www.justcause.com
Jos James Bond keksittäisiin nyt, Just Cause olisi suoraan agenttielokuvan brändikäsikirjasta.
Tukholmalainen Avalanche Studios hakee Just Cause 2:een toimintaelokuvamaista fiilistä ja myös onnistuu tavoitteessaan. Just Cause on jatkuvaa tulitaistelua, räjähdystä, vapaapudotusta, flengaamista ja autotakaa-ajoa.
Tarina on silkkaa toimintaleffaa. Päähenkilö Rico Rodriguezin oppi-isä ja ex-pomo Tom Sheldon katosi Panaun saarivaltioon kainalossaan miljoonia kavallettua käteistä ja agenttifirmasta varastettua huippusalaista tietoa. Ricon tehtävänä on etsiä loikkariagentti käsiinsä ennen kuin Sheldon saa peruuttamatonta tuhoa aikaiseksi.
Tarzanin malliin
Leikkikenttänä toimii piskuinen Panaun saarivaltio, jossa piisaa ympäristöä viidakosta jäätiköihin. Diktaattori Baby Panay nousi valtaan isänsä yllättävän kuoleman ansiosta, joten koko pikkuvaltio keikkuu sisällissodan kynnyksellä. Kilpailevat ryhmittyvät kamppailevat elintilasta koittaen saada riittävästi voimaa ja valtaa, ennen kuin vallankumouksen kipinä humahtaa kunnolla.
Hiekkalaatikkomaailman potkimiseen kannustetaan kaaospisteillä. Mitä enemmän aiheuttaa yhden ryhmittymän alueella tuhoa, sitä enemmän kilpailevat jengit antisankaristaan pitävät. Ricon kasvavan maineen mukana avautuu jatkuvasti uusia työtarjouksia. Tehtäväpuu ei ole perinteisen lineaarinen, vaan maailmassa häröily vaikuttaa siihen, mitä milloinkin saa tavoitteekseen. Idea ei ole hullumpi, sillä tempulla saadaan vapaaseen haahuiluun edes jotain pitkäaikaisempaa tavoitetta.
Just Causen toiminta ei ole pelkkää räjäyttelyä ja ammuskelua, sillä Ricolla on varusteenaan loppumaton liitovarjo ja vaijerikela. Bioniccommandomaista tarttumakoukkua käytetään monipuolisemmin hyväksi kuin alkuperäisessä Just Causessa, sillä koukulla voi liittää esineitä toisiinsa.
Käytännön sovelluksia keksii vaikka kuinka: bensakanisterin sitominen autoon, vartijan hilaaminen puuhun, köysi kelpaa jopa lähi-IT-tueksi. Jos ampuu koukun ohi kiitävään rynnäkkökoneeseen ja kiinnittää köyden siltapalkkiin, kone rysähtää komeasti tonttiin. Vaihtoehtoisesti voi hilata itsensä kopterin kyytiin ja kiskoa kuskin ulos.
Rico osaa basehyppyjen lisäksi liikkua urbaanissa ympäristössä kuin paraskin parkour- ja kiipeilymestari. Liikkuvan auton ympäri kieputaan kuin apina, sillä korin ulkopuolella voi roikkua ammuskelemassa joko kyydissä olevia tai takaa-ajajia. Panaulaiset reagoivat lennosta kyytiin loikkaavaan agenttiin eri tavoilla: Pahikset alkavat ammuskella auton sisältä, nuoriso huutaa riemusta ja mummot juoksevat kiljuen karkuun hullun hypättyä konepellille.
Testisession perusteella ajomalli ei ole mikään maailman paras, sillä autot tuntuvat liioitellun massattomilta. Sillä pyritään irtonaiseen sladitteluun, näyttäviin ilmalentoihin ja komeisiin kaatoihin, jossa bensa-asemalle tullaan katon kautta kerien räjähdysten saattelemana. Kuolemasta ei onneksi rangaista muuten kuin menossa olleen tehtävän uudelleenpeluutuksella.
Riittävä oikeutus
Ensimmäisen Just Causen suurin ongelma oli tehtävien yksioikoisuus. Nyt tekijät vannovat keskittyneensä monipuoliseen tehtäväsuunnitteluun. Mukana on lentokilpailuita, autokaappauksia, tukikohtien tuhoamisia, salamurhia, soluttautumisia ja muuta mukavaa. Tavoite saattaa jopa muuttua kesken keikan, joten yksinkertainen sotilassaattueen tuhoaminen voi päättyä pakomatkaan kumiveneellä.
Just Cause 2 ilmestyy vuonna 2010. Aikataulut ovat edelleen auki, koska firma on laman keskellä joutunut irtisanomaan joukolla porukkaa ja tiimiin on jäänyt raatamaan vain ydinryhmä.
Ennakkoversion perusteella Just Cause 2:sta ei synny mitään Grand Theft Auton tappajaa, mutta vähintään kohtuullinen toimintapläjäys. Bonuksena Just Cause 2 vaikutti jo keskeneräisenäkin ykkösosaansa hiotummalta kokonaisuudelta.
Jos James Bond keksittäisiin nyt, Just Cause olisi suoraan agenttielokuvan brändikäsikirjasta...
Lue koko artikkeli Pelit-lehden marraskuun numerosta tai www.pelit.fi:ssä 7.1.2010.
www.battlefield.com
B-komppanian kööri palaa setä Samulin palvelukseen entistä vakavammissa tunnelmissa. Poissa on kullan metsästys, tilalla on kovempi panostus moninpeliin.
Ensimmäinen Bad Company oli tukholmalaisen Dice-studion yritys siirtää Battlefield konsoleille. Leffarealistista sotaa piristettiin särmikkäällä yksinpelillä, jossa pahasuinen nelikko käy omaa sotaansa Kolme kuningasta -elokuvasta tutussa veijarihengessä. Bad Companyn Se Juttu (tm) oli hajoava ympäristö: lähes kaiken pystyi räjäyttämään hammastikuiksi, eikä mikään seinä suojannut loputtomiin.
Kakkososassa tuttu jengi on mukana tapahtumissa, mutta fokus on selvästi vähemmän veikeissä hahmoissa ja enemmän uusitussa moninpelissä. Se näkyy jo pelin kannesta, jossa leveästi hymyilevän käsikranaatin sijasta on yrmy perussotilas.
Yksinpelistä oltiin vielä vaitonaisia, mutta jotain dataa tuottaja Gordon Van Dyke suostui vuotamaan. "Tuttu ryhmä on mukana, mutta tällä kertaa he eivät ravaa vain oman hyvän perässä. Huulta heitetään, mutta yleistunnelma on ykkösosaa synkempi ja vähemmän veijarimainen", selventää Van Dyke.
Ykkösosan nelikko on sijoitettu Alaskaan, kun maailmanpoliittinen tilanne kärjistyy äärimmilleen. Venäläisillä on uusi superase, ja Yhdysvaltoja uhkaa hyökkäys. Vaikka matka alkaa lumisesta pohjolasta, torjutaan vihollisia kaikilla Amerikan mantereilla. Luvassa on taistelua niin hangessa kuin tropiikissa. Nähdyn perusteella Dice on saanut puristettua tutusta moottoristaan irti entistä enemmän tehoja. Lumi- ja viidakkopätkät näyttivät todella komeilta ja piirtoetäisyydet ovat huikeita, myös konsolilla.
Oli jo aikakin
Kokeiltavana oli moninpeli PS3:lla. Ensimmäisen Bad Companyn tavoin tiimit ovat nelihenkisiä, ja kentissä taistellaan kontrollipisteiden hallinnasta jalan ja kulkuvälineillä. Tältä osin ei siis mitään uutta, mutta muuttunut pelituntuma pääsi yllättämään.
Tärkein ero vanhaan on yllättävä: aseet tekevät huomattavasti aikaisempaa enemmän vahinkoa. Aseiden tehomuutos on todella, todella hieno asia. Itselleni Battlefieldien suurin ongelma on ollut juuri aseiden tehottomuus, sillä mikään ei ärsytä enemmän kuin lippaallisen tuhlaaminen per vastustaja.
Kohde kaatuu parista lyhyestä sarjasta kuten pitääkin, ja pääosuma kiikarikiväärillä lopettaa lennon kerrasta. Parannus tekee taistelusta huomattavasti aikaisempaa dynaamisempaa ja vikkelämpää, kun osapuolet eivät jää röpöttelemään toisiaan pitkiksi ajoiksi.
Liikkuminen ja selustaan kiertäminen ovat päivän sanoja. On yllättävää, että Dicellä suostuttiin muuttamaan ikiaikaista Battlefield-kaavaa, jossa kohteella pitää aina olla mahdollisuus piiloon hyppäämiseen ensiosuman jälkeen. Ilmeisesti Modern Warfaren vaikutus tuntuu myös Tukholmassa.
Sikarokote
Terveyssysteemi on myös uudistettu, mikä on hiukan kaksipiippuinen juttu. Ensimmäisen Bad Companyn adrenaliinipiikillä parantaminen ja palkkeina katoava terveys toimivat omalla vanhakantaisella tyylillään hyvin, mutta niistä on kakkosessa luovuttu. Tilalla on puskahuohotus, jossa terveys palautuu itsestään, kunhan hahmo on riittävän kauan piilossa kykkimässä.
Onneksi parantumisnopeus on niin hidas, että moiseen ei yleensä ole varaa kuin erikoistilanteissa. Tavallisempi parannustapa toiminnan keskellä on ensiapupaketin käyttö, ja paketteja saa vain lääkintämieheltä. Näin eri hahmoluokkien merkitys korostuu ykkösosaa enemmän, ja uudelleen syntymistä odotellessa luokan valinnalla on merkitystä.
Parhaiten uutta Bad Company -tunnelmaa voi kuvata sanalla PC-tyylinen. Vaikka peli pyörii PS3:lla, on grafiikka erittäin näyttävää ja nopeaa. Kontrollit ovat tarkat, ja taistelu sujuu sulavasti kuin luonnostaan. Ainoastaan ajoneuvojen ohjaus tuntuu edelleen hankalalta, erityisesti panssarivaunun kanssa tattiohjauksella ei aina oikein tiedä, mihin päin vaunun runko osoittaa. Tötöily koitui usein kohtalokseni, sillä kyljen näyttäminen viholliselle ei ole hyvä idea.
Bad Company 2 vaikuttaa lyhyen moninpelisession perusteella erittäin hyvältä. Lisäbonusta tulee siitä, että Van Dyke lupailee pelin käyttävän dedikoituja palvelimia moninpelissään. Take that, Modern Warfare 2.
