti rajattu käyttökohteensa. Haamu on ongelmanratkojana muuten toimiva idea, mutta Astralin voi kutsua ilmoille vain tarkoitusta varten merkityissä paikoissa. Lattialla hohtava ympyrä kertoo tyhmemmällekin, että tässä kohtaa pitää käyttää Astralia. Olisi paljon palkitsevampaa, jos saisi keksiä asian itse.
Marsipaanimies
Lazarus matkaa kummitusjahdissaan mielikuvitusmaailmojen halki. Vastustajat ja maailmojen harvat ystävällismieliset asukkaat ovat outoja ilmestyksiä, jotka erottuvat edukseen tavallisesta räiskintäpelikaavasta. Välillä tuntuu kuin sankari olisi hypännyt Liisan perässä siihen kuuluisaan kaninkoloon.
Vain perustason rivihaamut ovat tavallisia, tuhat kertaa nähtyjä hohtavia henkiä. Muuten mukana on esimerkiksi Irvikissaa muistuttavia otuksia, joita ei alussa osaa edes ottaa vakavasti. Toisessa äärilaidassa liikkuvat oudot Leatherfacen sukulaisilta vaikuttavat moottorisahamiehet. Iso osa Ghosthunterin viehätyksestä piilee makaaberissa suunnittelussa ja huumorissa, joka yhdistelee kuolemanvakavia asioita hymyilyttävän tehokkaasti.
Oma lukunsa ovat todella oudot loppupomot. Ideat vaihtelevat kiikkustuolissa keinuvasta vanhasta tädistä aina romuautoista muodostuvaan jättiläismäiseen robottiin. Mielipuolisten luomusten kurittaminen on mukavaa puuhaa, kunhan muistaa keskittyä toimintaan ihmettelyn sijasta. En olisi yllättynyt, vaikka itse marsipaanimies olisi lyllertänyt kujalla vastaan iloisesti hymyillen.
Komea grafiikka tekee oikeutta tyylikkäälle hahmosuunnittelulle. Ghosthunterista näkee (hyvällä tavalla), että peli on tehty vain PS2:lle. Kun muita alustoja ei ole tarvinnut murehtia, on yhdestä koneesta voitu ottaa hyöty kunnolla irti. Hahmot ovat yksityiskohtaisia ja maailmat kylpevät unimaisessa valossa.
Ääninäyttelijät osaavat hommansa ja ympäristön äänet luovat uskottavuutta, mutta vahvin tunnelma syntyy komeasta, laakeita äänialoja ja konebiittejä yhdistelevästä musiikista. Paikoitellen musiikki tuo vahvasti mieleen muun muassa Ghost in the Shell -animen soundtrackistä tunnetun Kenji Kawain tyylin.
Lyijyä ja haamuenergiaa
Vaikka Astral ratkoo välillä ongelmia, pääpaino on Lazaruksen toiminnassa. Toiminta on parhaimmillaan hektistä. Mukana on tavallisia tuliaseita, mutta osaan kummituksista tehoavat vain haamumetsästäjän voitetuista haamuista saatavalla energialla ladattavat aseet. Kaikki viholliset eivät kuole kurituksen jälkeen, vaan ne täytyy kerätä talteen frisbeetä muistuttavalla kranaattikiekolla. Idea on hauska ja lisää taisteluihin jännitystä.
Yllättäen munakkain ase on sankarin perusvarustukseen kuuluva pistooli. Sen teho ei ole järisyttävä, mutta hylsyjä sylkevä Glock näyttää hyvältä ja aseessa on rajaton ammusvarasto. Muut aseet kuluttavat panoksia, mutta pistoolin kanssa paikat saa remonttiin ilman luotilaskua.
Kontrollit vaativat totuttelua, sitten ne toimivat erinomaisesti. Hahmoa liikutellaan kahdessa eri tilassa, joista ensimmäisessä vasemmalla tatilla liikutaan ja oikealla pyöritellään kameraa. Toisessa moodissa Lazarus vetää aseen esiin ja liikkuu kuin tavallisessa räiskinnässä ikään: vasemmalla tatilla liikutaan ja oikealla tähdätään. Ratkaisun ansiota pelaaja voi hivuttautua oviaukoista poliisisarjatyyliin nurkat tarkistaen. Koskaan ei tiedä, mikä mörkö varjoissa odottaa.
Liikkumistyylistä riippuen kameramies kiukuttelee. Ase vyöllä edettäessä kamera jumittaa rasittavasti kulmiin tai sankarin taakse, jolloin Lazaruksen pää voi täyttää melkein koko kuvan. Onneksi ongelmasta selviää taistelutilaa käyttämällä, sillä tällöin kameraa saa aina liikutella vapaasti. Ainoa haitta on, että taistelutilassa Lazarus ei voi juosta. Kävelynopeus on kuitenkin inhimillinen eikä pelissä muutenkaan halua syöksyä pimeistä oviaukoista varomattomasti.
Kylmiä väreitä
Kokonaisuus on hiottu myös teknisesti. Näyttötilaksi voi valita 50 tai 60 hertsin moodin, tosin itse en huomannut tilojen välillä merkittävää eroa. Kaikki pyörii kummassakin tilassa sulavasti vihollisten koosta tai määrästä riippumatta. Ökytelevisioiden tai videotykkien omistajille on myös tuki progressiiviselle kuvalle.
Ghosthunter on laatutyötä, jonka parissa viihtyy. Vaikeustaso kiristyy sopivasti, joten tasoja ei vapaan tallennuksen puutteesta huolimatta tarvitse hieroa turhan monta kertaa uudelleen. Tämä on hyvä, sillä liika toisto söisikin pelotteiden ja outojen örkkien tehoa. Nyt ihmeellisiä otuksia jaksaa ihastella pitempäänkin.
90
