Saatiinpa vihdoin näilläkin raukoille rajoille hieman säpinää roolipelikenttään. Final Fantasy VIII:n jälkeinen hiljaisuus rikkoutuu rytinällä Game Artsin Grandian sivaltaessa suoraan kärkikolmikkoon.
Grandia julkaistiin alunperin kaksi ja puoli vuotta sitten Japanissa Sega Saturnille. Samaan aikaan kun Final Fantasy VII rikkoi myyntiennätyksiä PlayStationilla, keräsi myös Grandia omaa kannattajakuntaansa.
Seikkailu alkaa vilkkaasta Parmin satamakaupungista, jossa asuvat kaksi tarinan päähenkilöä. Nuori pojankoltiainen Justin ja reipas pikkutyttö Sue. Kuten kuollut isänsä, Justin haluaa tulla isona seikkailijaksi. Muistona tästä hän pitää kaulassaan arvokasta kiveä, jonka isä joskus retkillään löysi.
Kun kaverukset tutkivat läheisiä muinaisraunioita, he törmäävät kummalliseen laitteeseen, jonka läheisyydessä Justinin kivi alkaa hehkua. Salaperäinen hologrammi ilmestyy ja vihjaa kiven olevan avain muinaisen, mystisesti kadonneen sivilisaation arvoitukseen.
Tästä käynnistyy varsinainen tarina, joka vie ystävykset pitkälle matkalle. Pian kuvioihin liittyy lisää hahmoja ja muita arvoitukseen liittyviä tahoja, ja ennen pitkää on koko maailman kohtalo taas vaakalaudalla.
Perinteinen erilainen japanilainen
Grandian kaava on tuttu ja turvallinen. Kaupungeissa ja kylissä puhutaan ihmisille, ostetaan parempia varusteita ja suunnistetaan uusiin kaupunkeihin, joissa sama ruljanssi toistuu. Hirviökantaa vähennetään joka välissä eteen tulevissa luolastoissa, jotta kokemuspisteet karttuisivat ja silloin tällöin eteen marssivat pomohirviöt saataisiin hengiltä. Seikkailu etenee alusta loppuun lineaarisesti, eikä pelaaja joudu missään kohdin arvailemaan, minne seuraavaksi pitäisi mennä.
Eniten Grandia poikkeaa muista roolipeleistä siinä, että sen keskipisteessä ei ole niinkään mutkikas juoni, vaan hahmot ja maailma. Peli on kahdella cd:llä, joista ensimmäinen kuluu lähes kokonaan hahmoihin ja laajaan pelimaailman tutustumisessa. Vasta toisen cd:n myötä, eli noin kolmenkymmenen pelitunnin jälkeen, varsinainen tarina pyörähtää kunnolla käyntiin.
Kärsimättömiä tämä voi häiritä pahasti, mutta ratkaisu on siinä mielessä perusteltu, että kun hahmot ja ympäristö ovat tulleet yksityiskohtaisesti tutuiksi, on tarinallakin lopulta enemmän painoarvoa. Ja sitä paitsi juuri hahmoissa ja rikkaassa pelimaailmassa Grandian valtit piilevät.
Hahmojen persoonallisuudet ja tapa, jolla ne kommunikoivat, ystävystyvät ja kiintyvät pikkuhiljaa toisiinsa on tehty hienosti ja elävästi. Varsinkin ydinkolmikon, Justinin, Suen ja hieman myöhemmin mukaan liittyvän Feenan välillä on harvinaislaatuista kemiaa.
Yhtä lailla eläväksi voi luonnehtia myös Grandian maailmaa. Kaupungit ja kylät ovat suuria, yksityiskohtaisia ja täynnä väkeä, ja keskustellessa vierähtää useampikin tovi. Jokaisella askareitaan toimittavalla asukkaalla kun riittää sanottavaa enemmän kuin yhden lauseen verran, mikä tuo maailmaan syvyyttä ja uskottavuutta.
Hirviöt näkyvät
Suuri siivu peliajasta kuluu kokemusta kasvattaviin taisteluihin ja Grandiassa tämä osa-alue on esimerkillinen. Ensinnäkin hirviöt näkee ennalta, joten tyhjästä puhkeaviin taisteluihin ei pääse turhautumaan. Hirviöryppään voi yrittää kiertää, mikäli taistelu ei huvita. Onnistumisprosentti tässä on tosin sen verran pieni, että kannattavin strategia on yleensä pyrkiä yllättämään hirviöt takaapäin, mikä antaa taistelussa etulyöntiaseman. Lisäplussaa tulee myös siitä, etteivät hirviöt synny uudestaan, joten kerran tyhjennetyssä luolastossa voi koluta paikkoja kaikessa rauhassa.
Taistelusysteemi tuntuu aluksi kaoottiselta, mutta paljastuu pienen totuttelun jälkeen todella toimivaksi. Käsikähmä etenee käytännössä vuoropohjaisena, mutta reaaliajan illuusiota luo ruudun alalaidassa kulkeva aikamittari, joka näyttää kaikkien taisteluun osallistuvien senhetkisen tilanteen. Mittarista nähdään, kuka ehtii seuraavaksi lyöntivuoroon, joten strategista ajattelua voi hyödyntää. Onnistunut isku pysäyttää hetkeksi kohteen aikamittarilla etenemisen. Lisäksi hirviöiden osumapisteet ja seuraavan vuoron toimintatapa ovat koko ajan näkyvillä, mikä auttaa taktiikoita suunnitellessa.
Hahmot osaavat hyökätä aseilla, loitsia, käyttää esineitä ja puolustautua. Asehyökkäys on jaettu kahden tavallisen iskun kombohyökkäykseen, yksittäiseen, mutta tehokkaaseen kriittiseen iskuun sekä kykypisteitä kuluttaviin erikoisliikkeisiin. Uusia liikkeitä opitaan harjoituksen myötä, joten monipuolinen iskujen käyttö kannattaa.
Loitsuja hankitaan etsimällä luolastoihin piilotettuja taikamunia, jotka voi kaupungeissa vaihtaa johonkin neljästä elementtitaidosta. Kerran ostettu taito pysyy hahmolla loppuun asti ja elementtiin perustuvia loitsuja opitaan sen mukaan kuinka paljon hahmo taikomiskykyään käyttää.
Ei enää niin grandioosi
Grandian ikä näkyy hieman sen grafiikassa, eikä ulkoasu enää pahemmin vakuuta. Varsinkin luolastot ovat melko tylsää katseltavaa, eivätkä taistelut muutamia hauskoja erikoisefektejä lukuunottamatta silmiä hivele. Ainoastaan kaupungit yllättävät välillä positiivisesti koollaan ja yksityiskohtaisuudellaan. Paljon pelastaa myös vapaasti pyöriteltävä kamerakulma, joka luo maailmaan elävyyttä ja vapauden tuntua.
Musiikki on sen sijaan hyvää. Erilaisia melodioita ja melodiamuunnelmia on todella paljon ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta niitä kuuntelee mielellään. Teemat vaihtelevat klassisen hienoista viulusovituksista eriskummallisiin kuorolauluihin ja sähkökitaravetoisiin rokkilurituksiin. Muista äänistä mieleen jäävät silloin tällöin ääninäytellyt kohtaukset, jotka tuovat hahmoihin elävyyttä, vaikka eivät laadullaan häikäisekään.
Tuhat ja yksi luolastoa
Päällimmäinen nitinänaihe Grandiassa on erilaisten hirviöitä kuhisevien sokkeloiden määrä. Aina uuteen kaupunkiin saavuttaessa voi olla varma, että edessä on pian vähintään yksi luolasto tai linnanraunio, josta pitää hakea joku taikaesine jota ilman tarina ei etene. Vaikka luolastot pelilajiin kuuluvat, ovat ne Grandiassa liian tiheässä, pitkiä ja labyrinttimaisia. Varsinkin loppupuolella uhkaa juonen sujuva eteneminen hajota pahasti jatkuvaan käytävillä ramppaamiseen.
Toinen pieni miinus tulee siitä, että suunnistaminen kaupungeissa on hieman hankalaa. Pyörivä kuvakulma sekoittaa helposti suuntavaiston ja karttaa joutuu painelemaan vähän väliä. Luolastoissa ongelmaan ei törmää niin usein, sillä käytössä on kompassi, mutta karttatoimintoa kaipaisi usein sielläkin.
Vaikka luolastopaljous arvosanaa laskeekin, täyttää Grandia klassikon mitat siinä missä Final Fantasyt, aivan eri ansioilla tosin. Loistokkaan ulkoasun ja elokuvadramatiikkaa pursuavan juonen sijaan Grandian viehätys perustuu loistaviin hahmoihin, huolellisesti hiottuun pelattavuuteen ja suureen, elämää kuhisevaan pelimaailmaan. Se on persoonallinen ja todella pitkäikäinen seikkailu, jota kenenkään roolipelien ystävän ei tulisi sivuuttaa.
89
