Formulapeleihin on yhtä vaikea keksiä uutta ideaa kuin formulapeliarvosteluihin. Melbourne Housen F1-pelissä on yksi uusi kikka, entä tekstissä?

Formulalisenssipelin suunnittelun pitäisi kaiken järjen mukaan olla helppoa. Pelisuunnittelijoiden ei tarvitse huolehtia rata- tai autosuunnittelusta, sillä radat ovat formulasirkuksesta tuttuja ja autotkin pitää tehdä esikuviensa näköisiksi. Kuskien nimiä ei tarvitse keksiä, kunhan muistaa tarkistaa sopimuspaperista, minkä vuoden lisenssistä on kyse.

Pelimoottorin ohjelmoijille formuloissa sen sijaan piisaa haastetta, sillä lähtösuorallinen F1-autoja ja liuta kerrostaloja on saatava rullaamaan sujuvasti ilman pelattavuutta ja tunnelmaa kurjistavia tahmailuja. Grand Prix Challengen ohjelmoijat ovat olleet ajan tasalla. Näkymät rullaavat siivosti, olipa nokan edessä mitä tahansa, ja Monaco-testin peli selvittää puhtain paperein.

Grand Prix Challengen ajotuntuma on asiallinen ja tuttu kaikista muista formuloista. Autot käyttäytyvät näennäisen realistisesti ja ajofysiikan määrittelevät kontrollit, joissa voi valita kolmesta eri vaihtoehdosta. Helpoimmassa jarruapu suoristaa kurvit, vaikein tuo käsivaihteet kokeneen kiusaksi.

Ruutuun ennen kurvia ilmestyvä, liian kovasta vauhdista varoittava punainen lamppu on hauska idea ja kohentaa pelattavuutta etenkin alkumatkasta, mutta puritaani saa halutessaan lisukkeen pois hommaa helpottamasta. Teknikonalut pääsevät kurkkaamaan konepellin alle eli värkkäämään säätöjen kanssa.

Huumorin kuihtunut kukka

Formulapeleissä huumorista huolehtivat yleensä puoli kierrosta tapahtumien perässä laahaavat selostajat, mutta pettymykseksi Grand Prix Challengessa kuullaan pelkkää moottorin vinkunaa ja aivokopan läpi valuvaa muzakkia ilman kommentaattorin häivää.

Eikä huumoria tai hulvattomuutta ole muutoinkaan tarjolla, ellei omia onnahduksia ja satunnaista ruohonleikkurisimulointia sellaisiksi lasketa. Kärkipäässä kisaavat useimmiten punaiset autot ja niiden perässä (jos hyvin käy) sinivalkoinen suupaltti. Hurjan lennokkaita kolareita ei nähdä, mutta siivekkeet sentään lentävät takavasemmalle nokkakolarissa ja tietokoneen ohjastamat autot törmäilevät toisiinsa silloin tällöin.

Pelipaketin kannessa luvatut kuusi pelivaihtoehtoa herättivät hetken hekuman. Olisiko viralliseen FIA-lisenssiin keksitty ympätä jotakin ihan oikeasti uutta? Pikakisa, yksittäinen kisaviikonloppu ja mestaruussarja sekä jaetun ruudun kaksinpeli luetaan omiksi pelivaihtoehdoikseen, vaikka ovat sitä samaa formulasirkusta kaikki tyynni. Time trial eli kierrosennätyksen metsästys ei sekään ole järin innovatiivinen idea. Toivo jää mystiseen challenge-kisaan.

Challenge-kisassa radat ovat – auta armias sentään – eri järjestyksessä. Ensin kaahataan kahdella katuradalla, sitten kahdella Aasian radalla. Voittoputki vie aina seuraavan kahden kisan pariin. Challenge-kisa tuo hennon tuoreuden tuulahduksen, vaikka itse kisaaminen on edelleen samaa formulaa aika-ajoineen.

Suurennuslasin alla

Jos on pakko keksiä Grand Prix Challengesta jotakin uutta ja ihmeellistä, suurennuslasi löytää varikkopysähdykseen liittyvän innovaation. Varikolla vietetty aika määräytyy golf-peleistä tutun napinpainelun perusteella.

Painamalla nappi pohjaan pressure-mittarin palkki alkaa nousta. Mitä pitempään nappia pitää pohjassa, sitä tiukemmat paineet varikkotiimi saa niskaansa. Tämän jälkeen palkki alkaa valua takaisin alkuun ja X-nappia on napautettava uudelleen palkin keskikohdalla olevalla goal-alueella ja tarkka sihti panee varikkotiimin vipinää. Ennen ohjekirjan vilkaisua ihmettelin, miksi varikkokäyntiin kului poikkeuksetta käsittämättömät yli 20 sekuntia.

Jos olisin ostanut Grand Prix Challengen kaupasta, en olisi pettynyt. Formulapeliä etsivälle Grand Prix Challenge on oiva ostos, siisti ja pelattavuudeltaan hyvä kokonaisuus. Sitä on vaikea kritisoida, mutta se ei myöskään innosta ylisanoihin. Munaskuihin jää väkisinkin sellainen kutina, että uuden sukupolven formulapeli antaa vielä odottaa.