I Have No Mouth, and I Must Scream - Ihmisyyden tuska

Anibus ei auta.

Tekoäly on ihmisen ystävä, tekoäly tekee elämästä helpompaa, tekoäly potkii kehitystä eteenpäin. Eikö niin?

Jos tekoäly on oikeasti älykäs, ennemmin tai myöhemmin se tajuaa ihmiskunnan typeryyden. Ihmiset sotivat, saastuttavat, lisääntyvät hallitsemattomasti ja runtelevat luontoa peruuttamattomasti. HAL, SHODAN ja Skynet sen jo tiesivät: ihmiset ovat maapallon suurin ongelma.
Suuton huutaja näyttää 90-luvun naksuseikkailulta, joka tuo mieleen LucasArtsin mestariteokset. Perinteisen kuoren alta paljastuu kuitenkin lohduttoman synkkä ja syvälle psyykkeeseen porautuva kulttiklassikko. Tieteiskirjailija Harlan Ellisonin samannimiseen novelliin perustuva ja kirjailijan itsensä kynäilemä seikkailu on kylmäävä kuvaus ihmisyydestä. Pelasin vuonna 1995 julkaistua seikkailua viimeksi teininä, tällä kertaa tarina avautui kompleksisuudessaan aivan eri tavalla.
I Have No Mouth, and I Must Scream maalaa synkän kuvan ihmiskunnan tulevaisuudesta. Kylmän sodan aikaan supervallat rakentavat kolme supertietokonetta, tekoälyä, jotka yhdistyvät kaikkien yllätykseksi Allied Mastercomputeriksi. AM ei ole kenenkään kaveri ja päättää hankkiutua ihmisistä eroon tai ainakin melkein. Koska AM on sadistinen ihmisvihaaja, tekoäly jättää henkiin viisi kurjaa sielua, joita se kiduttaa henkisesti ja fyysisesti.
Jos I Have No Mouthin kaltaisia pelejä julkaistaisiin enemmän, kenenkään ei tarvitsisi kysellä, voivatko pelit olla taidetta tai käsitelläänkö niissä aikuisia teemoja.

Hyvä renki, surkea isäntä

Syvällä maan uumenissa sijaitsee AM:n kidutuskammio, jossa onneton viisikko on riutunut jo 109 vuotta. Päähenkilöt ovat toinen toistaan surkeampia: Benny on runneltu apinamaiseksi otukseksi, Gorrister hautoo itsetuhoisia ajatuksia, Ellen on traumatisoitunut, Nimdokilla on karu natsimenneisyys ja Ted on vainoharhainen kyynikko. Ensisilmäykseltä hahmoilla on niukasti yhteistä, mutta jokainen on omalla tavallaan vajavainen ja traaginen.
AM lupaa viisikolle vapauden, jos nämä selvittävät tekoälyn haasteet ja moraaliset esteradat. Mutta onko kieron tekoälyn lupaus totta vai turhaa toivoa ruokkivaa kidutusta? Riippuu pelaajan tekemistä päätöksistä ja tulkinnoista: vapaus tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Seikkailun aikana joutuu tekemään valintoja, jotka vaikuttavat tarinan lopetukseen.
Jokainen päähenkilö kärsii jonkinlaisesta mielenterveyden häiriöstä, kuten masennuksesta, ahdistuneisuudesta tai paranoiasta, mikä vaikuttaa heidän käytökseensä. Ellen kammoksuu keltaista, minkä takia pelkästään keltaisen esineen käyttäminen tuntuu hänelle ylivoimaiselta esteeltä. Hahmojen henkilökohtaiset tarinat pureutuvat traumojen juureen. Varoituksen sana: seikkailu on kuvastoltaan ja teemoiltaan ajoittain todella rankka. Saksalaisille niin rankka, että Nimdokin osuus saksittiin tarinasta pois.

Vihan pilari ja viisi viimeistä ihmistä.

Painostava, kiehtova painajainen

I Have No Mouth on toteutukseltaan klassinen osoita ja klikkaa -seikkailu. Ensin valitaan sopiva toiminto verbilistasta, sitten klikkaillaan inventaarion ja ympäristön kohteita. Täppärikäännös on kelvollinen, joskaan ei virheetön. Ulkoasu on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, mikä johtuu selkeästä tyylistä. Hahmot tottelevat ohjausta hyvin, missä auttaa myös mahdollisuus napauttaa näkyviin ympäristön hotspotit.
Ongelmanratkaisu pysyy miellyttävän tiiviinä. Pulmat ovat pääosin loogisia ja edetäkseen ei tarvitse ravata pitkiä matkoja. Seikkailualueet ovat sopivankokoisia ja tarina etenee riittävän jouhevasti. Tarkkana saa kuitenkin olla, sillä mukana on edelleen bugeja. Itse en törmännyt pelinpysäyttäjäbugeihin, mutta nettipalautteen perusteella sellaisiakin on. Pientä ärtymystä aiheuttivat myös tekstityksen katkeamiset kesken lauseen. Onneksi peli on täysin ääninäytelty.
Suuton huutaja loistaa tyylillään. Teemat vaihtelevat synkästä fantasiasta saksalaiseen ekspressionismiin ja karuun realismiin, vähäeleiset midimusiikit luovat painostavaa tunnelmaa. Ääninäyttelykin on (Elleniä lukuun ottamatta) hyvää, erityisesti mieleen painuu Harlan Ellisonin maanisesti, suorastaan häiriintyneesti, tulkitsema AM.
I Have No Mouth, and I Must Scream muistuttaa monilta osin hahmojaan. Se ei ole erityisen pidettävä ja se on monin tavoin vajavainen, mutta siinä on jotain synkän kiehtovaa ja mielenkiintoista. Kun seikkailun tunnelma, tarina ja tyyli ovat parasta A-luokkaa, voin antaa sille paljon anteeksi.
Huudan riemusta, huudan kauhusta, huudan kulttiklassikon noususta.

 

I Have No Mouth, and I Must Scream

Arvosteltu: iPad Air 2
Saatavilla: iOs, Android, PC
The Dreamer’s Guild/DotEmu
Versio: Myynti
Moninpeli: Ei
Ikäraja: 18

84