Kaikkien aikojen superkalifragilistisinta peliä pelasivat kaikki, mutta perilliseen pääsevät käsiksi vain VR-lasilliset.
Avaan silmäni korkealla parvekkeella. Suurkaupungin sumeassa ilmassa parhaat päivänsä nähnyt eurooppalainen arkkitehtuuri leviää silmänkantamattomiin, kaiken keskellä näkyy yliluonnollisen korkealle kohoava futuristinen rakennelma, Citadel. Vieraiden herrojen tekniikan kanssa naitetut jalkapartiot vahtivat väkeä kadulla dronekamerat vainukoirinaan, ja pitkin kattoja vaeltaa paksuja kaapeleita kuin käärmeitä. Kukaan ei tiedä, millaista maitoa Combine ihmiskunnasta pumppaa, mutta karjaa me selvästi olemme.
Jos puhutaan ensivaikutelman tärkeydestä, niin Alyx nostaa nupit heti kaakkoon. Valve muistuttaa ympäristökertojan taidoistaan ohjaamalla katsetta väreillä, valoilla ja muodoilla, rakennellen paikkojen historiaa ja siellä eläneiden ihmisten tarinoita sanomatta sanaakaan. Se, joka malttaa katsoa, oppii maailmasta paljon.
Kun saan silmäni irti kaupungista, näen parvekkeen täydeltä kosketeltavaa: radion, tölkkejä, hätisteltävän kyyhkysen ja piirtokelpoisia tusseja ikkunalaudalla. Lapsen ilolla nakkelin irtosälää alhaalla vahtivaa combinekyttää päin siinä toivossa, että saisin kopioitua vanhan muiston, ja siitä syntyi uusi.
Alyxia ei voi pelata ilman VR-laseja, mutta voiko Alyxiin lähteä kylmiltään ilman Gordonin peruskurssia? Kyllä voi, ja homma toimii hyvin. Mutta tietyistä naruista vedetään vauhdilla villimmin, jos puolielämän kakkonen episodeineen on eletty julkaisujärjestyksessä. Sarjalla on taipumusta siihen, että maailma on juonta isompi.
Näin Alyxi
19-vuotias Alyx Vance ei muista ihmisten maapalloa, hänelle City 17:n mekaaninen ulkoavaruushallinto on koko elämä. Alyx ei ole tyytyväinen, onhan hän isänsä Elin kasvatti. Eli oli töissä Black Mesassa, josta kaikki alkoi. Nyt molemmat toimivat kapinallismielisten keskiössä kaupungin uumenissa. Juoni lähtee käyntiin videopuhelussa isän kanssa. Taustalla häärii isän rikoskumppani Russell, joka on hersyvän omapäinen nörtti ja päätyy pian Alyxin pääkontaktiksi. Ruumiskasojen yli ryömiessäni Russellin ääni palauttaa olennaiseen kertoilemalla voileivistä, korppujen toiminnasta, internetistä ja vodkasta. Maailmasta ennen Combinea. Sinne siintää katse Alyxin, toivoon, jonne minäkin haluan.
Tippuisin tuolilta, jos Gordon puhuisi, mutta Alyx ei olisi itsensä ilman mukaansatempaavaa puhettaan. Uudet ääninäyttelijät saavat nopeasti hymyni syttymään, kunnian tästä ansaitsevat mukaan liittynyt Campo Santo (Firewatch) sekä Portalin tekijöistä koottu kirjoitustiimi. Synkästä maailmantilasta huolimatta käsikirjoituksessa on aina pilke silmikonkulmassa. Silloin harvoin kun muita hahmoja tulee vastaan, kuten vortigaunt-kokki, naapurin kissamummu ja etenkin muuan herrasmies Jeff, ne jäävät elävästi mieleen.
Valtaosa vastaantulijoista ei ole ystävällisiä. Xeniläinen flora ja fauna levisivät maahan samoista railoista kuin Combinekin. Karanteenialueen hylätyt käytävät pulpahtelevat lonkeroista, läpikuultavasta nahkamaisesta kasvustosta ja keuhkot keltaavasta itiöpölystä, joka pakottaa pistämään kättä suun eteen. Ihmiskehoon mieltyneet pääravut kipittävät sillä häiritsevällä rajalla, jossa on vaikea päättää, ovatko ne sympaattisia maskotteja vai HYI VIiiieetävä mene pois naamaltani! -tason iljetyksiä. Hyppivä nilviäinen torjutaan onneksi helposti, siihen riittää tönäisy tai vanha kunnon sivukyykkäys.
Mutta yritykset liiskata rapuja jakoavaimella eivät tuota tulosta. Varsinainen lähitaistelu on Alyxista jätetty pois, ilmeisesti sen takia, että siitä ei saatu tarpeeksi hauskaa. Se on yksi Alyxin suurimmista puutteista, mutta en minä lopulta meleetä mietiskellyt. Tosin plakkaristani puuttuu kokemus potentiaalisista kilpailijoista eli Boneworksista ja The Walking Dead: Saints and Sinnersistä, toisaalta Half-Life kiinnostaa pelimaailmana aivan eri tasolla.
Tarina kuljettaa kaupunginosasta toiseen, ja vaikka sitä ei ole paljon, se kulkee vahvana hahmojensa kautta aina päräyttävään loppuunsa asti. Pelimekaanisella tasolla poiketaan pari kertaa selkeästi eri suuntaan. En sano mihin, mutta niistä riittäisi herkkuaineksia omaan peliinsä. Ammuskelun katkominen sellaisilla jekuilla pitää menon freesinä.
Putkesta löytyy vain vähän sivureittejä, mutta menon makeutta maistellessani vähät haikailin mitään avoimen maailman halffista. Kestoa on tarpeeksi: minulla kokemus kesti parikymmentä tuntia, parin kolmen tunnin sessioissa, kunnes Oculuksen panta alkoi puristaa päätäni.
Pää, olkapää, painovoima
Pääasiassa Alyxista näkyy pari leijuvia käsiä, joista tulee omat saman tien. Tavaroiden käpistely, kuten ovenkahvan painaminen alas ennen aukaisua tai rautatangossa roikkuvan venttiilin irti ujuttaminen, toimivat intuitiivisesti. Lasi rikkoutuu kopautuksesta, isommista kohteista täytyy ottaa kaksin käsin kiinni.
Index-ohjainten etu on kolmen viimeisen sormen mittainen, mikä mahdollistaa hienostuneen pikkurillin tai keskarin heiluttelun, mutta muillakin pärjää. Vaikka PC-rautani alkaa jäädä suosituksista, muutamaa raskaampaa kohtausta lukuun peli pyöri mainiosti ja heikommillakin asetuksilla upealta.
Ohjauksessa ja liikkumisessa huomioidaan VR:n sietokyky ja eri pelitavat: istuvat, seisovat, pienessä ja suuressa tilassa huitovat, asekätisyys, jopa yksikätinen pelaaja. Oma preferenssi oli vapaa liikkuminen pyörivältä tuolilta snap-turnilla, joskin toisinaan potkin innostuessani istuimen sivuun. Varsinainen hyppy puuttuu, sen korvike on lyhyehkö teleporttiliike. Ennakkoluuloistani huolimatta aloin käyttää sitä myös vauhdikkaammissa tappeluissa, mutta Valvena harkitsisin vaihtoehtoja tässäkin asiassa.
Alyxin ydin ovat näppärästi toteutetut painovoimahanskat, jotka niiden tekijä on vaatimattomasti nimennyt itsensä mukaan Russelleiksi. Ne toimivat näin: kädenojennus hohtavaan kohteeseen, pieni nykäisy itseä päin, ja kama lentää kauniissa, ennakoitavassa kaaressa kohti ja sen saa napattua lennosta kiinni. Ilman nykimisestä tulee luonnollinen osa tutkimista ja taktikoimista, eikä taikakintaista tule käsi kipeäksi.
Poimintatyyli säilyttää kokemuksen haptisuuden kiertäen samalla VR-pelien ongelman, jossa esineet sijaitsevat oikean maailman sohvan sisällä, ja joiden tavoittaminen vaatii lasien alta kurkistelua, paikan resettiä ja muita immersion tappajia.
Adrenaliinikauhua
Half-Life oli pohjimmiltaan räiskintäpeli. Niin myös Alyx, vaikka alusta muuttaakin painotusta kohti hidastempoista toimintaseikkailua kauhu- ja pulmamausteilla. Pelon elementit saavat hyvää huomiota, löytyy niin jännityksen laukeamisen odotusta kuin epämiellyttäviä yllätyksiä ja hyvin, hyvin, hyvin pimeitä osioita pikkiriikkisen taskulampun valokeilassa. Ilokseni Alyx ei vajoa jump scare-höttöön, vaan tempo nousee verkkaisesti ja vihollisia yleensä saa tarkkailla ennen kohtaamista.
Käyttöliittymä pysyy selkeänä, koska aseita on vain muutama, jokaisella tosin omat lataustyylinsä ja asennettavat lisäosansa. Ampuminen ja aseenkäsittely, koko itse tekemisen meiningissään, on varsin hillitöntä puuhaa. Pahassa paikassa alkaa puntti tutista, kun yrittää tyhjentää vanhaa lipasta ja haroa seuraavaa tilalle, samalla kun mörmö poikineen lähestyy ja lähestyy.
Ammukset varastoidaan ja harotaan niskasta, ranteissa on pieni säilytystila lisäkkeille, kuten parannuspiikille tai kranaatille. Ranteesta poiminta sujuu helposti, mutta loottia heittelin säännöllisesti repun yli mäkeen. Kun opin, että keräämisestä saa selkeän äänipalautteen, kohdan arviointi helpottui. Matka suusta selkään on sen verran lyhyt, että niidenkin sijainti menee ajoittain pieleen, mutta sillä on harvemmin merkitystä.
Käteen tai ämpäriin mahtuu ylimääräistä, mutta normaalilla vaikeustasolla kaman määrä on hyvin tarpeisiin mitoitettu. Opetteluvaiheessa tuntui, että kudit ovat aina loppu, mutta maagisesti niitä kuitenkin riitti. Päivitys vaatii hartsikalikoita ja Combinen työpöytää. Hakkeroinnissa skannataan ja muokataan seiniin upotettuja virtalinjoja tai pelataan perinteisempiä, 3D-tilaa hyväksi käyttäviä minipelejä. Sähköasentajan hommat maistuivat fyysisten twistien ansiosta loppuun saakka, mutta hakkerointi lipaisi jaksamisen rajaa. Pari erilaista lisäleikkiä ei olisi pahitteeksi.
Vain transhumanismi ja Alyx Vance inspiroivat minua
Välillä sitä miettii, että olenko menettänyt kykyni rakastua, saada videopeleistä sen kaliiberin säväreitä kuin silloin ennen. Alyxista jäi hirveä olo, siis hirveän hyvä. Heikkoudet noteerasin vasta kriitikkomoodissa, sillä pelaaminen oli kauttaaltaan niin hauskaa ja jännää.
Tämä on se kokopitkä virtuaalitodellisuuspeli, jota olen odottanut! Suurin osa VR-peleistä kun on pienten tekijöiden demokokemuksia, arcadepäristelyitä tai jälkikäännöksiä. VR-tekniikka ansaitsee Alyxin kaltaisia ”oikeita” pelejä, jotka ottavat ulottuvuuden omakseen. Eikä massikaan haittaa, jotta lookki ja viimeistelty tuntuma saadaan vaikuttaviksi.
Alyx on, ja ei ole, virtuaalitodellisuuden killer app. Siihen vaadittava hardware maksaa niin maan pirusti, että jos sitä ei ole valmiiksi, niin ei tämän yhden pelin takia kaupoille lähdetä.
Ilman keinotodellisuutta Alyxia ei olisi näin hauska pelata, todennäköisesti se ei olisi syntynytkään. Juuri mehevässä maailmassa tekeminen ja siellä oleminen on se, mikä tekee Alyxista niin sietämättömän viehkeän.
Kun riisun pois virtuaalilasit, silmälasit ja vielä vaaleanpunaiset lasitkin, toivon todellisuuteni pohjasta, että tämä on alku aikakaudelle, jona VR-pelaajille tarjotaan juuri sille suunniteltuja, kokonaisia pelejä. Ja toivon, että Valve jatkaa Half-Lifen parissa, koska näin se tehdään.
Mikä parasta, parhaasta on vielä varaa parantaa.
94
