Levättyään neljä vuotta, seitsemän kuukautta ja kymmenen päivää syväjäässä, Master Chief on vähän kohmeessa, mutta ei paljon.
Kaukana ovat ne ajat, jolloin seuraavaa Halo-peliä piti odottaa aina konsolisukupolven loppuun asti. Viime aikoina totuttiin ihan eri meininkiin – joka vuosi uusi Halo, parhaana kaksi. Mutta pelisarjan päähenkilöä, Master Chiefiä, ei ole nähty sitten vuoden 2007. Silloin hänet jätettiin ajelehtimaan ulkoavaruuden pimeyteen Halo kolmosen lopussa.
Haloversumiin vihkiytymätön voisi luulla Mjölnir-taisteluhaarniskassaan patsastelevaa Chiefiä pelkäksi robotiksi, mutta fanipojat tietävät paremmin. Ruudinkuivaa huumoria viljelevä yhden miehen armeija on Halo-pelien sielu, ja varamiehiin turvautuminen on latistanut jokaista kolmosen jälkeen ilmestynyttä Halo-peliä.
Master Chiefin status taistelussa kadonneena olisi suonut Halo 4:lle tuhannen taalan paikan pyyhkiä taulu tyhjäksi. Vaan ei. Kun sankari herätetään yli neljä vuotta jatkuneesta horroksestaan, hän kantaa niskassaan paitsi aikaisempien pelien, myös romaaneissa laajennetun haloversumin painolastia. Tuntuu kieltämättä hassulta, että ampumapeliä ei voi ymmärtää kirjaa lukematta, mutta minkäs teet. Minimaalisesti asioita selittävä Halo 4 jättää pelaajan ihan kujalle, jos Greg Bearin korkealentoinen Forerunner-trilogia ei ole tuttu.
Tarinan punainen lanka on varattu meille Halo-nörteille, teidän muiden on tyydyttävä tämän konsolisukupolven kenties näyttävimpään grafiikkaan ja nykytrendin vastaisiin toimintakohtauksiin, joissa tuli ja liike voittaa suojautumisen ja varovaisuuden.
Maailma on ontto
Halo 4:n tapahtumapaikka on ontoksi kaiverrettu planeetta nimeltä Requiem. Sen rakentajia olivat jumalien kaltaiset forerunnerit, jotka hallitsivat galaksiamme satatuhatta vuotta sitten. Requiem oli heidän turvasatamansa ja unohdettujen salaisuuksien tyyssija. Selittämättömästi kadonneen herrarodun perintö ei jätä ihmiskuntaa rauhaan, sillä todellinen viha on ikuista.
Master Chief on kutsumaton vieras, mutta ei ainoa. Hänen vanavedessään Requiemille tunkeutuvat paitsi Covenantin muukalaisoliot, myös UNSC:n lippulaiva Infinity. Ihmiskunnan kanssa solmitusta aselevosta ei ole tietoakaan, kun fanaattinen muukalaiskööri päättää lunastaa forerunnereiden maailman omakseen. Valtausyrityksessä on vain sellainen mutka, että Requiemin puolustusjärjestelmät ovat yhä aktiivisia.
Kolmisuuntainen sodankäynti on pelisarjan muuttumaton tavaramerkki. Mariinit vastaan Covenant on jo tuttua kauraa, mutta inhat avaruuszombit Halo 4 korvaa prometeuslaisilla, forerunnerien ikivanhoilla soturipalvelijoilla.
Prometeuslaiset jakaantuvat kolmeen kastiin. Seiniä pitkin nelistävät Ryömijät ovat helppoa tykinruokaa: pää irtoaa muusta ruumiista yhdellä tarkalla laukauksella. Taka-alalla leijailevat Valvojat ovat jo suurempi riesa, sillä ne palauttavat kaatuneet soturipalvelijat takaisin toimintaan. Jo siksi Valvojat on käytännössä tuhottava ensimmäisinä. Ja sen jälkeen Ritarit, jotka ovat soturipalvelijoista kaikkein pahimpia. Ne ovat piinallisen kestäviä, teleporttailevat arvaamattomasti ja kykenevät lähietäisyydellä lyömään Master Chiefin hetkessä kuoliaaksi.
Ottaen huomioon, että prometeuslaisia vastaan taistellaan vähintään kolmannes matkasta, on perin valitettavaa, että ne ovat pelin heikoin lenkki. Uudet Tähtien sodat hukkasivat inhimillisen tekijän korvatessaan stormtrooperit klooneilla ja droideilla, samoin Halo 4 hukkaa jotain yhtä tärkeää, kun persoonallinen vihollinen korvataan persoonattomalla.
Covenant on lihaa ja verta. Heidän Eliittinsä ovat urheita, kilpensä taakse vetäytyvät Jackalit varovaisia ja hölösuiset Gruntit selkärangattomia pelkureita. Ei mitään rakettitiedettä, mutta jotain, mikä antaa vihollisille psykologisen ulottuvuuden. Heihin verrattuna prometeuslaiset ovat pelkkiä koneita.
Persoonattomuuden voisi antaa vielä anteeksi, elleivät prometeuslaiset olisi niin pirun tympeitä vastustajia. Jos Ritarilla on jokin heikko kohta, niin en sitä ainakaan itse oivaltanut. Ritari vain nykii paikasta toiseen ja imee laukauksia kuin sieni. Ihan persiistä.
Tiedän, tiedän. Olivathan ne avaruuszombitkin aika tympeitä ammussieniä, mutta ne sentään tottelivat haulikkoa ja palkintona hajosivat tyydyttävästi kappaleiksi.
Putki ja areena
Lopun kujanjuoksu prometeuslaisessa helvetissä oli jopa kaltaiselleni fanipojalle harvinaisen tympeää settiä. Se ei oikeastaan tullut yllätyksenä, sillä Halo-peleillä on merkillinen taipumus mokata viimeinen kenttänsä. On yksi asia tehdä taisteluasetelmista haastavia mutta toinen pitkittää niitä sellaisiksi, että pelin toivoisi vain loppuvan.
Onneksi Halo 4 on muutakin kuin viimeisen pelituntinsa summa. Lässähdystä edeltävä kymmentuntinen on vakuuttavaa jälkeä. Visuaalisessa mielessä jopa niin vakuuttavaa, että peliä voisi luulla Bungien tekemäksi. Bungien korvanneella 343 Industriesilla on silmää paitsi sotilaalliselle uholle, myös riehakkaille tankki- ja mecha-osioille, joissa Master Chief pyyhkii Covenantin romuilla lattiaa. Jos osaa antaa arvoa mielikuvituksekkaille tieteisvisioille, Halo 4 ei petä. Requiemin ontossa sisämaailmassa on näkyä kerrakseen.
Halo 4:n kenttäsuunnittelu on erinomaista. Perusskeemaan kuuluu, ettei peli etene pelkkänä putkiräiskintänä, vaan vuorotellen putkimaisten ja areenamaisten kohtausten välillä. Kutsun areenoiksi pelin ratkaisutaisteluita, joissa pelaajan on systemaattisesti tuhottava ylivoimainen vihollinen suurelta, mutta selkeästi rajatulta taistelukentältä. Areenataistelun voi hoitaa juuri niin aggressiivisesti tai varovaisesti kuin haluaa, toisinaan valinta on kiinni ihan siitä, millaisia aseita on saatavilla. Kahta pyssyä enempäähän Master Chief ei mukanaan kanna.
Suurin osa pelin uusista käsiaseista on prometeuslaista alkuperää. Eksoottisesta ulkomuodostaan huolimatta ne ovat käytännössä hiilikopioita UNSC:n ja Covenantin vastaavista. On pistoolia, epätarkkaa konetuliasetta, taistelukiväärin ja kiikarikiväärin vastinetta ja keltaista magmaa sylkevä Scattershot-haulikko, joka ei aikuistenoikeasti eroa tavallisesta haulikosta mitenkään. Incineration Cannon sentään peittää kohteensa massiiviseen tulimyrskyyn, joten se on jotain aidosti uutta.
UNSC:n uudet pyssyt eivät ole yhtään hullumpia. Tykästyin erityisesti rumpulippaalliseen kevytkonekivääriin, jonka hillitön tulinopeus nostaa väkisinkin virneen kasvoille. Moninpelissä kvkk on todellinen killeri. Seinään kiinnittyviä, kaukolaukaistavia räjähteitä ampuva pistooli on niin ikään veikeä. Seinän lisäksi räjähde tarttuu kiinni vaikka Jackalin kankkuun. Mitä siihen voi sanoa – sota on helvettiä!
Puhumme suomea!
Halo 4 on luultavasti kallein Microsoftin koskaan tuottama peli. On lähes varmaa, että se jää Xbox 360:n joutsenlauluksi. Tämän suurempaa panostusta konsolilla tuskin nähdään.
Peliin poltettu raha näkyy kaikessa – elokuvatasoisissa välinäytöksissä, upeissa kertakäyttömaisemissa, pitkässä kestossa ja episodipohjaisessa Spartan Ops -moninpelikampanjassa, johon on luvassa joka viikko viisi uutta, juonellista co-op-tehtävää. Tehtäviä julkaistaan vuoden loppuun asti, sitten Spartan Opsin ensimmäinen kausi päättyy. Saako se jatkoa, se jää nähtäväksi.
Rahaa on riittänyt jopa suomenkieliseen tekstitykseen, mikä yllätti minut täysin. Suomennos ei ole edes mitenkään erityisen kökkö, mitä nyt hieman epäjohdonmukainen siinä, mitkä termit käännetään ja mitkä jätetään englanniksi. Kiistanalaisesti käännös on ulotettu verkkopeliin asti. Niinpä me suomalaiset pelaamme ”Surmaajaa”, emme Slayeria. Tekstitys on valinnaista, mutta ui-suomennokset eivät.
Varsinaisen yksinpelin osalta Halo 4 merkitsee uuden trilogian alkua. Vaikka juonen punainen lanka on ajoittain vähän hukassa, kerronta ryhdistäytyy loppua kohden kiitettävästi. Lopputeksteissä päädytään suorastaan kutkuttaviin tunnelmiin, eikä pelin tarvitse edes turvautua hirveään cliffhanger-vedätykseen.
Master Chiefin ja Cortana-tekoälyn kosketusruuturakkautta kuvatessaan Halo 4 luovii vaarallisilla vesillä. Chief on kiintynyt siniseen bittipimuun, ymmärtäähän sen, mutta olen vilpittömästi sitä mieltä, että vähempi olisi ollut parempi. Vaikka Halo 4 yrittää olla kuin elokuva, peliä ei sentään ole pakko pelata tyttöystävän kanssa. Mihin siis tarvitaan päälle liimattua romanssia?
Yksinpelikampanja on epätasainen, mutta voittopuoleisesti viihdyttävä. Nelkku on kunniakas lisä Halo-jatkumoon, vaikka se ei Reachin kaltaiseen täysosumaan ylläkään. Laajat moninpeliominaisuudet nostavat kokonaisuuden 90 pisteen arvoiseksi. Co-op-pelinä Halo 4 on suorastaan verraton, kun valinnanvaraa riittää yksinpelikampanjan kimppaamisesta Spartan Opsin episodeihin. Perusmoninpeli eli Wargames on perinteistä Halo-sinkohippaa uramoodilla höystettynä. Uralla eteneminen tarkoittaa käytännössä sitä, että pelaaja voi valita itselleen aina vain parempia aloitusvarusteita.
Lopuksi varoituksen sananen Wargamesin tasoeroista. Vasta-alkajalla on Halo 4:n moninpelissä harvinaisen kova osa. Surullista, mutta totta, itsekin otan eliittipelaajilta turpiin niin että soi.
________________________________________________________________________________
Halo Top-7
Halot ovat olleet suosikkipelejäni jo kymmenen vuoden ajan. Vaikka ensimmäinen osa on klassikko, en ole koskaan allekirjoittanut väitettä, että se olisi jatko-osiaan parempi. Jos jotain, mielipiteeni sarjan osista elää pelikerrasta toiseen. Nykyisin rankkaan Halot seuraavasti:
1. Halo 2 (2004)
Halo 2 käänsi tarinankerronnan nupit yhteentoista, esitteli toinen toistaan kutkuttavampia aseita, kahdella aseella taistelemisen ja Xbox Live -moninpelin, joka oli vuosia kilpailijoitaan edellä. Teknisiä ongelmiaan lukuun ottamatta Halo 2 oli täydellinen Halo-peli ja sillä on yhä erityinen paikka sydämessäni.
2. Halo: Reach (2010)
Bungien jäähyväispeli osoittautui miltei sarjan parhaaksi. Spartalaisjoukkue taisteli kuolemaansa asti puolustaessaan tuhoon tuomittua Reachin siirtokuntaa. Vain Master Chiefin puuttuminen latisti tunnelmaa. Verkkopelinä Halo: Reach oli parasta a-luokkaa.
3. Halo 3 (2007)
Innovatiivisen Halo 2:n jälkeen Halo 3 tyytyi maltillisiin uudistuksiin ja huikeaan visuaaliseen päivitykseen, joka oli tuolloin uuden Xbox 360 -konsolin myötä mahdollinen. Kaksi peliä kestäneen jahkailun jälkeen Covenant-sota sai aika äkkinäisen päätöksen ja Master Chief hylättiin avaruuteen lillumaan. Lopun sotilashautajaisia ei unohda.
4. Halo 4 (2012)
Nelkku on nelkku. Etukäteen luottoni 343 Industriesia kohtaan oli vähäinen, mutta tämän perusteella uskallan odottaa jatkoa luottavaisin mielin. Prometeuslaisia ei toivottavasti nähdä toiste.
5. Halo: Combat Evolved Anniversary (2011)
Klassikko ei ollut vanhentunut kovin arvokkaasti. Pelissä oli muutama erinomainen kenttä, mutta se kärsi raskaasti toistosta. Kymmenvuotisversioon tehty grafiikkapäivitys ei ollut niin vaikuttavaa jälkeä kuin odotin. Syyttäkää vain revisionistiksi, mutta rankkaisin alkuperäisen Combat Evolvedin samalle sijaluvulle.
6. Halo Wars (2009)
Bungie suunnitteli Halosta alunperin tosiaikastrategiapeliä. Vanha suunnitelma muuttui todeksi vasta Halo Warsissa. Konsolilla pelattavaksi sotanaksuksi Halo Wars ei ollut yhtään pöllömpi esitys. Kyse ei vain ole lajityypistä, jota tykkäisin pelata konsolilla.
7. Halo 3: ODST (2009)
Takaumilla höystetty avoimen maailman Halo kuulosti helvetin hienolta idealta, mutta käytännössä se ei toiminut mihinkään suuntaan. Sarjan ylivoimaisesti huonoin peli.
90
