Sanotaan, että kuoleman lähestyessä ihmiselämä vilahtaa elokuvana silmien editse. Säälimättömän palkkamurhaajan filmi on veren kyllästämä.

"Kun tapat rahasta, sääntöjä ei ole." Hitman: Contractsin tunnuslauseeseen kiteytyy mainiosti sekä sisältö että etiikka. Pääosan esittäjä on koodinimellä 47 tunnettu viivakoodiniskainen kaljupää, joka palkkamurhaa salaperäisen viraston piikkiin. Moralisointi on pannassa: on vain sopimus ja sopimuksen tavoitteet. Riippuu vain pelaajasta, kuinka tavoitteet saavutetaan ja kuinka paljon viattomat kärsivät.

Contractsin kerronta on tarantinolaisen epäkronologista. Alussa Neljäseiska hoippuu haavoitettuna hotellihuoneeseen, tehtävä on selvästi mennyt pieleen. Välianimaatiot kuljettavat juonta nykyisyydessä pimenevässä pariisilaisillassa, mutta pelattavat tehtävät ovat (viimeistä lukuun ottamatta) takautumia, joihin palkkatappajan houreinen mieli palaa.

Asetelma sallii toisistaan riippumattomat tyylillisesti ja ajallisesti vaihtelevat tapahtumapaikat. Romanialaisesta teurastamosta voidaan hypätä ilman aasinsiltoja Siperian tundralle tai Hongkongin ihmisvilinään. Toisaalta tarinankerronta kärsii: Hitman: Contracts alkaa ei mistään, päättyy cliffhangeriin ja selvittää siinä välissä hyvin vähän. Se on kuin väkivaltabaletti Kill Bill, joka ilman jatko-osaa ei ole järkevästi tulkittavissa.

Ihmiskunnan alhaisimmat kerrokset

Hitman: Contracts on kertaluokkaa synkempi kuin edeltäjänsä. Siinä missä kohteet ovat aiemmin olleet pahoja, nyt he ovat myös kieroutuneita. Koruttoman karuun menoon ja yleiseen linjaan nähden viidentoista vuoden ikäsuositus tuntuu alimitoitetulta.

Grafiikan sävyt ovat niin tummia, että päivällä on turha pelata. Sää ulkona on aina kehno, sade piiskaa jalkakäytävää ja paperilyhdyt heiluvat repivässä tuulessa. Valaistus on dynaamista, ja Hitman: Contracts on elävä esimerkki siitä, ettei synkkyyden tarvitse olla synkän näköistä. Kynttilät, värivalot ja ukkonen sopivat mustanpuhuvaan yleisilmeeseen.

Jesper Kydin omaleimainen musiikki on painostavuudessaan loistavaa, mutta samat teemat toistuvat tehtävästä toiseen. Radiosta tai muusta lähteestä raikaavaa musiikkia käytetään luovasti: esimerkiksi hullun lihamiehen groteskista sopesta tekee sangen surrealistisen tuttavuuden juuri vanha levysoitin ja siinä pyörivä savikiekko.

Vaihtoehtoisia ratkaisumalleja

Hitman: Contractsin nautittavuus riippuu pitkälti siitä, miten siihen suhtautuu. Vaikka peliä ei ole tarkoitettu räiskinnäksi, sitä voi pelata sellaisena. Jos näin tekee, pelistä ei saa irti mitään ja se on äärimmäisen lyhyt tuttavuus. Normaalitasolla Neljäseiskalla on lähes loppumaton määrä energiaa, joten kaikki kaksitoista tehtävää voi kävellä läpi nirhaten vastaantulijat. Automaattitähtäys on niin avulias, että pääosumaa on vaikea saada luodin ohjautuessa kohti torsoa.

Hidastempoisena ongelmanratkaisupelinä, hiljaisen salamurhaajan arvosanan ja asepalkinnon metsästämisenä, peli saa huomattavasti lisää pituutta. Monet tehtävät läpäisee alle kymmenessä minuutissa jahka oikean tavan on ensin keksinyt, mutta siisteimmän tavan löytämiseen saattaa mennä tuntikausia, jos sen yleensä keksii.

Omana itsenään, tyylikkäänä pukumiehenä, Neljäseiskalle aukeavat vain harvat ovet. Niinpä valepuvut ovat välttämättömiä. Helpointa on anastaa vaatteet joltakulta vainajalta, mutta käytännössä tehtäviin on aina väkivallaton ratkaisumalli. Se vain täytyy kaivaa esille, joko peliä liikaakin helpottavalta kartalta löytyvän huutomerkin avulla tai puhtaasti omin voimin.

Valepuvuilla on omat rajansa. Ravintolan kokki tuskin menee roolina läpi kokille itselleen tai tämän lähimmille työtovereille. Niin kauan kuin seuraa huolella yleisen epäluulon suuruuden kertovaa mittaria ja pitää järjen mukana tekemisissään, on melko turvassa.

Tallentaa saa vapaasti riittävän monta kertaa per tehtävä, joten mikään ei estä kokeilemasta vaihtoehtoisia lähestymistapoja. Latausajat ovat pitkät, mutta kaikkeen tottuu.

Tekoäly toimii etäisesti uskottavasti, mutta välillä ihmisillä tuntuu olevan silmät selässä, sillä järkevää syytä hälytykseen ja valepuvun paljastumiseen ei keksi millään. Valoisassa tehdyt surmatyöt näkyvät ylimaallisen kauas, joten valot kannattaa pimentää ampumalla ja ovet sekä muut avanteet sulkea huolella ennen kuin ryhtyy hommiin.

Uusiokäyttö

Contractsin kiinnostavuuskäyrä lopahtaa surkeasti loppua kohden. Kliimaksia edeltävät tehtävät ovat kierrätyskamaa ensimmäisestä Hitmanista. Vaikka ne edustivat aikanaan ykkösen parasta antia ja ovat kolmososaa varten puoliväkisin uudistettuja, hämärästi muistamani vanhat ratkaisumallit pätivät edelleen.

Aivan kuin tekijät haluaisivat paukutella henkseleitään ja brassailla sillä, kuinka paljon he ovat kehittäneet pelimoottoriaan. Voi olla, että heiltä on yksinkertaisesti loppunut motivaatio.

Konsepti on peruja kakkososasta eikä oikeastaan mikään ole muuttunut. Aseita on enemmän, mutta riippumatta välineestä lopputulos on sama. Uhri joko kuolee tai jää kitumaan armoa anellen, mikä on omalla, julmalla tavallaan peliin sopivaa. Se ei silti tuo konseptiin mitään uutta.

Hitman: Contractsin konsepti on omaperäinen ja toteutus viimeisen päälle tyylitelty, joten ei tätä kannata jättää väliin.