Harrastan QuickTimeEvent-seksiä. Se ei hihitytä, hohotuta eikä nolostuta, vaikka onkin tarpeettoman nopeasti ohi.
Eeppinen hehkutus on peleille helppoa, samoin machoilu. Kauhu ja huumori ovat jo vähän haastavampia suupaloja. Koskettava inhimillinen tarina, joka ei sorru ylilyönteihin, onkin niin suuri harvinaisuus, että sitä kannattaa tulla vaikka naapuripitäjästä asti ihmettelemään.
Vahvan tarinankerronnan vaikeus on ymmärrettävää, sillä pelaaminen on luonteeltaan mekaanista toistoa, joka voi näyttää aidolta, mutta on typistetty pelimekaniikan muottiin. Koodi ei juuri taivu ihmiselämän uskottavaan kuvaamiseen. Toisaalta passiiviset välianimaatiot tai käsikirjoitetut pelitapahtumat ovat aina enemmän tai vähemmän päälle liimattuja.
Heavy Rain asettaa sujuvan tarinankerronnan kaiken edelle ja uhraa samalla merkittävästi pelimäistä vapautta ja haastetta. Suurin yllätys on, että pesuveden mukana ei mene osallistumisen tunne. Sen sijaan rauhallinen tahti ja arkinen mukanaolo tuovat inhimillisyyttä.
En ole juoneen heittäytyjä, sillä pelijuonet eivät sitä yleensä ansaitse. Heavy Rain on poikkeus. Tarina ja tunnelma ovat siinä kaikki kaikessa, joten yllätyksiin ja epätietoisuuteen perustuvan trillerin perusasetelma on paras jättää kertomatta. Myös trailerit kannattaa jättää katsomatta. Demolla voi sentään kokeilla peli-ideaa, sillä se ei paljasta juonesta paljon.
Särkyneitä ihmisiä
Heavy Rainissa tavalliset ihmiset joutuvat epäinhimilliseen kurimukseen. Päähenkilöitä ovat perheenisä, kokematon FBI-agentti, klassinen yksityisetsivä ja unettomuudesta kärsivä valokuvaaja. Kaikki ovat rikkinäisiä ihmisiä.
Synkkä sade piiskaa syntisiä ja kaupunkia, jossa ei ole puutetta surkeista ihmiskohtaloista. Rikkoutuneet perheet ja kärsimysnäytelmän lapset vetävät vakavaksi.
Kokijasta toiseen hypitään tiuhaan kuin elokuvassa kohtauksien välillä. Toisinaan tiet risteävät, mutta varsinaisena tarkoituksena on avata eri perspektiivejä samoihin tapahtumiin ja paljastaa koko mysteeri pelaajalle, ei pelihahmolle.
Kerronta ei kaipaa rautalankaa, sillä asioita esitetään myös kameratekniikalla, ilmeillä ja muilla perinteisillä elokuvan keinoilla. Kerronta keskittyy oleelliseen, eikä esimerkiksi aina paljasta miten ja millä tiedoilla henkilö on kohtaukseen päätynyt.
Kerronnan tehokeinot toimivat pääosin loistavasti. Välillä tunnelma on huikean haikea, kun etukäteen tietää, että kohta tapahtuu kamalia. Toisessa tilanteessa korvaan kuiskattu salaisuus jätetään kertomatta, koska sen säilyttäminen palvelee tarinaa.
Myös interaktiivinen elokuva tarvitsee oikeat näyttelijät. Heavy Rain kaappaa ne motion capturella. Animaatio on vakuuttavaa ilmeikkäitä kasvoja myöten. Näytteleminen on korkeatasoista ja kun musiikkikin on upean alakuloista, on tuskaisten tietokoneihmisten elämään helppo eläytyä.
Oltiin sitten tupaten täynnä olevassa diskoinfernossa tai eines-isän vaatimattomalla jääkaapilla, on Heavy Rainin ympäristössä vaikuttavinta realismi ja pienet yksityiskohdat. PC-mies voi tässä vaiheessa työntää silmälaseja ylemmäksi ja huomauttaa, että teksturointi kärsii muistin puutteesta ja muovisuutta on havaittavissa. Pääosin yksityiskohtia on kuitenkin siellä missä tarvitaan ja panostus tyyliin, realismiin ja animaatioon on tärkeämpää kuin pikseli-insinöörin miellyttäminen.
Väritä minut yllättyneeksi
Pelinä Heavy Rain on oikeastaan melko perinteinen seikkailupeli: tallustelua, tutkimista ja tietysti keskustelua. FBI:n CSI-metodeita lukuun ottamatta todellista ongelmanratkaisua ei ole, vaan suoritteen keksii melkein heti. Harmaa massa ei rasitu, mutta kuitenkin stimuloituu. Tarkoituksena on tehdä itse, kokea osallistumista, mutta myös edetä jatkuvasti, eikä jäädä keksimään että apina toimii jakoavaimena.
Kravatin solmiminen, tuolissa vääntelehtiminen pomon toimistossa tai ruuanlaitto, niin pientä tai arkista askaretta ei ole, etteikö sitä voisi tehdä ruudulle ilmestyviä nappi- ja nuoliavusteita seuraamalla. Heavy Rainin tärkein pelielementti on perinteisesti kirosanana viljelty QTE eli rämpytyskohtaus.
Minulla on perinteisesti ollut viha–viha-suhde QTE-reaktiotesteihin. Paina ruudulla näkyvää nappia – rämpytystestit ovat lähes poikkeuksetta mukasisältöä, pelisuunnittelun laiskuutta. Heavy Rain nostaa QTE:n määrän toiseen potenssiin ja hitto vie onnistuu!
Tärkein syy onnistumiseen on se, että mielikuvitukselliset ja monipuoliset liikesarjat aina tavalla tai toisella vastaavat ruudun tapahtumia. Ne eivät tunnu satunnaiselta reaktiotestiltä, vaan toimintaan osallistumiselta, jossa luontevat liikkeet seuraavat saumattomasti toisiaan. Se, että myös triviaaleihin arkisiin asioihin voi osallistua itse, lisää mukana olemisen tunnetta.
Nappien lisäksi sormileikeissä käytetään toista tattia ja liiketunnistusta. Käytössä ovat yksittäiset näpäytykset, pohjaan painamiset, näppäinyhdistelmät ja armoton rämpyttäminen. Tattia pyöräytellään, välillä taas liikkeet pitää tehdä varovaisen hitaasti. Myös liiketunnistusta käytetään monipuolisesti.
Aikarajoja on lähinnä toimintaosuuksissa, eivätkä nekään ole kovin tiukkoja. Tarkoitus ei ole suorittaa hampaat irvessä. Onnistuminen ei ole pakollista. Väärillä painalluksilla on näkyvä seuraus, mutta koko suoritus ei epäonnistu muutamasta mokasta. Sekin on tosin sallittua, eikä pakota uuteen yritykseen. Toisaalta tiukassa paikassa eeppinen epäonnistuminen merkitsee, että pelihahmoja on yksi vähemmän ja tarinan loppu toinen.
Viime kuukauden ennakkoarviossa mainittu kiusallinen liiketunnistusvatkaus on melkein yksittäistapaus. Pääosin toteutus on tehty hyvällä maulla, parhaimmillaan liiketunnistuksella annetaan litsari tuhmalle sedälle!
Käännä sokea silmä
Kärsimysnäytelmä rankkasateessa on koskettava. Tyylittelyn ja vakuuttavan draaman lisäksi toimintaa on vähintäänkin riittävästi. Vuoristoradan jatkuviin nousuihin, laskuihin ja intensiivisiin reaktio- ja rämpytyskohtauksiin puutuu, jos peli-istunto venyy. Elokuvamaisissa kahden tunnin pätkissä into onneksi säilyy.
Jos jotain poikkipuolista haluaa sanoa elokuvan toteutuksesta, niin leffakliseiltä ei täysin vältytä. Lisäksi vaikuttava juoni ja kerronta ei ole sentään mitään Sodankylä-kamaa, mutta siitä tosissaan välittäminen menisi jo filmihulluudeksi.
QTE-elokuvan rajoittuneisuutta pelinä voisi kritisoida, mutta pitää olla realisti. Näin tiukka kerronta vaatii tiukkaa liekaa, muu ei vain nykyään ole mahdollista. Rajoitukset oikeuttavat olemassaolonsa, joten niitä ei kannata ehdoin tahdoin lähteä metsästämään. Hiekkalaatikkopelejä riittää ihan riittävästi omaperäisen Heavy Rainin jälkeenkin.
Fahrenheit-faneille (Pelit 9/05, 90 p) Heavy Rain on parhautta jatkojalostettuna. Mielentilamittareista ja muista keinotekoisista pelimäisyyksistä on luovuttu, toteutusta virtaviivaistettu ja keskitytty parhaisiin puoliin. Onneksi sadevesiviemäriin on heivattu myös yliluonnolliset juonikuviot.
Tarinan tempaavuudesta kertoo paljon, että se peleistä vähät välittävä ”saisiko joskus katsoa televisiota” jämähti katsomaan hyvin näyteltyä ja näyttävää trilleriä.
Voisihan elokuvia katsoa suoraan Blu-rayltakin, mutta vuorovaikutteinen elokuva mahdollistaa osallistumisen ja erilaisen eläytymisen. Parasta Heavy Rainissa on kuitenkin, että pääsee itse tekemään asioita, joita ei peleissä perinteisesti tehdä. Ne ovat koskettavia, huvittavia tai jopa brutaaleja. Mukaan mahtuu ikimuistoisia kohtauksia, joiden jälkeen olin äimänkäkenä: ”Mitä tuli juuri tehtyä? Pelissä!”
94
