Varovasti hiipii Hitman varpahillaan, varpaaaahillaan. Ruumista hän raahaa alle sillan, alleeee sillan.
Peleissä tappaminen on usein sitä hauskempaa, mitä vähemmän porukkaa kuolee ja mitä vaikeampaa tappaminen on.
Ennen Jorma Uotista hyvin pukeutuvan julman kaljupään virkaa hoiti agentti 640509-040147, ”47”. Hän oli huippukoulutettu, kloonattu salamurhaaja, joka soluttautui valepuvussa kohteensa lähelle ja hoiti tapon niin, että se näytti onnettomuudelta. Jos käry kävi ja tehtävä meni räiskimiseksi, homma oli pielessä.
Uraa agentti 47 teki neljän pelin verran, mestarisalamurhaajan viimeisestä taposta on jo kuusi vuotta. James Bondin tavoin agentti 47 palaa, mutta hänen ensimmäinen uhrinsa on vanha Hitman.
Absolution on sovitettu ajan henkeen, mikä tarkoittaa juonellista, paljon ammuntaa sisältävää hiippailupeliä. Vihaiset fanit käyttävät vähän eri luonnehdintaa.
Hitmania
En pysty arvioimaan Absolutionia puhtaasti Hitman-perinteen jatkajana. Lapsuuden kokemukset muokkaavat elämäämme, ruoto hauessa aiheuttaa inhon kalaa kohtaan koko loppuelämäksi. Siksi ensimmäisen Hitmanin kankeat kontrollit ja pelattavuus saivat minut jättämään seuraavat pelit väliin. Nyt kun Hitman etsii synninpäästöä, hellyin, tutkin sydäntäni ja kas perhanaa, löysin sieltä armon. Vieläpä myyntipakkauksessa!
Neljäseiska yrittää tosissaan uudistua. Kokeilin vähän Blood Moneya. Siihen verrattuna liikkuminen ja varsinkin kankea taistelu ovat nyt niin sulavaa kuin nykynormit vaativat. Menneisyydestä muistuttaa enää nippu näppäimiä, joita käytetään päällekkäisiltä tuntuviin toimintoihin. Mutta kun kulmat on hiottu, samalla hävisi paljon särmääkin.
Uusi jääkausi uudelle sukupolvelle
Poikkeuksellisesti Hitmanista tarjottiin arvosteluun pc-versiota, ja syy selvisi kun peli lävähti ruudulle. Hitman käyttää Ion omaa Glacier 2 -pelimoottoria, joka on mitoitettu seuraavan sukupolven konsoleille. Toistaiseksi siis vain pc näyttää sen kaikessa loistossaan.
Harvoin käyn kuumana grafiikasta, mutta nyt kyllä kupeet lämpenivät. Katseeni hyväili poikkeuksellisen tarkkoja, skarppeja tekstuureita, valon ja varjon leikkiä, mutta suurimman vaikutuksen tekivät tiheät, realistiset väkijoukot. Kun kiinalaisella torilla puhkesi paniikki, väki käyttäytyi hienon orgaanisesti.
Pelissä esitellään niin paljon hienoa savua, sumua, liekkejä, partikkeliefektejä ja muuta nörttimagiaa, että mietin, onko kyseessä peli vaiko myyntidemo Glacier 2:n ominaisuuksista. Loistografiikka ei peliä tee mutta ei se sitä pilaakaan.
Hänen Virastonsa salaisessa palvelussa
Kun silmäni lakkasivat vuotamasta hunajaa, tartuin pianolankaan ja aloin opetella murhaamista. Ilman aiempaa Hitman-kokemusta minulla kesti muutamankin hetken sisäistää pelin sisäinen pelilogiikka. Kankean alun jälkeen murhaamisestani poistui etuliite ”massa” ja uhriluku pysyi enimmäkseen kurissa.
Ennen salamurhaajan keikat hoidettiin aika lailla vapain käsin hiekkalaatikkokentässä. Uusi Hitman muistuttaa rakenteeltaan hyvin pitkälle Deus Ex: Human Revolutionia, jollei jopa Deus Ex: Invisible Waria. Tarinavetoisessa pelissä hiekkalaatikot ovat harvassa ja isot tehtävät on yleensä pilkottu pienehköiksi kentällisiksi.
Hitmanin työsuhde salaperäiseen Virastoon katkeaa jo ensimmäisessä tehtävässä. Hitman saa suojeltavakseen Victorian, koulutytön, jonka salaisuus on tietyille piireille tärkeä. Vastapelurit ovat asekauppias Dexter sekä pahan Janne Katajan näköinen Travis, Hitmanin esimies. Asetelmat lupasivat Leonia, mutta olivatkin herttaisen yhdentekevää prinsessanpelastusta lievillä scifimausteilla. Jos juonesta jotain hyvää haluaa sanoa, se ei kikkaile turhia, vaan etenee loogisesti alusta loppuun.
Myös varsinainen salamurhaaminen soitteli apeana toista viulua, sillä enimmäkseen 47 vetää kuin 0047. Välillä paetaan, välillä etsitään johtolankoja, ja murhaaminen on oheistoimintaa. Peruskaavana kentässä tapetaan joku tai jotkut, sitten suunnataan exitille (paitsi jos hälytys on käynnissä) ja jatketaan samaa seuraavalla alueella. Salaisessa aselaboratoriossa oudoksuttaa, että seinän takana käytyä tulitaistelua ja joukkomurhaa ei seuraavalla osastolla huomata.
Kun 47 töpeksii .45 hoitaa homman
Tehtävän hoitamiseen on kolme selvää päätapaa. Se väärä tapa on vetää keikka ihan puhtaaksi ammuskeluksi ja kylmästi tappaa jokainen uhkatekijä. Ampumapelinä Hitman osaa kaikki tarpeelliset temput, kuten suojasta ammuskelun ja ammusten keräämisen kuolleilta.
Vaikka pitäisi, taistelu ylivoimaa vastaan ei ole vaikea nakki, sillä tekoälyvihuilla on kummia maneereita. Niistä on kiva sitkeästi tulittaa seiniä vakaasti uskoen, että lopulta joku luoti menee läpi ja tappaa minut. Välillä ne ammuskelevat vielä väärään suuntaankin.
Vaikka Hitmanin pelaaminen räiskintänä on sylkäisy pelin perusidealle, sitä on vaikea välttää. Vaikka kuinka yrittää varoa, ennemmin tai myöhemmin jotain menee pieleen ja keikka degeneroituu tulitaisteluksi. Typerästi kentän (mahdolliset) seivauspisteet ovat paitsi kertakäyttöisiä, myös kätkettyjä.
Vasta kun kaikki ovat kuolleet ja voin ihan vapaasti nuohota paikkoja, keksin ne jutut, joilla tapot olisi voinut hoitaa siististi ja huomaamatta. Tehtävän voi toki pelata uudestaan, mutta ääripragmaattisena ihmisenä ajattelin että tehty mikä tehty, nyt eteenpäin.
Puvustaan miestä ei tunneta
Huomaamaton tappaminen on Hitmanissa Graalin malja. Onnistuminen on täydellistä, jos kukaan ei tajua, että murhaaja liikkuu keskuudessamme. Pelin ”ihmiset” käyttäytyvät ihan luonnollisen oloisesti. Päämaaleilla on omat rutiinit, joita he uskollisesti noudattavat, ainakin niin kauan kun heillä ei ole syytä epäillä vilunkipeliä. Siksi oikea Hitman on kärsivällinen. Hän varovasti kiertää ja tutkii kentät, etsien keinoja, joilla tapot saa naamioitua onnettomuuksiksi. Ahaa, johdon saa irti, pannaanpa siihen vielä virta päälle ja odotetaan, että uhri käy ottamassa virtaa!
Jos hiippailupelaamisen ottaa vakavissaan, Hitmanin ylemmät vaikeustasot panevat varmasti kokeneenkin 47-puristin ahtaalle. Minulle onnettomuuslavastusten viehätystä vähentää se, että kyseessä on valmiiksi ohjelmoitujen mahdollisuuksien löytäminen ja hyödyntäminen.
Edes uhrin tarkkailussa ja kentän tiedustelussa Hitman ei saa ylittää huomiokynnystä. Arkiasu, siisti Tommy Clemenzan tekemä tumma puku, riittää siviilialueilla huomaamattomana pysymiseen, kunhan ei kuukkeloi rajoitetulla alueella. Mutta Hitmanin tavaramerkkinä ovat valepuvut: siinä ei sekunti paljoa kulu, kun 47 on vaihtanut uhrinsa vaatteet päälleen.
Absolutionissa valepukeutumisen logiikkaa on parannettu. Jos Hitman esittää vartijaa, siivoojille show menee täysillä läpi, mutta muille vartijoille ei. Ruudulla näkyvä symboli kertoo, mistä päin epäluulo säteilee ja kuinka voimakkaana. Reaktioissakin on järkeä. Aluksi neljäseiskaa yleensä pyydetään poistumaan. Mutta kun epäluulon alaraja ylittyy, agentin spotannut kyylä alkaa huudella että ”Mikäs mies se sinä olet? Hei, pysähdy!” ja seurata perässä. Silloin mennään suojaisaan paikkaan ja tapetaan. Sääli on sairautta: henkiinjätetty kyylä menee lähimmän vartijan tai lainvalvojan puheille. Seuraa ikävä täyshälytys ja valepuvusta ei enää ole hyötyä, ei vaikka piiloutuisi ja antaisi tilanteen rauhoittua.
Valepukusirkuksen ongelma on se, että valepuku antaa aivan liian mitätöntä suojaa. Epäluulot heräävät harmittavan nopeasti ja omituisen kaukaa.
Käytä vaistoa, Luke!
Joskus on ihan pakko riskeerata ja kävellä vihun vierestä. Silloin kuvaan astuu pelin uusi temppu, täysin väärin nimetty vaisto. Se on enemmänkin kuin jediritarin voima: energiaa, jolla voi estää tai hidastaa muiden epäluuloa. Paitsi jos menee ihan liian lähelle.
Eikä siinä kaikki. Batman ja Hitman ovat menneet sekaisin, koska agenttivaisto toimii kuin lepakkovaisto. Solmiopakkomies näkee ihmiset seinien läpi ja vaisto myös vihjaa, missä tärkeät jutut luuraavat. Vaistoa voi käyttää tappotyössäkin: ensin maalataan kohteet, sitten teloituskäskyllä Hitman ampuu nopeasti ja tehokkaasti maalit maahan. Tai vähemmän tehokkaasti, sillä maalinosoitusoperaation aikana vaisto haihtuu vauhdilla, joten tositilanteessa homma on tosi helppo sössiä. Normaalivaikeustasolla vaistoreservi uudistuu hiljaisista tapoista.
47:n pahin vihollinen on Ezio Auditore da Firenze. Keskiaikaisen salamurhaajan riemastuttava liikkumisen vapaus on Hitmanissa karsittu hyvin minimiin. Esimerkiksi kiipeily, aitojen yli loikkiminen ja ikkunoista livahtelu onnistuu vain erikseen määrätyissä paikoissa.
Langalla – The Wire
Äänekkään ja näkymättömän tappajan välissä olen minä, hiljainen tappaja. Välttelen julkisuutta, mutta myös katalia valmisansoja. Mieluummin odotan kun uhri oli sopivasti katveessa, ja sitten... kruik!
Hienovaraisia vaihtoehtoja riittää. Jos pääsen yllättämään takaapäin, pianolanka toimii aina. Bonuksena ruumis on valmiiksi raahattavissa ja nopeasti dumpattavissa kaappiin, arkkuun tai laidan yli.
Huono vaihtoehto ei ole päälaukaus Hitmanin nimikkoaseilla, kahdella vaimennetulla, hopeoidulla .45 kaliiperin Silverballerilla. Siitä jää tosin veriläikkä taposta juoruamaan. Kun haluan vaihtelua, kentät pursuavat tappamiseen taipuvaa tavaraa, on pulloa, vasaraa, veistä, jopa katanaa. Ykkösinhokkini on nyrkkitappelu, johon peli automaattisesti vaihtaa jos munaan lähitapon, jopa silloin kun kädessä olisi ase. Siinä painellaan neljää eri näppäintä satunnaisessa järjestyksessä. Homma toimii kyllä padilla, mutta näppäimistöllä paljon, paljon huonommin. Padi kannattaa muistaa ainakin pelin ainoassa pakkotappelussa.
Hiipivä kuolema oli suosikkitapani pelata, siinä minä määräsin tahdin ja sopeuduin dynaamisiin tapahtumiin. Parhaassa osuudessa vastassani oli leegio vihollisia, mutta minä olin kuin maissipellossa vaaniva kalju raptori. Pianolankani kiristyi, Silverballer yskäisi ja yksitellen väki väheni. Se oli pelottavan tyydyttävää.
Hui kauheaa
Peliväkivallan moralisoijille Hitmanissa riittää raaka-ainetta. Jo kesällä koko maailma järkyttyi, kun pelin trailerissa agentti 47 päästeli päiviltä koko joukkueen S/M-lateksiin pukeutuneita pornahtavia tappajanunnia. Lapsellisella mauttomuudella ei selvästi ole ystäviä. Iolla on muutenkin jotain Kristuksen morsiamia vastaa, sillä alkupuolella pahikset vyöryttävät kokonaisen nunnien tukikohdan eivätkä jätä henkiin ketään.
Onko salamurhaaja edes sopiva pelisankariksi? Ei ainakaan agentti 47, sillä tarvittaessa samaan ruumiskasaan menevät siviilitkin. Aluksi vierastin sivullisten tappamista, mutta niillä on paha tapa juosta vartijoiden tai virkavallan luo itkemään, mistä seuraa yleensä täyshälytys, joten minkäs teet? Jos mahdollista, yritin kyllä kuristaa viattomat tajuttomiksi.
Hitmanissa menestys punnitaan pisteillä ja turhista tapoista saa pikkaisen miinusta. Ei se oikein riitä moraalin korvaajaksi.
Hän ei ooo oikea Hitman
Hitman Absolution on selvästi iso juttu Eidokselle, sillä se haisee palaneelta rahalta, sitä on peliin upotettu ainakin millikreikallinen. Ääninäyttelijöissä on tuttuja nimiä, David ”47” Bateson on ihan hyvä, mutta Keith Carradine mainiona Dexterinä varastaa koko pelin.
Ykkösluokkaisen toteutuksen vastapainoksi pelissä on kummaa yskimistä aina niin tärkeissä detaljeissa. Seinien räiskimiseen ei näytä päivityksetkään purevan. Onko normaalia, että pikkukaupungin asukkaista puolet on seriffejä? Onko normaalia, että kun huipputappaja 47 menee piiloon kaappiin, hän on mennessään ja tullessaan täysin avuton animaationsa vanki? Huippusalamurhaaja ei myöskään osaa iskeä tai ampua piilopaikastaan, vaikka luulisi, että se opetetaan ensimmäisellä oppitunnilla.
Saako uusi Hitman synninpäästön niiltä, joilla muistissa on vielä verirahoissa kierivä klassinen Hitman? No ei. Jos Hitman olisi olemassa, fanit palkkaisivat hänet iskemään Ion kimppuun.
Ilman yhteistä menneisyyttä minulle Hitman toimii taidolla tehtynä, viihdyttävänä hiipimistappamispelinä. Siitä puuttuvat ne todelliset täräyttävät wau!-hetket, detaljeja voisi hioa ja valepukujen tehoa pitäisi nostaa, koska nyt keikat leviävät räiskimiseksi, mutta muuten se on ihan kelvollinen tappohiippailu.
Toivottavasti olin tarpeeksi positiivinen, ettei yöllä tule kalju kuolemanenkeli kertomaan terveisiä Eidokselta ja tukehduta minua Doritoihin, noihin pelijournalisteja tappaviin myrkkylastuihin. Nyt tarvitse enää varoa Hitman-faneja.
Nnirvi
PC, saatavilla Xbox 360, PS3
Ken on agenteista parhahin?
Hitmanissa ei ole varsinaista moninpeliä, mutta siinä on idealtaan kiehtova taitojenmittausosio Contracts. Sillä luodaan ”Tehkää n00bit perässä!” -hengessä tehtäviä, jotka jaetaan netissä muiden päihitettäväksi.
Vitsi on siinä miten se tehdään. Tylsän editorin asemasta tappokeikka luodaan ihan itse pelaamalla. 47:n kengissä mennään haluttuun kenttään, jossa merkitään yksi tai useampi tyyppi maaliksi, tapetaan ne ja haihdutaan kentästä. Käytetyt aseet ja tappotyyli tallentuvat. Sitten jännitetään lyökö joku oman ennätyksen. Nokkelasti vain jos itse onnistuu omassa tehtävässään, tehtävästä luodaan jaettavaksi kelpaava versio, jossa saa säätää tapon ehdot.
Contracts on puhtaasti Hitman-fan(aatiko)ille suunnattua nikkelinmittausta.
Xbox
Vanhan sinisilmän paluu
Vaikka Absolutionissa onkin monia asioita tehty toisin kuin aiemmissa, on se silti erittäin tunnistettavasti isiensä poika. Parhaimmillaan jopa pulmanratkaisua muistuttava pelin kulku, erilaiset valeasut, kylmäveriset salamurhat ja ajoittain räjähtävä toiminta ovat kaikki edelleen mukana.
Ikävä kyllä puoliraakile Xbox-arvosteluversio heitti lusikan totaalisesti nurkkaan ennen pelin puoltaväliä, joten en osaa sanoa koko pelin kenttäsuunnittelusta tai juonesta mitään kauhean syvällistä. Alkupuolella kentät olivat vähän turhan putkimaisia, ja vaikka erilaisia etenemisreittejä ja ratkaisumalleja oli runsaasti, tietynlainen ”leveys” jäi puuttumaan.
Itse kyllä edelleen nautin siitä, että vaihtoehtoisia tapoja kohteen löytämiseen ja eliminointiin riittää, vaikka maailma ei olekaan täysin avoin. Tuttua on sekin, että tehtävän mennessä persiilleen on helppoa (ja joskus jopa mukavaa) haistattaa salavihkaisuudella pitkät ja antaa haulikon puhua. Murhamiehen vaistosta, vartijoiden reitit näyttävistä jäljistä ja muista ”helpotuksista” voi niin ikään olla montaa mieltä. Minua ne eivät häirinneet, sillä niiden käyttäminen on joka tapauksessa vapaaehtoista ja jos itsehillintä ei riitä, puristimoodiin siirtyminen auttaa. Vaikeimmalla vaikeustasolla pelaaminen tuo muutenkin peliin sen verran haastetta, että edes aiemmat osat läpikotaisin kahlanneilla veteraaneilla ei pitäisi olla valittamista.
Visuaalisesti Xbox-versio ei yllä pc:n tasolle. Nykysukupolven konsolipeliksi ulkoasu ja pelimoottori ovat kuitenkin todella vakuuttavaa jälkeä, ja vaikka väkijoukot ovat ymmärrettävästi vähemmän yksityiskohtaisia kuin pc:llä, on niiden halki luoviminen ja toteutus ylipäätäänkin jotain, mistä Assassin’s Creedit tai Grand Theft Autot voivat vain uneksia. Peli myös suoriutuu komean grafiikan pyörittämisestä mainiosti.
Kaiken kaikkiaan fiilikseni uudesta Hitmanista on alkupuoliskon perusteella hyvä, ja vaikka tätä tulee väkisinkin verrattua syksyn salamurhapelibuumin muihin edustajiin eli Assassin’s Creed III:een ja Dishonorediin, kaikki kolme peliä ovat riittävän erityylisiä keskenään. Hitman: Absolution on kolmikosta kerronnaltaan elokuvamaisin, meiningiltään oikein sujuvaa, monipuolista hiiviskelyammuskelua.
Miika Sillanpää
84
