Uusi Half-Life!
Nyt saatiin viimein uusi Half-Life, mutta se kertoo Gordon Freemanin sijaan Alyxista. Lisäksi minivaatimuksena ovat PC ja VR-vehkeet, sillä peli vaatii Valve Index-, HTC Vive- tai Oculus Rift -lasit.
Tarina sijoittuu kahden ensimmäisen Half-Lifen väliin. Se toimii ummikoille itsenäisenä teoksena, mutta veteraaneille syventää kertomusta alieneiden valtaamasta maailmasta. Pääsin viimein kokemaan todentuntuista dystopiaa. Voin jo kuvitella, kuinka poliisi huitoo sähköpampulla minua kohti yrittäessäni livahtaa karanteenialueen rajan yli valvontadronejen pörrätessä ja parveillessa yläpuolellani. Kuinka kaupungin kiellettyyn keskustaan päästyäni joudun vielä väistelemään kaduilla partioivia aivottomia ja öriseviä zombielaumoja. En viittaa koronaan ja Uudenmaan sulkemiseen vaan City 17:n syövereihin.
Subliimia puluparven ytimessä
Peli alkaa rauhallisissa tunnelmissa City 17:n laitamilla, jossa tutustutaan lyhyesti valittuun ohjaustapaan ja Alyxiin kerrostaloluukussa. Pelihahmo jatkaa mahdottomien kauneusihanteiden tuputtamista naisille, sillä Alyx on nykyään vain eteerinen ääni ja pari leijuvia käsiä. Asunnon parvekkeelta aukeava maisema kaupungin ytimeen tekee vaikutuksen, jollaista en ole pieneen ikuisuuteen sinänsä arkisen näkymän kohdalla kokenut. Grafiikka on yksinkertaisesti aivan upeaa, erillisten kehujen arvoinen taas ensimmäistä kertaa varmaan viiteentoista vuoteen. Jumahdin parvekkeelle useammaksi minuutiksi pelaamaan omaa minipeliäni, jossa heittelin tyhjillä kaljapulloilla puluja tuijotellessani maisemia.
Olin ennakkoon aavistuksen huolissani, sillä aloitin pelin hardcore-moodilla. Peli itsessään tarjoaa tarinamoodia, helppoa, normaalia ja vaikeaa vaikeusastetta, mutta olin hukannut ohjaimistani turvaa tuovat rannelenkit VR-kivääriviritelmällä pelleillessäni. Kävelin hissukseen tarinan lomaan naamioidun tutoriaalin lävitse ja odottelin kärsimättömänä, milloin sprinttinappi valjastetaan käyttöön. Sitä ei missään vaiheessa tapahtunut. Manuaalinen hyppiminenkin on kiellettyjen puuhien listalla, vaikka sen joku tervejärkinen varmasti modaakin vaihtoehdoksi virtuaalijalkansa löytäneille.
Sorkkarautomisen alkeiskurssi
Trailerista tuttu ensimmäinen kohtaus pääravun kanssa muuttui tragikoomiseksi näytökseksi, sillä olen viime aikoina pelaillut useampaa eri räiskintäpeliä VR-lasit naamalla, ja jokaisessa on hieman erilaiset tavat ladata aseita. Yhden osuman jälkeen liipaisimesta kuului vain klik ja rapu haistoi tilaisuutensa. Sähläsin aseen ja lippaiden kanssa, mutta Boneworksin lähitaistelu on selkäytimessä. Väistin hyppyä ja vedin rapua heijarilla vastapalloon. Sillä ei vain ollut mitään vaikutusta, mutta rapukin singahti ohitse. Nappasin läheltä tuolin, jolla aloin takoa rapua aivan suhteettomalla vimmalla, mutta pettymyksekseni sen teho oli homeopatian luokkaa. Rapukin hyppi iloisesti ohitse, jos edes hieman yritti väistellä. Alkoi huolestuttaa, että keisarin vaatteet ovat varsin hengittävää sorttia.
Ainoa suora tapa tappaa vihollisia on ampuminen. Tämä on sääli, sillä fyysisyys on Alyxissa muuten toteutettu loistavasti. Ovet avautuvat sopivan raskaasti. Jeditemppu, jossa painovoimahanskoilla revitään kaukainen esine käteen, on ylivoimaisesti paras toteutus jo moneen kertaan nähdystä jiposta. Jopa esineiden heittäminen on todella hyvän tuntuista. Itse asiassa niin hyvän, että luulen siinä olevan jonkinlaista lähes huomaamatonta koodia taustalla. Kaikki toimii (melkein aina) oikein kuten pitääkin, mikä tekee pelimaailmasta rikkaan sekä uskottavan tuntuisen.
Mutta Boneworks ehti apajille muutamaa kuukautta aiemmin ja näytti, miten fyysinen lähitaistelu voidaan toteuttaa. Parhaimmillaan meno on kuin Bas Ruttenin legendaarisissa baaritappeluvideoissa, taikka John Wickin gun fu -taisteluissa, joissa torjutaan, lyödään ja sopivaan kohtaan tuikataan pari kuulaakin kylkeen. Vihollisia voi sitoa tai muuten vain pitää kiinni ja samalla takoa ympäristöön. Taikka millä tahansa esineellä. Vahinkoa tehdään kuten oikeassakin elämässä: nopeudella ja massalla, ei ennalta määrätyillä statseilla. Boneworksin lähes identtisiä päärapuja voi huitaista sorkkaraudalla ilmasta kuin pesäpalloa konsanaan ja onnistuminen tuntuu käsittämättömän tyydyttävältä.
Lähitaistelun täysi puuttuminen Alyxin seikkailuista on valtava miinus, kun sellaista herkkua on kerran päässyt maistamaan. Eikä vähiten siksi, että viholliset kestävät hirveää määrää rankaisua ja ammukset ovat jokseenkin kortilla. Mutta toisaalta kaikki otukset tuntuvat myös liikkuvan niin hitaasti ja kömpelösti, että aikaa sihtailuun ja latailuun löytyy hurjan paljon. Ehkä homma vielä muuttuu, sillä olen tätä ennakkoa kirjoittaessa ylittänyt kenties vasta pelin puolivälin, mutta pelkään että ei.
Lopussa Gordon seisoo?
Half-Life: Alyx on parhaimpien pelaamieni VR-pelien joukossa jo ihan vain siksi, että se on oikeasti peli. Kyseessä ei ole vain siisti tekniikkademo tai muutamat hienosti toteutetut temput tai kikat. Mutta hemmetti kun ne muutamat kikat on toteutettu niihin nojaavissa VR-peleissä sen verran upeasti, että Alyxin täysi pelimäinen kattaus tuntuu aavistuksen vajaalta.
Olen kateellinen ihmisille, joille Alyx on ensikosketus virtuaalitodellisuuteen. Sellaisena Alyx on varmasti mieleenpainuva kokemus, jota fiilistellään vuosien jälkeenkin. Juuri siihen Valve tuntuu satsanneen. Riskejä on otettu jo siinä, että peli on ylipäätänsä vain VR-muodossa, eikä pelaajia haluta puskea mukavuusalueelta enää sitä pidemmälle. Valve ymmärtää myös kohtausten rakentamisen päälle, mikä on varsin kaivattua ja puuttunutta osaamista pienten tiimien VR-projektien kohdalla.
Onko Half-Life: Alyx hyvä peli ilman VR-reunaehtojakin? Epäilemättä. En vain valitettavasti ole enää sen kohdeyleisöä. Valve on selvästi ajatellut Alyxia portiksi VR-todellisuuteen, mutta olen ollut sen portin toisella puolella jo pitkään.
