Hatred - Nihilisti nistin listi

Joukkosurmilla ratsastava Hatred ei ole uusi idea, Suomessa ensimmäinen Tapan kaikki ilmestyi jo 1995.  Tämä puolalainen kopio Hatred kertoo nuoresta vihaisesta miehestä, jolla on pitkä musta tukka, pitkä musta nahkatakki, pitkä musta mieli ja matala musta ääni. Ilman sen kummempaa perustelua se nappaa rynkyn kouraansa ja tappaa kaikki, aloittaen lähinaapureista.

Sääli on sairautta, paitsi itsesääli. Aluksi ammutaan avuttomia siviilejä, joista osa myös tarttuu aseeseen. Jatkossa leikkiin liittyvät poliisit ja SWAT. Kuoleman osuessa omaan nilkkaan kenttä aloitetaan alusta, jollei ole sattunut tienaamaan respawnausta. Suuren sankarimme tarkoitus on lopulta kuolla poliisien luoteihin.  
Kyllä nyt hyvän maun ja äärimmäisen väkivallan rajat murtuvat ryskyen, jippii eiku hyi hyi! Vaan tässäpä hauska kompakysymys: mitä eroa on Hatredilla? Se on parempi ilmiö kuin peli.

Ostokerta kiellon päälle

Kun Hatredista julkaistiin etukäteiskuvaa ja -videota, Kukkahatut nousivat välittömästi aseisiin: tällaista saastaa ei saa julkaista! Välittömänä vastaseurauksena Sananvapauden Soturit hyppäsivät juoksuhautoihin ja nihilistinen kohupeli ylennettiin sekä sensuurin vastaisen taistelun marttyyriksi että sananvapauden suurvisiiriksi.  
Aluksi Kukkahattujen menestys näyttikin hyvältä: Hatred vedettiin pois Steamin Greenlightista, ja voittoa pahasta juhlittiin kovaäänisesti. 
Mutta voi ei! Itse Gabe Newell puuttui peliin ja palautti Hatredin Steamiin. Sensuurin hyväksyvien ihmisten vastustajana nyökkäilin itsekin tyytyväisenä. Itse asiassa hyvää tarkoittavien hölmöjen avulla Hatred ilmestyttyään pamahti välittömästi Steamin myyntilistojen ykköseksi, puhtaasti siitä nostetun kohun voimalla. In your face, moral majority!
Olen itsetarkoituksellisen viihteellisen väkivallan suuri ystävä. Itkin, kun Spartacus loppui, eikä vastaava tullut tilalle. Mutta silti Hatredia pelatessani tunsin ahdistusta ja epäuskoa. Onko Hatred jo minullekin liikaa?
Tavallaan. Viha valtaa mieleni, kun näin upeasti toiminut, tuohtumuksen voimalla jyllännyt sissimainoskampanja menee hukkaan näin olemattoman pelin kohdalla. Eihän tässä ole edes yritystä!

He is pad, pad boy

Jos aloitan hyvistä jutuista, niin päähenkilö on niin hölmön typerä, että riisuu tällaisista joukkoammuskelualkuisista itsemurhista kaiken gloorian. Kun Kuoleman Enkeli ja Vähänpätöisten Ihmisten Teurastaja yrittää hyppiä siitä missä aita on matalin mutta ei onnistu, kyllä huvittaa.
Eivät siinä onnistu tekijätkään. Pc:lle tehty Hatred on jostain syystä kahden kepin ammuskelupeli, mikä hiiri-näppis-mielessä tarkoittaa huonoja kontrolleja, kun emoa ohjaillaan näppäimillä ja hiirellä tähdätään. Esimerkkejä samasta pelityypistä pirusti paremmilla kontrolleilla on Steam täynnä. Aina voi tarttua padiin, jos nopeatempoisen tähtäämistäkin vaativan ammuskelun pelaaminen sillai tuntuu luontevalta.
Ammuskelun ongelma on sinänsä ihan hyvä grafiikka, joka rohkeana taiteellisena ratkaisuna käyttää kaikki harmaan sävyt, liekkien valaistusta ja satunnaista punaplänttiä lukuunottamatta. Yleisen harmauden seasta on kiva yrittää tihrustaa maaleja, joilla taas ei ongelmia ampua vaikka ruudun ulkopuolelta. Tappajaemolla on myös vaikeuksia esimerkiksi oviaukkojen kanssa.

Väkivallan vihollinen

Olisi voinut kuvitella, että kun alkuun päästiin, huono maku ja ylimitoitettu väkivalta olisi vedetty yhteentoista. No ei. Hatredin väkivalta on aika mietoa. Ammutut ihmiset kaatuvat maahan ilman sen kummempaa läträystä tai mälläilyä. 
Haavoittuneet lopetetaan teloituksella, josta saa myös lisää terveyttä. Näin esimerkiksi viemärissä makaavat avuttomat nistit muuttuvat eräänlaisiksi health packeiksi. Väkivaltaisimmillaan Hatred onkin näitä teloituksia välillä terästävissä videonpätkissä. Ne on äkkiä nähty.
Kuten koko pelikin. Jos jättää jeesustelun siviileihin kohdistuvasta väkivallasta väliin, Hatred kutistuu itseään toistavaksi tylsänpulleaksi räiskintäpeliksi, joka tuskin kauaa pyörii edes katkerimman misantroopin ruudulla. Adrenaliinitaso nousee ihan muista syistä kuin toiminnan takia.
Toinen pelaamatta jätetty kortti on huumori, mustana tai edes tyhmänä. Siinä sentään Postal 2 oli edes jollain tavalla hauskahko ja rajoja rikkova. Kymmenen minuutin pelailun jälkeen ajattelin nähneeni kaiken mitä Hatredilla oli tarjota, ja olin aika pitkälle oikeassa. 
Kompromissipelin asemasta Destructiven olisi joko pitänyt tehdä Hatredista hyvä peli (ehkä vähän vaikeaa tästä aiheesta) tai sitten vain vetää kohu- ja mauttomuusmittarit kunnolla kaakkoon, kun kerran sille tielle lähdettiin. 
Häpeällisintä Hatredille onkin se, ettei se (ainakaan tähän mennessä) ole julkaisunsa jälkeen enää kelvannut kauhistelun aiheeksi aina valppaalle medialle. Siitä minä vasta vihainen olisinkin, jos uusin pelien vastainen ristiretki käynnistyisi tämmöisen velton pökäleen takia.

 

Hatred

Arvosteltu: PC
Destructive Creations
Versio: myynti
Minimi: 2.6 GHz /4 Gt RAM, GeForce GTX 460 tai Radeon HD5850 
Suositus: Neliydin 3.4 Ghz/8 Gt RAM, Radeon R9 285 tai GeForce GTX 670 

 

60