Jumalten juhlapöydässä nektari virtaa ja oikuttelevat, kateelliset olennot ratkovat kuolevaisten kohtalot. Jos snobit eivät päästä nousukasjumala Kratosta istumaan, hän raivaa istumatilansa verellä ja tulella. Kuten Ares ykkösosassa jo totesi: “Mikä teitä spartalaisia vaivaa?”
Spartan kenraali Kratos kukisti sodan jumala Areksen God of Warin (Pelit 6/05, 93 pistettä) huipennuksessa. Näyttävä ja väkivaltainen God of War oli omaperäinen sukellus kreikkalaisen mytologian vihaisimpiin vesiin, ja antoi minulle lähes uskonnollista hipovan täyttymyksen. En valita, vaikka nyt ilmestynyt kakkososa jäisi kakkos-Pleikkarin viimeiseksi odysseiaksi, ainakin veteraani lähtee tyylillä.
Kuin muinaiset kansanedustajat, jumalat lupasivat ykkösosassa paljon, mutta puhuivat pelkkiä puolitotuuksia. Petolliset olymposlaiset kyllä puhalsivat pois Kratoksen synnit, mutta jättivät muistot. Vaimonsa ja lapsensa murhannut Kratos ei kestänyt syyllisyyttä ja heittäytyi alas Kreikan korkeimmalta vuorelta.
Jumalat eivät antaneet sankarin kuolla. He nostivat hänet meren pohjasta Olympos-vuorelle, jossa Areksen vakanssi oli sattuneesta syystä auki. Sodan jumalan valtaistuin kuuluu nyt Kratokselle, mutta sydämissään ylimieliset vanhat jumalat eivät hyväksy nousukasta. Mitäpä Kratos tekisi pikkumaisten jumalten ystävyydellä, kun hän voi kanavoida katkeruutensa piiskaamalla kotikaupunkinsa Spartan sotaan ja valloituksiin. Kaupunki toisensa jälkeen sortuu falangien edessä.
Kratoksen nousevan mahdin pelottama Zeus turvautuu halpamaiseen juoneen. Hän houkuttelee Kratoksen siirtämään voimansa legendaariseen Olympoksen miekkaan, ainoastaan lävistääkseen sillä viimeiseen asti uhmakkaan spartalaisen hetkeä myöhemmin. Mutta tarina ei lopu: titaani Gaia, Olympoksen petturuuden uhri hänkin, puhaltaa elämän takaisin soturiin, ja edessä on toivioretki Luomisen saarille. Kratoksen on pakotettava kohtalon vartijat muuttamaan tapahtumien kulku. Zeuksen, ja kaikkien, jotka seisovat hänen joukoissaan, on kuoltava. Mitä verisemmin ja näyttävämmin, sen parempi.
Nopeammin, korkeammalle, eeppisemmin
God of War 2 ammentaa pelinektarinsa kreikkalaisesta taruston sammiosta. Keitosta hämmennetään niin, että helleeniä hirvittää, mutta lopputulos on mielenkiintoinen sekoitus antiikkia ja interaktiivisen väkivaltaviihteen aikaa.
Käytännössä koko tarina sijoittuu Luomisen saarille, mutta maisemat vaihtelevat enemmän kuin ympäri Kreikkaa pomppineessa ykkösosassa. On ikuisen talven maa ankarine lumimyrskyineen, vehreitä metsiä, tunneleita ja temppeleitä, pakollinen tulinen pätsi maan alla ja paljon muuta. Pelin viemä kaksikymmentätuntinen on huikea elämysmatka tunnelmasta ja teemasta toiseen.
Titaaneilla on juonessa tärkeä osa, joten ei liene yllätys, että veijareita kohdataan ja kiivetään pariinkin otteeseen. Jos God of Warissa näkymät olivat henkeäsalpaavia ja kentissä hämmentävää suuruuden ja korkeuden tuntua, kakkonen heittää perään potenssin kaksi. Huvittavaa kyllä, eeppinen tykitys melkein kääntyy itseään vastaan, sillä on hankalaa vaikuttua aina vain uudestaan. Yhtä kaikki, God of Warin visuaalinen anti on kertakaikkisen huimaa ja suunnittelijoiden tyylitaju pettämätöntä. Uuden sukupolven tehoja en jäänyt kaipaamaan.
Kunnon vehkeillä äänet ovat erinomaisen jyhkeitä. Musiikki on mahtipontista, aggressiivista industriaalioopperaa, joka toimintaa rytmittävissä rauhallisemmissa, hulppeisiin maisemiin keskittyvissä kohdissa hakee pehmeämpiä sävyjä. Äänessä on enimmäkseen Kratos, jonka näyttelijä ei osaa ilmaista muita tunteita kuin vihaa. Miekkosen luonteenlaadun takia valinta on erinomainen.
Seireenit kutsuvat tanssiin
Kratoksen ranteisiin on edelleen kahlehdittu tuliset miekat, vaikka ne nyt Pallas Athenen brändia kantavatkin. Kahdesta napista liikkeelle lähtevät kontrollit ovat entisensä: helpot oppia ja vaikeat hallita. Kehnompikin toimintasankari saa aikaan näyttäviä liikesarjoja, ja ensimmäistä osaa pelanneet ovat välittömästi kotonaan. Uusia liikkeitä riittää se verran, ettei vanhan toisto käy hermoille. Tuoreista tappotavoista suosikkini oli ilmaan heijatun vastustajan säälimätön retuutus edestakaisin. Tanssinomainen taistelu on näyttävää ja entistäkin sulavampaa.
Surullista kyllä, Artemis vei kahlemiekkoja täydentäneen hitaan, mutta tehokkaasti viipaloivan miekkansa mennessään. Lohdutuksena Kratos saa tilalle kokonaista kaksi kakkosasetta, barbaarin nuijan ja kohtalon keihään, mutta en innostunut kummastakaan. Ne eivät yksinkertaisesti tahdita veribalettia yhtä söpösti kuin Artemiksen ihku terä.
Taikavoimat kärsivät kierrätyksestä. Koska Olympoksen jengi on hylännyt Kratoksen, apuja saa titaaneilta. Käytännössä taiat ovat joko samoja tai ainoastaan tylsempiä versioita olymposlaisten vastaavista. (Zeuksen salamasta on tullut Tyfonin jousi ja niin edelleen). Minä en magiaa edes pahemmin käyttänyt, paitsi isoimmissa kötinöissä tasoittamaan pakon edessä puntteja. Perusmiekoilla pötkii pitkälle, kuten pitääkin.
Vastustajista epäkuolleet soturit ja luurangot ovat kirjaimellisesti hengetöntä massaa. Härkäpäiset minotaurit, putkinäköiset kykloopit, gorgonit, mainettaan kolhommat seireenit, harpyijat, kerberokset lutusine pentuineen ynnä muut taruolennot tekevät paluun, ja lisäksi on sekalaisia peikkoja ynnä ötiäisiä, joita on hankalaa asettaa kontekstiin. Joistakin hahmoista on uusia variaatioita, kuten paksu minotauri tai ratsastajallinen kyklooppi.
Murhaavia, rämpyttämiseen ja rytmittämiseen perustuvia minipelejä, joissa menestyminen palkitaan lisäpisteillä aseiden päivitykseen, on entistä enemmän ja lopetusliikkeet ovat aina vain brutaalimpia. Vaikeustaso on kohdallaan, mutta kummallisen tasainen. Maisemat vaihtuvat, mutta haaste pysyy melkeinpä samana alusta loppuun.
Välillä ratkotaan puzzleja, jotka ovat sopivan haastavia eivätkä liian pitkiä. Ainoastaan loppupuolella eteen heitetään pari keikkaa, jotka ovat pelkästään puisevia. Tasoja pompitaan, seinillä kiipeillään ja köysillä heilutaan, mutta veitsiseiniä tai muita kertalaakista tappavia kammotuksia ei, kiitos Zeuksen, ole kuin parina hassuna, lyhyenä ja helppona sessiona.
Sankareita, onko heitä
Kratos ei ole ainoa, joka hinkuu audienssia kohtalon sisarilta. Hän kohtaa matkallaan tuttuja sankareita, vastaan kävelevät esimerkiksi Theseus, Perseus ja Ikaros. Koska kaikilla taruhahmoilla on jotain, jota Kratos tarvitsee, raukat kohtaavat ulosotossa verisen lopun.
God of War on tarkoitettu aikuisille. Jopa varttuneelta väeltä se vaatii mustahkoa huumorintajua ja splattervatsaa: väkivallalla mässäily ja verellä lutraus on aivan yletöntä. Sankariraukkojen, pomojen ja jopa viattomien tapauksessa huononkin maun rajoja koetellaan niin, että pariin otteeseen olin hämmentyä. Lopetusliikkeet ovat kaikessa groteskissa mielettömyydessään niin absurdin ylilyötyjä, ettei niille voi kuin nauraa. Joten herkkänahkaiset, olkaa virallisesti varoitetut.
Pikku jumaltentappajat kitisivät siitä, ettei ykkös-Godissa ollut pomotaisteluita kuin pari–kolme. Minä en, koska pidin pikkuväen silppuamista viihdyttävämpänä kuin isompia vastustajia, joiden voittaminen perustui aina johonkin temppuun. Kakkonen heittää, sankarit ja sekalaiset pikkunilkit mukaan luettuna, kehiin vajaat parisenkymmentä pomoa. Joko riittää?
Kaikki pomotaistelut eivät ole suuria tai eeppisiä, mutta parin kikan ihmeitä ne ovat kaikki tyynni. Selkeästi tietoinen valinta siirtää painopistettä tanssin taiasta rytmiseen naputteluun, ongelmanratkaisuun ja elokuvamaisuuteen. Pomot kuolevat häkellyttävän näyttävästi, mutta miekka on kaksiteräinen. Ratkaisu tekee kyllä gutaa näyttävyydelle, mutta vie tilaa normaalilta laatuajalta.
God of War 2 on pääpiirteittään sitä mitä siltä odotinkin: lisää mannaa varovaisesti jatkojalostettuna, ja vielä ykkösosaakin näyttävämmällä kuorrutuksella. Pelattavuus on mahdottoman hienostunutta, pienimmätkin yksityiskohdat tarkkaan harkittuja, joten järki sanoo, että täysosumahan tämä. Höpsö sydän kertoo, että aivan samaan hekumaan ei ylletä kuin alkuperäisen kanssa.
Sydän, syki kädelle, sillä pää ei kuuntele. God of War 2 on vahva ehdokas vuoden 2007 peliksi, ja kaunein mahdollinen joutsenlaulu PS2:lle. Malja sille.
92
