Bungie haluaa kertoa vielä yhden tarinan Halo-universumistaan. Sitä ennen hakataan moninpeliä.
Halo: Reach on paluu scifisaagan alkuun. Kuten Halo-romaaninsa lukeneet tietävät, Reach on ihmiskunnan tärkein siirtokunta avaruudessa. Reach on paitsi UNSC:n sotateollisen kompleksin ydin, myös puolen miljardin asukkaan koti.
Vuonna 2552 eletään suuren avaruussodan viimeisiä vuosia. Säälimättömän vihollisen kanssa ei voi neuvotella. Missä Covenantin muukalaiset iskevät, sieltä ihmiskunta perääntyy. Nyt se tie on kuljettu loppuun, sillä Reach on viimeinen etappi ennen maapalloa. Jos Reach kaatuu, ihmiskunnalla ei ole enää toivoa.
Reach on kaikkien taisteluiden äiti, jossa ihmissuku panee kaiken likoon. Avaruuden synkästä sylistä saapuneiden muukalaispirujen olisi kannattanut kääntyä takaisin, sillä Reachissa he joutuvat kohtaamaan kokonaisen joukkueellisen spartalaisia supersotilaita. Kuvitelkaa Master Chief monikossa!
Hei, me lennetään
Reachin taisteluja on odotettava vielä syksyyn asti, sen sijaan moninpeliä voi pelata jo nyt. Neljästä kentästä ja kourallisesta pelimoodeja koostuva Halo: Reachin moninpelitesti käynnistyi 3. toukokuuta. Testi ei ole kaikille avoin, sillä pääsylipuksi tarvitaan Halo 3: ODST -peli.
Moninpelin näkyvin uudistus on lentäminen. Lyhyet ilmalennot mahdollistava rakettireppu on erikoiskyky, jonka pelaajat voivat valita taistelukentälle syntyessään. Rakettirepun vaihtoehtoja ovat hetkellinen kuolemattomuus, näkymättömyyskenttä ja erikoiskyvyistä tylsin eli juoksupyrähdys. Kuolemattomuus ei ole niin hienoa kuin voisi luulla, sillä se tarkoittaa paikoilleen jähmettymistä. Puhtaassa hauskuudessa mitattuna napista painamalla käynnistyvä näkymättömyys vie selvän voiton kuolemattomuudesta. Mikään ei kuitenkaan voita lentämistä. Ilmasta maahan hyökkäykset tuntuvat Reachissa niin kotoisilta, että lentävien spartalaisten voisi kuvitella kuuluneen alusta pitäen Halo-moninpelien repertuaariin.
Testiversion kentistä ainakin monikerroksinen Swordbase ja korkeiden vallien täplittämä ulkoilmakenttä Powerhouse suosivat lentokykyä ylitse muiden. Swordbasen keskuskuilussa lentotaidottomat jäivät auttamatta ilmataistelijoiden maalitauluiksi. Lipunryöstössä erikoiskyvyt auttavat vain puolimatkaan asti, sillä kykyjä ei voi käyttää lippua kantaessa. Se vasta olisi jotain, jos kantaja voisi tekeytyä kesken kaiken näkymättömäksi.
Lippujen hamstraamista
Lipunryöstöä eli CTF:ää pelataan Reachissa sangen erikoisina variaatioina. Yhden lipun CTF:ssä hyökätään ja puolustetaan vuorotellen, Stockpile-CTF:ssä kenttä on täynnä lippuja, joita rohmutaan kelloa vastaan oman joukkueen maalialueelle. Kaaosta lisää se, että lippuja voi varastaa vastapuolen maalista. Turpajuhlapuolella suosikkini on SWAT-pelimoodi, jossa aloitusase on tarkkaa kertatulta ampuva Designated Marksman Rifle ja ainoa sallittu erikoiskyky on sprintti. SWAT-matsit ovat hillitöntä kyttäystaistelua, mutta hyvällä tavalla, sillä aseistus on kaikille sama. Pelimoodien varsinainen bravuurinumero on suurimmilla kentillä pelattava Invasion, jossa spartalaisten on puolustettava asemiaan eliittien joukkuetta vastaan. Kentällä edetään sitä mukaa, kun eliitit onnistuvat tekemään tuhojaan.
Matsien päätteeksi Halo: Reach maksaa pelaajille krediittejä, joilla voi ostaa uusia osia omaan sotisopaan. Kylän suurinta kypärää kelpaa sitten esitellä taistelukentällä. Mitään pelillistä etua maksullisista varusteista ei saa.
Joskus pienet uudistukset voivat olla niitä parhaita. Halo: Reachin social settings -valikosta voi näppärästi määritellä haluamansa peliseuran: puheliaita vai hiljaisia pelaajia, voitosta vai ajankuluksi pelaavia, joukkuehenkisiä vai yksinäisiä susia ja kohteliaita vai pahasuisia. Sosiaalisen profiloinnin yhdistäminen matchmaking-pelihakuun on kova juttu.
Halo: Reachin moninpelistä kiinnostuneiden kannattaa kiirehtiä, sillä testijakso voi olla muutamassa viikossa ohitse.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 2.6.2010.
www.sega.co.uk
”Haluan uskoa, haluan uskoa!”, huusin ja taputin käsiäni raivolla, jolla herättää eloon koko laivueen Helinä-keijuja. Onneksi yhden räiskintäpelinkin.
En ymmärrä, miksi Sega piti Aliens vs Predatorin PC-versiota muuten piilossa, mutta julkaisi todella huonon moninpelidemon. Kun kolme kollegaani vielä haukkui Aliens vs Predatoria käpisteltyään Xbox-versiota, aioin jo jättää pelin hyllyyn.
Mutta en voinut uskoa itse näkemättä, ja investoin 23 euroa PC-versioon. Juhuu! Eihän AvP PC:llä pelinä parane, se on putkijuoksu, jossa juoni on jo nähty ja tekeminen väännetään rautalangasta, mutta hei! Alieneita ja avaruusmariineita ja predator! Ja jokaista pääsee pelaamaan!
Tarkemmin ja kauniimmin
Täydellisen Alien/Predator-sarjiskokoelman omistajana pelin sarjakuvamainen grafiikka miellyttää silmääni, ja avaruusprötöt ovat suorastaan komeita. Tekstuureissa ei ole mitään vikaa eikä varsinkaan suttuisuutta.
Tärkeintä on ohjaus, joka hiirellä ja näppiksellä on täysin genren normitasoa eikä, luojan kiitos, muistuta moninpelidemon kiikkerää kellumista. Vikkeliin alieneihin osuu nyt ilman apukikkoja, predator loikkii niin jouhevasti kuin hyppypistesysteemi sallii, ja alien kiitää luontevasti pitkin seiniä ja kattoja. Kun se ei enää kompastele tekniikkaan, Alien vs Predator muuttuu yksinpelinäkin ihan kelvolliseksi pelikokemukseksi.
Tunnelmallisen alun jälkeen mariinista tulee keskinkertainen normiräiskintä. Se kärsii myös lussuista hernepyssyistä: vain smartgunissa on sitä tehoa, joka pitäisi löytyä jo perusrynkystä. AssCreed kakkosen jälkeen predatorin valmispaikkahyppely tuntui antiikilta, onneksi pelatessa se oikeastaan jopa toimi. Ikävä kyllä predan aseista puolet on tylsiä (keppi ja miinat) eikä diski enää katko ihmisiä keskeltä poikki, mutta silti osio on aikas ok. Eksoottisinta on ohjata alienia. Kipittäminen seinillä ja katossa sujuu paremmin kuin odotin. Ihmettelen vaan että kun Alan Waken taskulamppukin on vakautettu, voisiko alienin katseelle tehdä saman tempun?
Muukalaisvihaa verkossa
Rebellion piti lupauksensa ja teki peliin dedikoidut serverit jälkitoimituksena. Kolmen lajin vetovoimalla ratsastava moninpeli on välipalaluokkaa, jossa tyhmänä ratkaisuna saa vain perusaseen ja loput kerätään kentältä jos ehditään.
Kuolomatsivariaatioiden lisäksi AvP tarjoaa erikoisempaakin moninpelattavaa. Predator-hipassa rastanaaman tappaja pääsee itse näkymättömäksi kostajaksi. Pelimuoto toimisi metrin paremmin, jos kiinteä predator yrittäisi tappaa kaikki mariinit ja päinvastoin. Siis kuten suosikkipelimuodossani Infestation, jossa aluksi on yksi alien vastaan monta mariinia, mutta kuolleet mariinit jälleensyntyvät alieneina. Mainio Survivor ammentaa vähän samasta lähteestä: neljä mariinia yrittää pysyä hengissä yhä pahempia alien-aaltoja vastaan. Domination on se tuttu pelimuoto, jossa vallataan kontrollipisteitä.
Aliens vs Predator toimii tasan tähtikaartinsa karisman varassa, keskinkertainen putkiräiskintä saa sitä enemmän bonuksia, mitä enemmän lähdemateriaali vetoaa. Minulle se riittää nostamaan pelin 78, 79, jopa 80 pisteeseen asti.
