Kameo on komea, mutta onko siinä myös sisältöä?

Kameo: Elements of Power on Xbox 360:n ensimmäisen aallon peleistä näyttävin. Kameon värikylläinen satumaailma on siunattu next-geeneillä, jollaisia tönköistä multiformaattipeleistä ei löydy.

Synkät pilvet kerääntyvät satujen maan taivaalle, kun maan pinnalla asuvien peikkojen ja yläilmoissa kelluvaan taikakaupunkiin vetäytyneiden haltioiden välille puhkeaa sota. Peikkokuningas Thorn on vanginnut haltioiden kuningasperheen ja uhkaa muita suippokorvia valtavalla peikkoarmeijallaan. Taivaiden valtakunta on uhattuna, sillä peikot aikovat murtaa haltiakaupunkia suojaavan magian.

Haltiaprinsessa Kameo lähtee vaaroista piittaamatta uhkarohkealle pelastusretkelle Thornin linnaan. Pelastusretki muodostaa pelin avausjakson, jossa opitaan talon tavoille. Opittavaa riittää, sillä Kameon voimat perustuvat muodonmuutokseen. Omana itsenään Kameo on vain pieni keijukainen, mutta hänen kymmenen muuta olomuotoaan potkivat karvaista peikontakamusta niin että soi.

Kameon retki päättyy täsmälleen siihen, mistä häntä varoitettiin - kuolemaan. Sankaritar herätetään henkiin, mutta muuntautumisvoimansa menettäneenä. Siinäpä työsarkaa riittää, kun Kameo etsii hävittämänsä olomuodot ja kehittää niiden surkastuneet kyvyt entisen veroisiksi. Sitä ennen ei peikko-Thornin palatsiin ole paluuta.

Kameo ja kivenheittäjät

Muodonmuutosten ansiosta Kameo on muutakin kuin silmäkarkilla koreileva toimintaseikkailu. Pelin voima piilee siinä, ettei muodonmuutoksia tai niiden kestoa rajoiteta mitenkään. Oikea olomuoto oikeassa paikassa on homman nimi.

Kameon olomuotoja on kymmenen erilaista. Pummel Weed -kasvi on ylivertainen nyrkkeilijä, Major Ruin on hurjaan vauhtiin kiihtyvä panssarikuula, Chilla-lumimies kiipeilee jääseinillä, Ash-lohikäärme syöksee tulta, muotopuoli Flex venyy ja paukkuu, Snare nielaisee vastustajansa kokonaisena ja Deep Blue sukeltaa vetten alla. Turhimmiksi veijareiksi jäävät murikoita nakkeleva Rubble-kivikasa ja pakkasukko 40 Below, joita tarvitaan pariin puzzleen ja pomotaisteluihin.

Kameo ei voi jumiutua yhteen ja samaan olomuotoon edes taistelussa, sillä viholliset ovat liian eteviä yhdellä liikkeellä voitettaviksi. Kun peikot kätkeytyvät kilpien taakse tai ampuvat jousipyssyillä heinäpellon seasta, tarvitaan kekseliäisyyttä ja epäsymmetrisiä taktiikoita. Palavia piruja Ashin tulenhenkäykset vain kutittavat, mutta Deep Bluen vesisuihkulla rääpäleet sihahtavat sammuksiin.

Taistelu muuttuu loppuvaiheilla astetta suoraviivaisemmaksi, kun Kameo saa käyttöönsä viimeisen olomuotonsa, Thermiten. Muurahaisen sylkemä kuuma laava on massatuhoa isolla ämmällä. Laavapommit pääsevät oikeuksiinsa hulppeissa joukkokohtauksissa, joissa kirjaimellisesti tuhannet peikot höökivät päälle. Se on melkeinpä vaikuttavinta, mitä peleissä on tähän mennessä nähnyt.

Vinkkikirja starttinapista

Kameon ohjaus on yksinkertaista. Pelissä on vain kaksi toimintanappia: vasen ja oikea liipaisin. Erikoisliikkeet syntyvät liipaisinten yhdistelmistä ja yhteispainalluksista. Esimerkiksi Pummel Weed takoo vasemmalla liipaisimella vasenta nyrkkiään ja oikealla oikeaa - avain on rytmissä.

Kontrollien ohella minua miellytti se, että Kameossa on korvattu toimintaseikkailuille pakolliset tasohyppelykohdat muodonmuutoksiin perustuvalla pelaamisella. Ei tarvita kuin vähän oivalluskykyä, että ymmärtää ottaa yhdellä olomuodolla vauhtia ja vaihtaa lennossa toiseen, joka tarraa kuilun vastapuolta reunustavaan jääseinään.

Valitettavasti Kameo sortuu hahmojensa kanssa liialliseen temppuiluun. Kun jokaiselle hahmolle on väkisin väännetty omat muka-nokkelat puzzlensa, niiden ratkaisut tuntuvat pahimmillaan täysin järjettömiltä. Sattuneesta syystä pelin vinkkisysteemi neuvoo jo parin minuutin ihmettelyn jälkeen, miten ongelmakohdasta pääsee eteenpäin. Neuvoja ei pakkosyötetä, mutta kyllä ne ainakin minulle kelpasivat. Usein.

Käytti vinkkejä tai ei, Kameo on kutakuinkin kymmenessä tunnissa pulkassa. Pelaamista voi jatkaa vielä Thornin lyömisen jälkeen, mikä on mukavaa, sillä peliin on kätketty yllättävän monta pikku salaisuutta ja sivutehtävää. Vaivannäkö palkitaan voimamarjoilla, joilla voi ostaa olomuodoille uusia ominaisuuksia. Itse en löytänyt pelin sadasta marjasta kuin reilut kolmekymmentä.

Kameossa on jaetun ruudun kaksinpeli, jossa voi kerrata keskeiset toimintakohtaukset. On todella sääli, ettei seikkailua voi pelata kokonaisena alusta loppuun kaverin kanssa.

Paria turhauttavaa pomotaistelua lukuun ottamatta Kameo viihdyttää alusta loppuun. Se on myös paras mahdollinen elvistelypeli uuden konsolin ostajalle: PC-nörttikin kalpenee, kun näkee miljoona (joo, itse laskin) valtaistuinsalissa leijailevaa valohiukkasta.

Muuten hiotussa kokonaisuudessa minua jäi eniten häiritsemään se, ettei peli oikein osaa päättää, onko se kieli poskessa tehty fantasiaparodia vai ei. Vakavampia juonenkäänteitä on vaikea ottaa tosissaan, kun Kameo on puolet ajasta pelkkää hulluttelua.