Kekseliäämpi. Päättäväisempi. Armottomampi. Agentti 47 palaa sapattivapaalta ja neliosainen salamurhaajatrilogia saa arvoisensa päätöksen.

Agentti 47 on kloonitankista putkahdettuaan ehtinyt nähdä kaiken. Hän on kokenut ihmiselämän tunteiden koko kirjon täydellisesti suoritetun keikan suomasta euforiasta pohjattomaan uskonnolliseen katumukseen. Paljon verta on virrannut Niilissä, kun viivakoodiniska on niittänyt alamaailmassa julmaa satoa salaperäisen Viraston toimeksiantojen nimissä.

Lähes kuoltuaan edellisessä osassa Neljäseiska tempaisee itsensä irti identiteettikriisistä ja on vaihteeksi oma itsensä: kylmä, tunteeton ja ahne tappaja. Onnea ja menestystä ei kestä pitkään. Hiekkalaatikolle putkahtaa uusi leikkikaveri, Virasto on pian historiaa ja lopulta itsensä salamurhaajan nimi komeilee väärässä kohden kontrahtia. Neljäseiskan valitsema väkivallan tie voi johtaa vain hänen omiin hautajaisiinsa.

Hitman: Contractsin (Pelit 5/04, 86 pistettä) heikoin kohta oli sen sekava, paikasta ja ajasta toiseen hyppivä tarina. Blood Moneyssa tehtävien välissä elokuvan keinoin tapahtuva tarinankerronta on yhtä töksähtelevää, mutta ainakin juonella on alku ja loppu. Ennen kaikkea se sai minut odottamaan jännityksellä, kuinka alusta asti selvään loppuratkaisuun päädytään ja mitä sitten tapahtuu. Eikä loppu petä, vaan päättää tarinan järkähtämättömällä voimalla ja tyylitajulla.

Amerikka, mahdollisuuksien maa

Poikkeuksen vahvistaman säännön unohtaen kaikki Hitman: Blood Moneyn tehtävät sijoittuvat Atlantin väärälle rannalle. Yleensä ollaan Yhdysvalloissa, kertaalleen vieraillaan huumepomon luona Latinalaisessa Amerikassa. Edellisten Hitmanien perisynti, tolkuton vaihtelu tehtävien kestossa ja tasossa, on muisto vain. Jokainen keikka on huolellisesti kirjoitettua laatuaikaa, eikä yhtään peli-ilon tappajaa kävele vastaan. Kenttien koko ja arkkitehtuuri pysyy kasassa, joten aikaa kuluu olennaiseen enemmän kuin eksymiseen.

Jotkut tehtävät ovat kiehtovampia kuin toiset. Pääosanesittäjän, lasten ystävän pahalla tavalla, ja hänen suurlähettilässuojelijansa likvidointi kesken harjoitusten Pariisin maailmankuulussa oopperassa on väistämättä näyttävämpi operaatio kuin kokaiiniruhtinaan ja hänen poikansa nitistäminen viinitilalle. Vaikka paroni sattuisikin pitämään sellonsoitosta.

Tapaus oopperassa, todistajansuojelujärjestelmän suojaaman ex-mafioson nirhaaminen aamu-uniaan nukkuvassa lähiössä, kuusinkertainen salamurha Mississippin jokiveneellä, punaniskojen veriseksi muodostuvat häät, pornokeisarin viimeiset joulujuhlat ja viimeisenä muttei vähäisimpänä tunkeutuminen Valkoiseen taloon kuuluvat kaikki keikkojen parhaimmistoon, jopa ottaen huomioon koko pelisarjan.

Mukavasti vaihtelevan teeman ja huolellisen suunnittelun lisäksi laadun tae on hienostunut pelattavuus. Kuitulangalla kuristaminen ja järeillä hiljennetyillä pistooleilla akimbona räiskiminen sujuvat kuin ennenkin, kolmannessa tai turhassa ensimmäisessä persoonassa. Neljäseiska on yhä naamioitumisen mestari, ja vaikka hän huokuu mustassa puvussaan tyyliä, vasta valepuku avaa portteja. Lisäksi miehemme mustissa on saanut lisää ketteryyttä ja kekseliäisyyttä. Hän osaa kiivetä esteiden yli ja taitaa pari näpsäkkää lähitaisteluliikettä, joilla tiukan lähikontaktin kääntää torjuntavoitoksi.

Polven lyöminen naamaan lamaannuttaa vastustajan ja samalla uhrin aseen voi takavarikoida näyttävästi. Raukan voi myös kaapata ihmiskilveksi, mikä rajoittaa vihujen intoa antaa kaljupäälle lyijymyrkytys.

Hiljaisuus on hyve

Mikäli Neljäseiska ajautuu taisteluun ja ruumissäkkien kysyntä kasvaa, ammattilaissalamurhaaja ei ole tyytyväinen. Ei siksi, että Blood Money vartioisi moraalia, vaan siksi, että Virasto kustantaa jälkien siivoamisen suoraan Neljäseiskan tililtä.

Mikäli kakki osuu tuulettimeen, lisää rahaa kuluu todistajien hiljentämiseen tai pahimmassa tapauksessa kokonaan uuteen identiteettiin. Vaihtoehtoisesti voi antaa asian olla, jolloin Neljäseiskan naama painetaan etsintäkuulutuksiin ja seuraavassa tehtävässä vartijat avaavat tulen selittelemättä.

Täydellisessä salamurhassa, sellaisessa, josta pääsee kahvimainokseen arvostettuna käsityöläisenä, kukaan ei tajua edes jälkikäteen että jotain hämärää on tapahtunut. Kun lehdet hauskasti joka keikan jälkeen kertovat näkemyksensä tapahtumista, ne viittaavat valitettaviin onnettomuuksiin. "Nainen menehtyi räjähdysmäisessä grillipalossa", "Jokilaivan kapteeni tukehtui kakkuunsa" tai "Humalainen pornomoguli putosi parvekkeelta kuolemaansa" ovat lööppeinä viattomampia kuin "Massamurha viinitilalla! Kaupunki etsii kaljua psykopaattia".

Jos salamurhaajan naama tallentuu kameraan, täytyy nauha käydä ennen pakoa varastamassa. Ruhot siivotaan silmistä lopputehtävän ajaksi piilottamalla ne, yleensä laatikoihin (yksi per loota) tai vaikkapa plumpsauttamalla ne laidan yli Mississippiin.

Aseistuksessakin improvisoidaan. Paikan päältä spontaanisti käteen tarttuvat aseet, vasarat, lapiot sun muut pitävät pelkästään osuessaan niin julmaa ääntä, että tekee melkein pahaa.

Siistin murhatavan metsästäminen ei ole pakollista, pienet bonusmenetykset eivät paljon vaakakupissa paina, mutta ammattiylpeyden vaalimisessa piilee suurin osa Hitmanin viehätyksestä. Jos Blood Moneyn kolmetoista plus tutoriaali tehtävää pelaa läpi puolihuolimattomasti, hupi on ohi parissa illassa.

Kaikessa rauhassa pohtimalla ja eri toimintatapoja kokeilemalla ilta per tehtävä tuntuu sopivalta tahdilta, ja jos haluaa metsästää piilopaikan seinälle kaikki aseet, saa keikkoihin palata kerran jos toisenkin. Keräily on tosin puhtaasti fetissiluonteinen harrastus, koska vain palkkiorahalla raskaasti kustomoiduilla pyssyköillä on käyttöarvoa.

Kärsivällisyys palkitaan

Koska Neljäseiska antaa ihmisille mielellään selästä lisävauhtia, laitoihin nojailu ja ylenmääräinen portaiden luona seisoskelu on tapa monessa talossa. Pissahätä yllättää vartijan, varapresidentti vie pienen räksykoiransa ulos. Pelinäyttelijöiden rutiineista ja omista mahdollisuuksistaan pääsee yleensä perille kärsivällisesti odottamalla ja vakoilemalla, edes aikarajoja ei ole.

Systeemi toimii ensimmäisellä pelikerralla kerralla hienosti, mutta jälleenpeluuarvoa tarkka käsikirjoittaminen syö. Kun asioista on kerran päässyt jyvälle, on nähnyt kaiken nähtävissä olevan. Rankemmat vaikeustasot ja paremmat arvosanat ovat pelkkää kosmetiikkaa.

Teknisesti Hitman: Blood Money on kohdealustansa vanki. Arvostellun PS2-version kuvallinen anti on nykymittapuulla karkeaa, mutta ympäristöt ovat uskottavia ja peli pyörii erinomaisesti.

New Orleansin Mardi Gras -karnevaaleilla lössiä on kaduilla kuin pipoja yläasteella, mutta silti ruudunpäivitysnopeus pysyy vakaana. Ainoastaan kunnon kaaoksessa, jossa jokainen roisto haluaa tappaa Neljäseiskan, takkuaminen on todellisuutta. Tällä ei ole onneksi merkitystä, koska kuolema kuittaa väliin jääneet ruudut.

Musiikki, Jesper Kydin jyhkeä industriaaliooppera, jää jo neljättä kertaa mieleen pelimusiikin huippuna, jota voisin huudattaa stereoista. Muuten on hiljaisempaa, päähenkilöiden ääninäyttelyä elokuvanpätkissä kuuntelee korvakivutta. Tehtävissä äänimaailma ajaa asiansa, muttei useinkaan edistä tunnelmointia.

Hitman: Blood Money on pohjimmiltaan täsmälleen samaa kamaa kuin pari edellistä osaa, mutta turboahdettuna. Se valahti alas kakistelematta ja on kokemus, jota kenenkään kypsällä, fiksulla ja ronskinlaisella pelimaulla varustetun ei kannata jättää väliin.

Mutta luulen, että olen järsinyt tästä ruhosta jo jänteetkin irti. Seuraavaksi Io Interactiven on syytä keksiä jotain radikaalisti uutta.