Horizon Forbidden Westin lisäosa vie Aloyn laavan polttamaan Los Angelesiin.
Guerrilla Gamesin Horizon Zero Dawn (Pelit 03/2017, 92 p.) oli erinomainen avoimen maailman toimintaseikkailu. Lumoavan kaunis maailma onnistui yllättämään kerta toisensa jälkeen syvyydellään. Muistan vieläkin, miten tunnelmallista oli vaeltaa yöllisessä metsässä vaanien puiden välistä hohtavia koneita. Taistelu robotteja vastaan pysyi runsaan ase- ja vihollisvalikoiman ansiosta palkitsevana kymmenien pelituntien ajan.
Viime keväänä julkaistu jatko-osa Forbidden West (Pelit 03/2022, 93 p.) oli puolestaan ensiluokkainen jatko-osa, joka onnistui laajentamaan maailmaa paikaten samalla edeltäjänsä muutamia puutteita. Kartta oli entistä monipuolisempi, ympäristöt eläväisempiä ja sivutehtävät merkityksellisempiä. Entisestään hiottu pelattavuus tarjosi aiempaa useampia keinoja taistella maailmaa riivaavia koneita vastaan. Suoraviivaisemmin kerrottu tarina tempaisi myös vastustamattomasti mukaansa.
Forbidden Westin merkittävimpänä puutteena pidin sen yllätyksettömyyttä. Siinä, missä Zero Dawn tarjosi pelaajille jotain ennennäkemätöntä, jatko-osa – luonteensa mukaisesti – oli suurimmaksi osaksi lisää samaa hieman aiempaa monipuolisemmassa ja hiotummassa muodossa.
Valitettavasti Forbidden Westin lisäosa Burning Shores onnistuu vain vahvistamaan käsitystäni. Täysin uudesta pelialueesta, muutamasta vihollistyypistä ja parista aseesta huolimatta sitä on mahdotonta välttää entiselämyksen tunnetta. Sitä, että olen kokenut kaiken tämän jo ennenkin.
Seykailu kutsuu
Burning Shoresin tarina käynnistyy välittömästi siitä, mihin Forbidden West päättyi. Lisäosan kimppuun pääsee siis vasta läpäistyään päätarinan kokonaisuudessaan. Sylens (vastikään menehtynyt Lance Reddick, jonka äänen kuuleminen oli yllättävän koskettava hetki) kertoo Aloylle yhden zenitheistä, Walter Londran, olevan yhä elossa. Muinaisella kaivospohatalla ja multimediamogulilla saattaa olla tärkeää tietoa uutta maailmaa uhkaavasta vaarasta.
Aloyn on matkattava Kielletyn lännen tuolle puolen Liekkirannikolle, entiseen Los Angelesiin, josta on vuosituhannen ajan jatkuneiden maanjäristysten ja tulivuorenpurkausten aikana tullut raunioiden täyttämä saaristo. Alueen – ja siellä piilottelevan pahiksen – vaarallisuus käy ilmi välittömästi Aloyn saavuttua paikalle zenithien tykkitornin tulittaessa hänet alas taivaalta.
Pakkolaskun tehtyään sankaritar törmää Quen-heimon soturi Seykaan. Nuori nainen osoittautuu mainioksi taistelupariksi, sillä tämän taidot sekä sinnikkyys vetävät vertoja Aloylle. Uuden liittolaisen avulla kaikkein katalimmankaan muinaisihmisen kukistaminen ei vaikuta mahdottomalta tehtävältä.
Kaksi tyttöä, kundi ja dinosauruspuisto
Lisäosa käynnistyy rivakasti eikä kerronta hidastu juuri sen jälkeenkään. Burning Shoresin kuudesta tehtävästä koostuvan tarinan läpäisemiseen ei kulu kuin neljästä kuuteen tuntia. Ajan saa kaksinkertaistettua suorittamalla myös kolme sivutehtävää sekä etsimällä alueelle kätketyt aarteet ja viestit menneisyydestä.
Lyhyt kesto osoittautuu yhdeksi lisäosan merkittävimmistä heikkouksista. Ashly Burchin ja Kylie Liya Pagen hurmaavasti näyttelemästä naiskaksikosta muodostuu Burning Shoresin lämpöä hehkuva sydän. Tehtävien rajallinen määrä johtaa kuitenkin siihen, ettei Aloyn ja Seykan välinen suhde ehdi kehittyä luontevasti ja tuntuu monella tapaa kiirehdityltä.
Tarinan rytmitykseen liittyvät ongelmat koskevat sankareiden lisäksi myös heidän vastustajaansa. Walter Londraan tutustutaan ensisijaisesti muiden hahmojen kuvausten kautta. Viimeisen kohtaamisen koittaessa tunnelataus jää vääjäämättä vaisuksi kaikesta visuaalisesta spektaakkelimaisuudesta huolimatta.
Horizon-sarjan fanien ei tulisi kuitenkaan jättää lisäosaa väliin. Toisin kuin Zero Dawnin DLC Frozen Wilds, joka kertoi oman itsenäisen tarinansa, Burning Shores tarjoaa suhteellisen tyydyttävän lopun pääpelin tarinalle ja valmistelee pelaajaa myös jatkoa varten. Siitä syystä onkin ikävää, että lisäosa julkaistiin yksinoikeudella PlayStation 5:lle. Edellisen sukupolven konsolille Forbidden Westin hankkineet joutuvat tyytymään läpipeluuvideoihin saadakseen selville, miten kertomus etenee.
Älä unohda tai kuole
Burning Shores -lisäosa julkaistiin yli vuosi pääpelin jälkeen. Tavanomaista pidempi aika näkyy ikävästi pelikokemuksessa. Ennen Burning Shoresin aloittamista muistin Forbidden Westin tarinasta vain sen pääpiirteet. Parhaiten mieleeni olivat jääneet pelattavuuteen liittyvät seikat. Kuinka kiehtovaksi ja palkitsevaksi maailman tutkiminen osoittautui ja kuinka tyydyttävää kauan sitten kadonneita petoja muistuttavien koneiden kaataminen monipuolisen asevalikoivan avulla oli. En kuitenkaan muistanut, miten se kaikki itse asiassa tehdään.
Vuoden tauon ja parin ensimmäisen heikosti sujuneen taistelun jälkeen minulla oli runsaasti kysymyksiä. Milloin kannattaa suosia hiiviskelyä? Milloin avointa hyökkäystä? Miksi inventaariossani on kaksi tai kolme versiota jokaisesta kymmenestä eri asetyypistä? Mikä hitto niistä toimii parhaiten mitäkin konetyyppiä vastaan?
Eikä Burning Shores tarjonnut juurikaan vastauksia. Forbidden West sisältää tuntien mittaisen johdannon, jonka aikana pelaaja oppii kaiken tarvitsemansa. Lisäosa heittää pelaajan suoraan syvään päätyyn ilman minkäänlaista johdantoa tai pikakurssia pelimekaniikkojen hienouksista.
Kaiken lisäksi pääpelin tarinaa jatkavan lisäosan viholliset ovat entistä haastavampia päihittää pitkittäen taisteluita useiden minuuttien mittaisiksi. Aluksi kaikkein pienikokoisimpien koneiden laumat tuottivat vaikeuksia riepotellen Aloyta pitkin ruutua. Lopulta, noin kolmen piinaavan tunnin jälkeen, aloin saada kiinni taistelun rytmistä, mutta siihen asti ihmettelin, että miten olen koskaan voinut olla innoissani Horizonin taistelumekaniikoista.
Saivareiden poimintaa
Pelattavuuden suhteen vuosi vaikuttaa liian pitkältä ajalta, mutta toisaalta olisin kenties kaivannut vieläkin pidempää taukoa. Zero Dawnin ja Forbidden Westin julkaisujen välinen aika venyi lopulta viiteen vuoteen, joten jatko-osan ilmestyessä Aloyta ja tämän tutkimaa ainutlaatuista maailmaa oli ehtinyt kaivata. Burning Shoresin kohdalla tätä tunnetta ei kuitenkaan ehtinyt syntyä, joten huomio alkoi kiinnittyä epäkohtiin. Asioihin, jotka ovat jossain määrin vaivanneet ensimmäisestä pelistä asti.
Epäjohdonmukaiset kiipeilymekaniikat saavat Aloyn loikkaamaan toistuvasti väärään suuntaan, mikä yleensä tarkoittaa välitöntä kuolemaa tai – mikä pahinta – paluuta koko kiipeilyosion alkuun. Hidastustähtäystä käyttäessä kamera zoomaa automaattisesti todella kauas, joten vihollisten syöksyessä Aloyn kimppuun hidastus muuttuu hyödyttömäksi. Eivätkä nämä suinkaan ole ainoita pelikameraa koskevia ongelmia.
Ahtaissa sisätiloissa vihollisten seuraaminen on toisinaan lähestulkoon mahdotonta. Aloyn kaaduttua kamera heilahtaa ja saattaa näyttää lattiaa, kattoa tai pelihahmon sisuksia. Sen seurauksena viholliset onnistuvat iskemään Aloyn uusiksi kumoon ja loputtomalta tuntuva kierre voi alkaa. Ja loputtomasta kierteestä puheen ollen, resurssien keräilyn olisi voinut lisäosasta poistaa kokonaan.
Kyse on enimmäkseen vähäisissä määrin ärsyttävistä pikkuseikoista, jotka eivät yksinään riittäisi pilaamaan pelinautintoa. Tasaisesti toistuvina niiden kerrannaisvaikutus iskee kuitenkin – etenkin Burning Shoresin kaltaisessa tiivistetyssä paketissa – tavanomaista kovempaa.
Tårta på tårta
Burning Shoresissa on paljon ylistettävää. Los Angelesin raunioiden tutkiminen ja tuttujen maamerkkien etsiminen jaksavat kiehtoa. Maailmanlopun maisemat ja etenkin rannikkoseutu näyttävät häkellyttävän kauniilta etenkin ilmasta ihailtuna. Ympäristöön liittyvien puzzlejen taso on onnistuttu pitämään tutun korkealla tasolla. Aloy on edelleen hieno sankaritar, Seykasta ehti tulla yksi lempisivuhahmoistani ja uutta pääpahista rakastaa vihata entisten tavoin. Mutta…
Burning Shores ei onnistu yllättämään kahta aikaisempaa peliä pelanneita millään tavalla. Los Angelesin alue on näyttävä ympäristö, mutta muutamaa nähtävyyttä lukuun ottamatta se ei juuri eroa Zero Dawnin tai Forbidden Westin vihreämmistä alueista eikä maisemissa ole riittävästi vaihtelua. Kolme uutta vihollistyyppiä – jättisammakkoa muistuttava sappimaha, lentolisko vesisiipi ja yksinään heikot, mutta parvina vaaralliset pistiäiset – eivät onnistu tekemään vaikutusta. Kamppailu niitä vastaan noudattaa tuttua kaavaa jopa uusia aseita, kuten rannetykkiä muistuttavaa Aavehanskaa, käytettäessä.
Keväällä 2017 hämmästyttäneet seikat eivät hämmästytä enää ja wau-efektin puutetta on vaikea olla huomaamatta. Ainoastaan lyhyt visiitti dinosauruspuistoon sekä poikkeuksellisen näyttävä lopputaistelu saavat leuan tippumaan tuttuun tapaan. Lopputekstien ilmestyttyä ruutuun on valitettavasti todettava, että Burning Shores onnistuu vetoamaan pääasiassa niihin, jotka kaipasivat ainoastaan lisää Horizonia.
Ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen en voi olla varma, kuulunko siihen joukkoon.
80
