Kitarasankarin elämä on loputonta perjantai-iltaa. Seison kitara kädessäni, tukevassa haara-asennossa, käteni kaksi sormea uhmaavat jumalia. Iron Manin viimeiset soinnut haihtuvat keikkapaikan ilmaan. Chicksit ja bitsit huutavat nimeäni hysteerisesti, toistensa suuhun.

He huutavat: "Saatanan rohmu! Soitit jo kaksi kappaletta, nyt on meidän vuoro!" Hurmoksessa kohotan kitarakäteni ja tilutan "Evil women, I play my game with me-e!" Saatte lelukitarani vasta kun väännätte sen irti kylmistä, jäykistä sormistani.

While my toy guitar gently weeps

Paranoidin rautamiehenkin on myönnettävä, että Guitar Hero rokkaa. Jos normaalin miehen saa näppäilemään tennismailaa, kun radiosta tulee Smoke on the Water, ei ole vaikea ennustaa mitä tapahtuu, kun sen käteen lyö lelukitaran, josta irtoaa roiseja rokkisointuja ja vieläpä ilman kirjekurssia. Oikean kitaran soitosta saa etua, mutta pelimekaniikan ansiosta esimerkiksi pianopohjallakin pelissä pärjää. Se, että musiikin harrastaja saa harrastuksestaan musapeliin etua, on puhdas vahvuus.

Guitar Hero on käteen otettu tanssimatto. Pelaaminen on silkkaa nappien takomista oikeassa rytmissä. Ruudulle tulevien sointujen värinen nappi painetaan pohjaan ja samalla hetkellä rämpytetään rämpytintä. Pitkät soinnut vaativat napin ja rämpyttimen pohjassa pitämistä ja jos samaan aikaan pystyy hoitamaan myös vibraattorin, pistesaalis on taattu. Kun soittaa pitkään oikein, voimamittari täyttyy, jolloin kitara täytyy nostaa miehekkäästi pystyyn ja kerätä huippupisteet yleisön huutaessa suureen ääneen.

Kaksinpeli vaatii kaksi kitaraa. Ruudulla näkyvät molempien pisteet ja molemmille omat soittokuviot. Soitto on parhaimmillaan raisua vuoropuhelua, jossa soittotaito punnitaan aivan eri tyylillä kuin yksinpelissä. Katse tiukasti omiin kuvioihin, muistin nollaus yksinpelin soittokuvioista ja tarkka isku oikeaan aikaan. Soulbiiseissä jammailu äityy todella letkeäksi, yleisö kannustaa lisää ja kaverin suohonsoittamisesta tulee rutosti hauskempaa. Revittelemäänkin pääsee toisen tipluja kuunnellessa.

Kuten seksi, myös Guitar Hero on hauskempaa miltä pelimekaniikka kuulostaa. Guitar Herossa näppäinsarjat lähtevät viemään koko kroppaa ja pian leikkikitaristi jammaa musiikin tahdissa pikkutunneille. Kitarasankarifantasia jää helposti päälle, eikä petiin kömpiessä muista, että sänkyä lämmittää väsynyt vaimo eikä himokas bändäri.

Guitar Heron soittamisen fyysisyyden tajuaa lopulta aamulla, kun selkää jomottaa ja polvissa tuntuu. Mossaukseen verrattuna tanssimatolla pomppiminen tuntuu yhtä miehekkäältä kuin aerobic. Toki soittaa voi myös istualtaan, mutta studiomuusikkomainen jäykistely syö ison osan fiiliksestä. Tätä peliä on tarkoitus pelata laajassa haara-asennossa seisten, rytmiin uppoutuen.

Kun kitaran kerran on nostanut näppeihinsä, on siitä luopuminen vaikeaa. Sahaus jää kummittelemaan päähän, aina uuden biisin kuullessaan huomaa kuin vahingossa ajattelevansa, kuinka hauskaa tämänkin kappaleen grindaus muovikitaralla voisi olla. Riippuvuussuhde katkeaa varmasti vain, kun todellisuus hämärtyy liikaa ja kotilavan Pete Townsend onnistuneen setin päätteeksi vetää soittopelin sadan euron päreiksi. Tai päreet menevät Yoko Onolta, joka uhkaa soolouralla, jollei mökä hiljene.

Äänivalli murtuu

Guitar Herossa täytyy volyymin olla kovalla, sillä peliä ei voi pelata hiljaa. Nupit vääntyvät kaakkoon automaattisesti ja lahkeet lepattavat nurkassa hönkivän subbarin tahtiin. Viimeistään omaa vuoroaan mankuvien kavereiden huudot kaikuvat porraskäytävään.

Näin tilutuksesta saavat nauttia myös naapurit. Mutta oikea kitarasankari ei häädöistä välitä, kamat voi siirtää treenikämpän nurkkaan. Bändärin kämpiltä tuli lähtö siinä vaiheessa, kun tyttö tajusi jumalsoolojen lähteneenkin Pleikasta ja muovikitarasta.

Kuulokkeet eivät ole ratkaisu edes työpaikalla. Pelaajalle homma toimii, koska hän elää rock-maailmassa, jossa kitara vonkuu ja soolot huomataan. Guitar Herossa ei toimi vain musiikki, myös mukana pauhaava keikkayleisö luo fiilistä. Jokaisesta pikku-Yngwiestä kuoriutuu stadionien megatähti, jahka täydellisen riffin jälkeen yleisömeri hakkaa haltioissaan tahtia. Mutta työtoverit nauravat kitaran kolinalle, pelaajan tyytyväiselle tuhinalle ja satunnaisille "Jeah!"-kuiskauksille.

Easy, Medium or Hard Rock Hallelujah?

Oikeaa kitaraa soittaneille Guitar Hero antaa uuden kipinän harrastukseen. Oman skitan avulla voi pitää hauskaa minkä tahansa kappaleen parissa, eikä tarvitse tyytyä muutamaan valittuun hittiin. Siitä saa lohtua ensimmäistä lisälevyä odotellessa.

Medium-vaikeustasolla Guitar Hero jo muistuttaa kitarointia, easyllä se on vielä basistin hommia. Tavallisen, ei semmoisen, jonka sukunimi on Kilminster. Mediumista hyppäys hardiin on kuin Pommacin vaihto mallasviskiin. Kynnys on korkea, mutta homman lähtiessä rullaamaan miedommat aineet unohtuvat, ja tositiluttajat erottuvat amatööreistä.

Hard-vaikeustasolla mukaan tulee viides painike, mikä pakottaa liikuttamaan kättä kuten oikeaa kitaraa soitettaessa. Se tuntuu aluksi vaikealta, ellei jopa mahdottomalta, kun vastapainona easyllä riitti vain kolmen napin painaminen eikä niitä tarvinnut kertaakaan edes puristaa yhtä aikaa pohjaan soinnun näköisesti. Kun otteen saa kuntoon, riitasoinnut kuolevat ja kappale alkaa kulkea kuin rekka. Harmit jäävät sen alle kuin pieni punainen polkupyörä.

Osuvasti viritetty vaikeustaso antaa pelille reilusti lisäkestoa ja -viehätystä. Se kasvaa pelaajan mukana tämän tiellä autotallitähdestä isojen lavojen kitarajumalaksi. Ensi vilkaisulta hiukan niukalta vaikuttavan kappalevalikoiman voi kertoa neljällä, sillä eri vaikeustasoilla kappaleista irtoaa hupia aivan eri määriä.

Vaikeustason nosto myös helpottaa pelaamista, sillä alkutasojen biisit soljuvat eteenpäin verkkaisesti ja nappejakin on harvemmassa kuin kappaleessa tahteja. Hardilla imeytyy biisiin mukaan, sillä jokainen sävelkulku toistuu tarkasti painonapeissa ja toisen pelaamista vierestä seuratessakin tapailee tuttuja sormiotteita.

Soittakaa Paranoid!

Kappaleita on yhteensä 47, joista 30 tunnetumpaa aukeaa uramoodia läpi pelaamalla ja loput 17 vähemmän tunnettua indie-tuotosta voi avata keikoista saaduilla palkkioilla. Megabändien kappaleet eivät ole aitoja alkuperäisiä, vaan peliä varten väännettyjä covereita. Työ on huipputasoa, eikä kappaleita tunnista alkuperäisestä kuin todella tarkalla kuuntelulla.

Soittolista on maittava otos rokkia väliltä 1970–2000. Tyyli vaihtelee kevyestä ränttätäntästä raskaampaan hard rockiin ja kunnon tilutukseen. Onpa mukaan eksynyt yksi Stevie Ray Waughanin vetävä blues-fiilistelykin. Ainoastaan Paranoidin uupuminen jää harmittamaan, mutta yleisesti valitut biisit ovat erinomaisen viihdyttäviä ja sopivat hienosti kotikeittoisen kitaragurun sormiin.

Kimppapeleihin biiseistä tarvittaisiin lyhennetyt versiot, sillä neljän minuutin blues-runttaus alkaa loppuillasta ramaista soittajan lisäksi pelivuoron kyttääjää. Oluellakin voi olla osuutta asiaan.

Musiikkilelupelien laajassa joukossa Guitar Hero vetää itsensä kevyesti listaykköseksi. Harva meistä on nuorena haaveillut laulavansa Hartwall-areenalla karaokea tai soittavansa bongorumpuja, kyllä niissä haaveissa soi Gibson ja Fender.

Muilla lehdillä asteikko menee vain kymppiin. Meillä se menee yhteentoista. Aina yhden kovemmaksi.