Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä, ruudussa kaadut sä taistellen. Varsinkin, jos taistelun kulkua säädellään hiirellä tai kaukosäätimellä. Patenttia odottava Katso & Pelaa(tm) tarjoaa nyt toisen maailmansodan parhaat palat, niin peleinä kuin elokuvina.
"Yksiössään istuva PC-pelinörtti tuntee maailmansodan taistelut vain PC-simulaatioina"
-Kari Salminen, olminaattori
Ensimmäinen maailmansota on niin kaukaista historiaa, ettei sitä muista kukaan. Joskus jatko-osa on parempi, sillä Maailmansota osa II: Saksalaisten paluu tarjosi oikeat draamalliset ainekset: siinä on taistelua epätoivoista ylivoimaa vastaan, nopeaa teknistä kehitystä, ja miehiseen itsetuhoisuuteen sopivaa kaunis on kuolla joukkosi eessä, urhona kaadut sä taistellen -henkeä. Tosin sodan kiehtovuus karisee saman tien kun se on totta, mutta turvallisina peli- ja elokuvakokemuksina se kestää isältä pojalle.
Pelit ja elokuvat tukevat toisiaan mainiosti interaktiivisella palautesilmukalla. Kiivas sessio Close Combat II:sta aiheuttaa akuuttia mielenkiintoa katsoa Yksi silta liikaa, ja tietysti päinvastoin.
Sotaelokuvia Internet Movie Database (www.imdb.com) listaa yli 2200 kappaletta. Kun ottaa nollat pois, siinä ovat hyvät sotaelokuvat. Peleissä asiat eivät ole paljon paremmin. Jos hakee jotain muuta kuin strategisen tason vuoropohjaisia pelejä, vaihtoehdot ovat aika vähissä. Toiseen maailmansotaan pohjautuvia räiskintöjä on tasan yksi.
Katsastamme parhaat sotaelokuvat sekä niiden taistelupariksi sopivat pelit, ja sijoitamme koko kasan oikeaan paikkaan aikajanalla, mutta länsi- ja itärintamaan rajoittuen.
Koko sota kahdessa tunnissa
Nykyajan kiireisellä cityihmisellä ei aika riitä kymmenien pelien ja elokuvien kanssa plutraamiseen. Silloin pitää tarttua tuotteeseen, jossa urhojen koitos kelataan kerralla.
Peleistä paras pakettiratkaisu on Steel Panthers: World at War (Matrix, 2000). Sillä saa minkä tahansa taistelun aikaiseksi, joskin ilman sen kummempia erikoispiirteitä, ja dramatiikastakin joutuu suurimman osan kuvittelemaan itse.
Koko toisen maailmansodan historia kerralla -elokuvia on pari. Franklin J. Schaffnerin Patton (1970) voitti 8 Oscaria, ja kertoo tietysti George Pattonista, jokseenkin kajahtaneesta jenkkikenraalista, joka kolmannen armeijakuntansa kanssa eteni läpi Euroopan.
George C. Scottin esittämä Patton on pääasia, mikä on hyvä, sillä multimiljoonaeepoksen taistelukohtaukset eivät kestä päivänvaloa. Elokuvassa haittaa tuttu M-47 vastaan M-48 -ilmiö, ja se että Saksalla ei näytä olevan muita lentokoneita kuin kaksi Heinkel He-111 -pommikonetta, joita käytetään matalahyökkäyksiin. Henkilökuvaus on onneksi parhaasta päästä, eikä elokuvaa kannata varsinaisena sotaelokuvana katsoakaan.
Pattonin pariksi sopinee Wingssimulationsin erinomainen, mutta todella vaikeasti löydettävä tankkisimulaattori Panzer Elite (Psygnosis, 1999). Siinä voi saksalaisten tai amerikkalaisten teräshirviöissä käydä sodan läpi joulukuusta 1942 elokuuhun -44, näyttämöinä Afrikka, Italia ja Ranska. Saksalaisen perinpohjainen Panzer Elite on ainoa hyvä toisen maailmansodan tankkisimulaattori, vaan eipä kilpailuakaan juuri ole.
Toinen Afrikasta Berliinin porteille -elokuva on Samuel Fullerin Iso punainen ykkönen (Big Red One, 1980), jossa kivääriryhmä (mukana Mark Hamill) vanhan kokeneen kersantin (Lee Marvin) johdolla käy läpi sodan. Big Red One on ihan hyvä filmi, mutta välillä turhan osoitteleva ja alleviivaava.
Big Red One on takuuvarmasti ollut innoituksen kipinä paitsi Roger Damonin ikivanhalle, 80-luvun lopulla julkaistulle Fields of Fire -pelille (SSI), myös uudemmalle pelille Soldiers at War (SSI, 1998), jossa pelaaja johtaa joukon sotilaita läpi toisen maailmansodan.
Miehet sodassa -peli on vuoropohjainen ja siinä ohjataan joukkuetta pitkin sotaa sijoittuvissa skenaarioissa. Valitettavasti, kuten esikuvansakin, Soldiers at War jää luokkaan ihan hyvä. Vaikka peliä enimmäkseen on kiva vääntää, sen oudosti toimiva line of fire ja turhan heikko tekoäly tekevät hallaa. Hasbron lähitulevaisuudessa julkaistava Squad Leader näyttää olevan paranneltu versio aiheesta.
Toinen maailmansota
Toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939. Saksa hyökkäsi Puolaan syyskuussa 1939 ja ajoi miekkoja heiluttavien ratsusotilaiden yli pikku panzereillaan. Sitten Saksan armeijat jyräsivät läpi koko Euroopan, kiersivät Ranskan voittamattoman Maginot-linjan ja vuonna 1940 ajoivat britit takaisin pikku saarelleen. Niin kutsutussa Dunkerquen ihmeessä britit evakuoivat joukkojaan Ranskan rannikolta suurin piirtein soutuveneillä.
Kun Ranska oli Saksan taskussa, sen katse kääntyi Englantiin. 10. heinäkuuta alkoi taistelu Englannista. Battle of Britain on brittien oma talvisota, jossa Luftwaffe, Saksan ilmavoimat, yritti pehmittää Englannin maihinnousua varten. Englannin onneksi Hitler pisti Luftwaffen pommittamaan Lontoota sen sijaan, että se olisi kunnolla rampauttanut tuotannon ja lentokentät. Pahasti alivoimainen Royal Air Force teki 26 tunnin vuoroja ja onnistui pysäyttämään hunnit, ja lokakuussa operaatio Seelöwe peruutettiin. Hitler kääntyi katsomaan itään.
Bond-elokuvien vakio-ohjaajan Guy Hamiltonin Taistelu Englannista (Battle of Britain, 1969) on jähmeä, mutta lentokohtauksiltaan upea spektaakkelielokuva noista legendaarisista ilmataisteluista. Sääli, että lentokohtauksia on turhan vähän ja mukana on kökköä ihmissuhdejöötiä tyttöystävien iloksi. Saksalaissuunnittelun kauneuden ystävänä harmittaa, kun Messerscmitt Me-109:n sulava ulkomuoto on pilattu asentamalla niihin Merlin-moottori, alkuperäisiä kun ei enää filmauksiin löytynyt. Tässä olisi tietokone-efektimiehille töitä.
Pelinä taistelu Englannista on käyty moneen kertaan. Strategiapelit, tuoreimpana esimerkkinä Talonsoftin julkaisema, maestro Gary Grigsbyn Battle of Britain (1999), yleensä käsittelevät resurssiallokointia, eli sitä, miten pienellä määrällä hävittäjiä torjutaan valtavat määrät pommikoneita.
Lentosimuissa, esimerkiksi mainiossa European Air Warissa (MicroProse, 1998), on usein tarjolla Battle of Britain -lentelyä, mutta kun kyseessä on brittien talvisota, ei pelkkä Spitfirellä päristely tai hyvä lennonmallinnus riitä. Pelin pitää pystyä toistamaan brittien epätoivoinen taistelu ylivoimaa vastaan ja vastaavasti antaa Saksalle mahdollisuus peitota Englanti.
Pilottiversioista paras on toiminnallinen Their Finest Hour (Lucasfilm Games, 1989), joka tekniikaltaan on ajan hampaan pahasti, pahasti purema. Their Finest Hourin nostaa korkealle sen yksinkertainen kampanja, jossa Saksakin pystyi voittamaan. Muina hienouksina siinä pystyi lentämään kummallakin puolella (viitsikö kukaan lentää brittinä?) ja pommikoneissa. Paluu Ranskaan savuttavalla Heinkel He-111:llä Spitfiret perässä oli tiivis kokemus.
Nykyaikaiset standardit täyttävää lentosimua Englannin-taistelusta ei vielä ole, mutta Rowanin Battle of Britain, (Empire, 2000) tuntuu todella hyvältä ehdokkaalta. Rowanin pelissä paitsi on taivas koneita täynnä myös kampanja, jonka lopputulos on pelaajasta kiinni. Pienen kokeilun perusteella Battle of Britain saa vihdoin ansaitsemansa käsittelyn.
Das Re-Boot
Sodan alussa merellä hallitsivat saksalaiset sukellusveneet, jotka yrittivät estää Englannille välttämättömien saattueiden pääsyn Britanniaan ja myöhemmin Venäjälle. Kun kaikuluotaimet paranivat, alunperin lähes voitt
amattomilta susilaumoilta vedettiin hampaat suusta, ja U-veneitä makaa meren pohjassa susilaumoittain. Jürgen Petersenin Das Boot (Sukellusvene U-96, 1981) kertoo samannimisen sukellusveneen viimeisestä matkasta ja on kaikin puolin mielenkiintoinen elokuva, mikäli haluaa tietää, millaista elämä sukellusveneessä oli. Elokuvasta kannattaa ehdottomasti hankkia pitkä Director's Cut -versio.
Vaikutteita elokuvasta on imetty peliin Aces of the Deep (Dynamix, 1994) joka siirtää sukellusvenesodan hienosti, edelleenkin pelaamista kestävästi tietokoneelle. Siinä on Saksan sukellusveneiden historia aina sodan alkupäivistä sen loppupäiviin, jolloin saalistajat muuttuivat saaliiksi liittoutuneiden uusien tehokkaiden kaikuluotaimien edessä. Erikoismaininta tippuu hienoista aalloista. Toistaiseksi parempaa ei ole, tulossakin on vain SSI:n Silent Hunter II.
Toiselta kannalta asiaa kuvaa Dick Powellin Enemy Below (1957), joka kertoo hävittäjäkapteeni Murrellin (Robert Mitchum) ja sukellusveneen kapteeni von Stolbergin (Curd Jürgens) tiukasta kaksintaistelusta. Elokuva on klassikko, joka on kierrätetty muun muassa Star Trekin erinomaiseen jaksoon Balance of Terror, jossa Kirk ja romulaanikomentaja ottavat toisistaan mittaa.
Hävittäjää tai pinta-aluksia yleensäkään, ei monessa pelissä pääse ohjastamaan, eikä niissäkään sukellusveneitä vastaan. Jos SSI:n vanha taktisen tason strategiasarja Great Naval Battles sekä sen epäonnistunut poika Fighting Steel unohdetaan maininnalla, saman firman tuleva Destroyer Command (SSI, luvattu 2000) ehkä täyttää tämän ikävän aukon simulaatioissa.
Samaan aikaan idässä...
Vallattuaan suurimman osan Eurooppaa Hitler osoitti suunnattoman sotilaallisen nerokkuutensa ja aloitti operaatio Barbarossan, hyökkäyksen Venäjälle. Hetken näytti, että typeryys palkitaan, sillä Saksa eteni vilkkaasti ja pääsi Moskovan porteille asti, kunnes peliin puuttui Neuvostoliiton paras ase, kenraali talvi.
Saksa pysähtyi lopullisesti syyskuussa 1943 Stalingradissa, jossa Saksan 6. armeijakunta motitettiin. Huoltoa yritettiin ilmateitse, mutta se ei riittänyt. Iloa varmasti riitti siitäkin, kun jouluna yksi harva läpipäässeistä Junkers Ju-52:ista toi täyden lastin aukitaitettavia vanerijoulukuusia eikä mitään muuta. 6. armeijakunta antautui 2. helmikuuta.
Joseph Vilsmaierin elokuvaa Stalingrad (1993) on jossain luonnehdittu Saksan Tuntemattomaksi sotilaaksi. Minusta elokuva on turhan raskassoutuinen, sodan järjettömyyttä yliosoitteleva ja taide-elokuva-wannabe. Muutama tehokas jakso tekee siitä ihan katsomisen arvoisen, mutta muuten Tuntematon sotilas on omaa luokkaansa.
Pelinä Stalingradista on tarjolla vain Atomicin lautapelinmakuinen World at War: Stalingrad (1995). Pikku ihme, sillä epätoivoinen kaupunkitaistelu sopisi erinomaisesti realistiseen 3D-ammuskeluun.
Stalingradin jälkeen alkoi Saksan kotiinpaluu puna-armeija kantapäillä. Tähän ajoittuu Sam Peckinpahin Rautaristi (Cross of Iron, 1977), joka on kaikkien aikojen parhaita sotaelokuvia. Elokuva kertoo veteraanikersantti Steinerin (James Coburn) kahnauksista rautaristiä vonkaavan kapteeni Stranskyn (Maximilian Schell) kanssa. Ongelma piilee siinä, että venäläishyökkäyksen torjunnasta rautaristilistalle päässeen Stranskyn erottaa kunniamerkistä vain totuuden tietävä Steiner. Rautaristi on ikiklassikko.
Jos halutaan mukaan itärintaman perusominaisuus eli kourallinen saksalaisia apunaan pari tankkia ja männynkäpyä, vastassaan ihmismeri punasotilaita ja hyökyaalloittain T-34:iä, pelivaihtoehtoja on tasan kaksi. Steel Panthers: World at War (Matrix, 2000) tarjoaa hyvän mutta kliinisen näkemyksen massiivisista neukkulaumoista ja tykistön toimittamasta tulihelvetistä, ja Close Combat III: East Front (Microsoft, 1999) kärsii tasapainottomuudesta, minkä vuoksi peli muuttuu epärealistiseksi tankkitaisteluksi miesvetoisen todellisuuden asemasta.
Euroopan-pommitukset
Kun taistelu Englannista oli ohi, liittoutuneet aloittivat pommituslennot Saksan hallitsemille alueille. Aluksi brittien vetämään pommitustoimintaan osallistuivat jenkit Englantiin sijoitetuista tukikohdista käsin. Ensimmäiseen päiväpommitusoperaatioon, kuulalaakeritehtaiden pommitukseen Schweinfurtissa ja Regensburgissa, osallistui 229 B-17-konetta, joista 36 ammuttiin alas.
Henry Kingin Twelve O'Clock High (1949) kuvaa juuri tätä aikaa ja iästään huolimatta filmi kestää edelleenkin. Sen näkökulma on nimittäin ainutlaatuinen: johtajan, ei alaisten. Gregory Peckin esittämä kenraali Savage tulee potkimaan taisteluväsymyksestä kärsivää pommittajalentuetta takaisin muotoon, mutta stressaantuu itse. Elokuvan taistelulennoissa on poikkeuksellisen hyvät efektit, mikä johtuu siitä että ne ovat ihan aitoa filmimateriaalia.
Kun päiväpommitusten teho oli todistettu, valtavat pommikonelaivueet pörräsivät Eurooppaan. Lentäjät tekivät 25 lennon Tour of Dutyn, jonka jälkeen heidät kotiutettiin. Michael Caton-Jonesin Memphis Belle (1990) kuvaa B-17 "Memphis Bellen" ja sen miehistön viimeistä keikkaa. Pudotuksien vastapainoksi Yhdysvallat tarvitsee sankareita, ja viittä vaille velvollisuutensa suorittanut Memphis Belle on sellainen. Jos he selviävät viimeisestä keikasta hengissä.
Kun Memphis Belle vihdoin nousee kiitoradalta, on tiedossa mielenkiintoinen lentoelokuva. Memphis Bellen seuraksi kannattaa vilkaista Robert Markowitzin TV-elokuva Tuskegee Airmen (1995), joka kertoo ensimmäisistä mustista taistelulentäjistä ja heidän vaikeasta matkastaan taistelutoimiin. Kun he vihdoin pääsivät suojaamaan pommikonekoneita, yksikään heidän suojateistaan ei tippunut.
Memphis Bellen uudelleen eläminen pelinä on vähän vaikeampaa. Jos megamoninpelit Warbirds ja Air Warrior unohdetaan, B-17-pommariin ei pääse kuin kahdessa vanhassa pelissä. MicroProsen B-17 Flying Fortress (1992) on valitettavasti brittikäsialaa. Hyvistä ideoista ja simuotteista huolimatta pelissä on sellaisia käsittämättömyyksiä kuin että vain pelaajan pommikone ampuu, eikä hävittäjäsuojaa ole kuin muuttujana. Vielä vanhempi, Lucasfilm Gamesin Secret Weapons of Luftwaffen (1991) B-17-osuus onnistui aikanaan tavoittamaan oikean tunnelman, mutta on nyt ajan hampaan kalvama.
MicroProsen viimeinen lentosimu, B-17 Flying Fortress II (luvattu 2000), tuntuu näillä näkymin viimeiseltä mahdollisuudelta memphisbellata. Pelaaja osallistuu B-17G-pommikoneen mukana 25:lle historiasta poimitulle lennolle ja voi hypätä kenen tahansa miehistön jäsenen housuihin esimerkiksi sakuja ampumaan, jolloin tietokone hoitaa pommittamisen ja lentämisen. Myös hävittäjiä pääsee lentämään. Moninpeli pelistä on jo tiputettu, mutta etukäteisjutuista päätellen B-17 II voi olla hieno päätös MicroProsen simulaattoreille.
Kolikon toinen puoli eli Luftwaffen ja saattohävittäjien näkökulma avautuu harvinaisen hyvin MicroProsen 1943 - European Air Warissa (1998), jonka forte ovat ennennäkemättömän valtavat pommikonelaivueet. Päivitettyä European Air Waria pidetään toisen maailmansodan kärkisimuna. Hyvä onkin, sillä muuta ei ole luvassa pitkään aikaan.
Korkeaa jännitystä
Kun ottaa huomioon sen, kuinka paljon sotaelokuvia on tehty, kelvollisia korkkarielokuvia on pirun vähän. MacLeanin kirjoihin perustuvat Navaronen tykit (Guns of Navarone), Kotkat kuuntelevat (Where Eagles Dare) ja lukuisat vastaavat yritykset eivät enää iske. Esimerkkiä pitää ottaa Robert Aldrichin elokuvasta Likainen tusina (Dirty Dozen, 1967), joka kertoo 12 rangaistusvangista, joille annetaan mahdollisuus vapauteen, mikäli he selviävät itsemurhakommandokeikasta
Saksaan. Toimiva elokuva on klassikko, joskin taisteluiden verettömät teatterikuolemat (ähkäisee, tarttuu rintaansa, kaatuu maahan) hymyilyttävät.
Nämä korkkarisotaelokuvat ovat esimerkkinä alati suositulle 3D-pelille Hidden & Dangerous (Illusion Software, 1999) lisälevyineen. Monessakin mielessä peli on enemmän sotaelokuva kuin sotilassimulaattori. Pelaaja ohjaa neljää kommandoa linjojen takana erilaisissa tehtävissä. Peliä haittaavat puuttuva tekoäly ja kulmikas ohjaus, mutta mielenkiintoinen aihepiiri pelastaa koko pelin, ja jatkoa on tulossa.
Jostain syystä 3D-räiskinnöissä on unohdettu toinen maailmansota kokonaan, vain pleikkaripojille on kehuttu Medal of Honor, jossa on oikeaa otetta ja uusia näkemyksiä.
Toinen varauksin suositeltava korkkarisotapeli on Commandos (Eidos, 1998). Se näyttää sotapeliltä, mutta on oikeasti erittäin vaikea puzzlepeli. Ryhmän eri jäsenillä on jokaisella omat aseensa ja erikoistaitonsa, joita hyödyntäen, noin 0,1 prosentin virhemarginaalilla, tehtävät pitäisi suorittaa. Erikoisominaisuutena pelissä näkee saksalaisten vartijoiden näkökentän, josta pitää pysyä pois. Piakkoin ilmestyvässä Commandos 2:ssa pitäisi olla vähän väljempi, helpompi rakenne.
Normandian maihinnousu
Saksan sotaonni kääntyi länsirintamallakin. Afrikan jälkeen liittoutuneet vapauttivat Kreetan, Kreikan ja Italian. Mutta vielä oli tarve luoda toinen rintama.
Kesäkuun 6. päivänä 1944 liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa Ranskan rannikolla. Toisen rintaman Saksan länsirintama alkoi luhistua.
Normandian maihinnousuun sijoittuu kaksi hienoa sotaelokuvaa. Vanhempi, nimekkään ohjaajakaartin tekemä Kun Atlantin valli murtuu (The Longest Day, 1962) on massiivinen mustavalkoinen spektaakkeli, melkein kolme tuntia pitkä, ja mukana on hillitön tähtikaarti aina John Waynea myöten. Elokuva on puhdasta sotaelokuvaa, spektaakkelia, urheutta ja erikoisia kuolinkohtauksia.
Sen kumppaniksi sopii mainiosti Empiren 101: 10st In The Normandy (1998). Se tarjoaa todella pikkutarkan, vuoropohjaisen esityksen kyseisen yksikön laskuvarjojoukoista. Jo hypätessä osa miehistä katkoo nilkkansa tai hukkuu, ja muutenkin meno on mallinnettu lusikka-haarukka-yhdistelmiä myöten. Pelin julkaisuversio oli käsittämättömän hidastempoinen, mutta päivitetty versio on kohonnut jo kulttipeliksi. Peli on tarjouskorista poimimisen arvoinen, mutta sen pelilliset ansiot jäävät rumuuden ja kankeuden varjoon. Peli on saamassa jatkoa, toivottavasti vetävämmin tehtynä.
Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan, 1998) on tuskin kenellekään tuntematon. Sen parikymmentä ensimmäistä minuuttia tarjoavat aika osuvan kuvan siitä, ettei sota ole jalojen miesten kisailua. Vaikka Ryan lopussa notkahtelee korkkaripuolelle, se on kuitenkin moderni klassikko.
Puhtaita heksastrategioita lukuun ottamatta itse maihinnousun helvettiä ei ole vangittu mihinkään peliin. Steel Panthers antaa vain vaimeaa makua, ja ensimmäinen Close Combat (Atomic, 1996) sijoittuu maihinnousujen jälkeiseen taisteluun Ranskan maaseudulla. Tuleva Close Combat V: Utah Beach (SSI, 2000) toivottavasti antaa raadollisen vision tästä käänteentekevästä tapahtumasta.
Merkittävin peli on maihinnoususta sodan loppuun sijoittuva Combat Mission (Big Time Games, 2000), strategiapelien suuri uudistaja. Se naittaa 3D-grafiikan vuoropohjaiseen komentojenjakoon ja esittää siirtojen tuloksen minuutin kestävinä tosiaikaisina pikku sotafilmeinä, joissa pelisodan dramatiikka välillä kohoaa lähelle elokuvia. Tulevat Combat Missionit käsittelevät itärintamaa (mukana mahdollisesti Suomi), Afrikan kampanjaa ja salamasotaa.
Käännös takaisin päin
Kun liittoutuneet pääsivät maihin, Saksan armeijaa työnnettiin kohti kotia. 17. syyskuuta 1944 liittoutuneet yrittivät lyhentää sotaa tiputtamalla laskuvarjojoukkoja Hollantiin ottamaan haltuunsa tärkeitä Reinin yli johtavia siltoja, jotta 10. armeijakunta voisi jyristää sen yli Saksan sydämeen. Operaatio Market Garden epäonnistui, ja 26. syyskuuta viimeiset eloonjääneet uivat Reinin yli takaisin. Sota jatkui.
Richard Attenboroughin Yksi silta liikaa (A Bridge Too Far, 1977) on oikea tyttöystäväntappaja. Kolme tuntia kestävä filmi tuntuu melkein dokumentilta ja on jähmeydestään huolimatta kelpo kamaa. Sen jälkeen kelpaa muuttaa historiaa Atomicin mainiolla Close Combat II:lla (Atomic, 1997), sarjan parhaalla pelillä, joka käsittelee juuri Market Gardenia. Myös Combat Mission tarjoaa valmiin Arnhem-skenaarion.
Pullistuman taistelu
Joulukuun 16. päivänä Saksa kokosi kaiken minkä pystyi viimeiseen vastaiskuun Ardenneilla. Vaikka liittoutuneet ensin yllätettiin housut kintuissa, resurssit eivät Saksalla riittäneet. Koska liittoutuneiden logistiikka pelasi, kuukauden taisteluiden jälkeen Saksa joutui taas perääntymään.
Kuuluisin operaatioista Herbstnebel ja Nordwind kertova elokuva on Ken Annakinin Taistelu Ardenneilla (Battle of The Bulge, 1965). Se on kökkö, omia faktoja keksivä spektaakkeli, jossa Amerikan uudet M-47:t tappelevat uusia M-48:ia vastaan. Kumma kun sodan jälkeen ei tajuttu säästää Shermaneja elokuvien tarpeisiin.
Vähemmän tunnetut elokuvat ovat parempia. Robert Aldrichin Attack! (1956), joka kertoo pelkuriupseerista ja hänen pätevästä kessustaan, on minibudjetista ja Kirk Douglasista huolimatta viihdyttävää katseltavaa. Sen häiritsevin moka on huippukevyt jenkkitankki M5 Stuart, joka on olevinaan "raskas saksalainen tankki!". Häiritsee, kun kulissikuori on metrin kumpaankin suuntaan leveämpi kuin alla piilevä tankki.
William A. Wellmanin Battleground (1949) kertoo amerikkalaisen 101st Airbornen puolustustaistelusta Bastognessa. Pääosin elokuva on pätevä ja tuo mieleen Edwin Laineen Tuntemattoman kertomalla pääosin miehistä. Valitettavasti varsinainen asia, eli jenkkien epätoivoinen puolustustaistelu saksalaisia vastaan, käsitellään lopussa nopeasti huitaisemalla.
John "Hamburger Hill" Irvinin TV-elokuva When Trumpets Fade (1998) sijoittuu ajallisesti hiukan ennen pullistuman taistelua, taisteluun Hurtgenin metsästä. Elokuva on aika pätevä kuvaus lusmusta, josta tehdään ryhmänjohtaja, ja hänen alokkaistaan. Hyvien joukkoon kuuluu vielä Keith Gordonin pienimuotoinen sotadraama A Midnight Clear (1991), joka ei ole yhtään hassumpi. Amerikkalainen tiedustelupartio törmää saksalaisiin, joilla ei enää ole intoa sotimiseen. He viettävät joulun yhdessä, mutta ystävyys katkeaa munaukseen.
Battle of Bulgea saa heksastrategiaversiona vaikka kuinka. Sodanmakuisemman kokemuksen tarjoaa Close Combat IV: Battle of Bulge (Atomic, 1999), kuinkas muutenkaan. Valitettavasti siinä saksalaiset pistävät helposti 10-0 jenkkejä kuonoon, koska peli ei mallinna jenkkien vahvuutta eli ylivoimaa. Kun puntit ovat muuten tasan, merkittävästi parempi saksalainen kalusto potkii jenkkipersettä. Ihan taistelutasolla Combat Mission onnistuu tavoittamaan talvisen Ardennien hengen.
Götterdammerung
Ardennien taistelun jälkeen Saksan luhistuminen oli viittä vaille valmis. Viimeisenä pisarana 4. maaliskuuta 1945 Suomi julistaa sodan Saksalle (ja Japanille).
Viimeisistä ajoista ei enää monta elokuvaa ole tehty. John Guillerminin Bridge At Remagen (1969) on ihan kelvollinen korkkarisotaleffa, jossa saksalaiset ja jenkit taistelevat viimeisestä Reinin yli kulkevasta sillasta.
Kun jenkit ja venäläiset lähestyivät Saksan sydäntä, saksalaiset kaivoivat esiin jo lapsia ja vanhuksia heitä vastaan
. Pikaisen koulutuksen jälkeen heidät työnnettiin rintamalle. Bernhard Wickin erinomainen Silta (Die Brücke, 1959) kuvaa joukkoa teini-ikäisiä ensin arkielämässä ja sitten vartioimassa jokseenkin yhdentekevää siltaa. Jenkkien ilmestyessä pojat ottavatkin sotilaan roolinsa tosissaan.
30. huhtikuuta 1945 Adolf Hitler ja Göbbels tekevät itsemurhan, 2. toukokuuta puna-armeija vyöryy Berliiniin. 7. toukokuuta kenraali Jodl allekirjoittaa ehdottoman antautumisasiakirjan Saksan viimeisen führerin, Dönitzin, käskystä.
Toinen maailmansota Euroopassa on loppunut, peleissä ja elokuvissa se vasta alkaa.
Sotaelokuvien estetiikkaa
Sitten sodan sotaelokuvat ovat olleet pop. 1940- ja 50-luvulla sotaelokuvat olivat samalla viivalla länkkäreiden kanssa ja niitä tehtiin leegio, kun taas 60-70-luvulla tehtiin kalliita spektaakkelielokuvia ja korkkarirähellyksiä. Myöhemmin sotaelokuvia on ilmestynyt satunnaisenpuoleisesti, mutta Ryanin mukana tahti on vähän kiihtynyt.
Mitä vanhempi elokuva, sen vaikeampi nykykatsojan on sitä katsoa: kun liu'umme kauemmas menneisyyteen, häviävät elokuvista ensin tietokone-efektit ja myöhemmin värit, ja välillä elokuvan takana kaikuu riipivä 60-70-lukulainen taustamusiikki.
Jaan sotaelokuvat kolmeen kastiin. Korkkarielokuvissa on reipas epärealistinen meininki, eikä haittaa vaikka elokuva olisi sotaa ja miehistä sankaruutta glorifoivaa valkyriameininkiä John Miliuksen tyyliin. Hyvässä korkkarielokuvassa viholliset eivät ole pelkkiä maalitauluja, ja vastaavasti "hyvät" eivät ole eddingsmäisiä "silvomme 100 vihollista hymyssä suin" -sankareita. Ei ole vaikea arvata, että genreen ei monta elokuvaa löydy.
Dokumentaariset sotaelokuvat perustuvat edes jotakuinkin tarkasti johonkin tärkeään tapahtumaan sodan aikana, esimerkiksi Pearl Harbouriin, Ardennien taisteluun tai operaatio Market Gardeniin.
Jos näitä kahta pitää katsoa tietyllä sallivalla asenteella, kolmas ryhmä vetoaa kaikkiin. Hyvät sotaelokuvat ovat hyviä elokuvia, piste. Niitä ei tarvitse selitellä.
Sotaelokuvissa minua haittaa pahasti se, että niiden kalusto on usein mitä sattuu. Ihan vakiona saksalaisia tankkeja esittävät M-48:t ja amerikkalaisia tankkeja M-47:t, kummatkin 50-luvulla käytettyjä tankkeja. Vain Kellyn sankarit saa puhtaat paperit, sillä elokuvassa on oikeita Shermaneita ja saksalainen Tiger. Ryanin Tiikeriä epäilen T-34:n rungolle rakennetuksi paperitiikeriksi, sillä torni on selvästi liian edessä. Plussaa saa vielä Rautaristi, jossa Peckinpah onnistuu saamaan viisi aitoa T-34-tankkia näyttämään viideltäkymmeneltä.
Kansallistunteelle sotaelokuvat tekevät hyvää: harva elokuva on yhtä hyvä kuin kotoinen Edwin Laineen Tuntematon sotilas tai ulkomailla(kin) arvostettu Pekka Parikan Talvisota. Jälkimmäisessä esimerkiksi vanhat T-26-tankit herättävät epäuskoa: mistä ne noita ovat saaneet?
Tähtien sodan isät
George Lucasin Star Warsin upean lopputaistelun innoittajina oli Battle of Britainin lisäksi pari muutakin lentoelokuvaa, kummassakin aiheena erikoisiskut tärkeitä maaleja vastaan.
Dam Busterit olivat Lancaster-pommikoneita, joiden tehtävä oli Saksan teollisuudelle tärkeiden patojen tuhoaminen. Koska normaalit lentopommit ja torpedot olivat patoja vastaan hyödyttömiä, kehitti englantilainen Pelle Peloton, tohtori Barnes Wallis, patojen tuhoamista varten erikoisen pommin. Se poukki pitkin vedenpintaa, läjähti padon kylkeen, upposi pitkin seinää ja räjähti. Ongelma oli, että pommi piti pudottaa täsmälleen 60 jalan korkeudesta, pilkulleen oikealla nopeudella. Tätä varten improvisoitiin ihka oma kahteen valonheittäjään ja kädessä pidettävään yksinkertaiseen tähtäimeen perustuva systeemi.
Michael Andersonin The Dam Busters (1954) on klassinen sotafilmi. Se on liikuttavan jähmeä brittifilmi, jossa sankareina ovat tiedemies ja Lancaster-laivueen komentaja, joka polttaa piippua ja jolla on koira. Koiran nimi oli myös koodisana onnistuneelle padon tuhoamiselle, ja siinä tulikin Yhdysvalloissa ongelmia. Koiran nimi oli Nigger.
Elokuvan loppu, patojen tuhoaminen, on puhdasta Star Warsia, ja hienoa katseltavaa mustavalkoisuudesta huolimatta. Lancasterit lentävät 60 jalassa (hyvin, hyvin matalalla) patoa päin, ja kohti tulee helminauhoittain valojuovia turbolase...IT-torneista. On siitä pelikin, mutta ainoa syy enää pelata 80-luvulla julkaistua, ajan hampaan murskaamaa The Dam Bustersia (Sydney, 1980-luku) on omalaatuisen tähtäyssysteemin kohtuullinen mallintaminen.
Toinen Star Warsin esikuva on fiktiivinen Walter Graumanin 633 Squadron (1964), jossa 12 Mosquitoa lentää matalalla läpi raskaasti suojatun vuonon, sortaakseen vuoren rakettipolttoainetehtaan osumalla täsmälleen yhteen kohtaan erikoispommeilla. Kuulostaako tutulta? Elokuva itse on hölmön pateettinen korkkarileffa, jossa on sankaribrittejä ja norjalaisia hassutukkaisia vastarintamiehiä. Ja Gestapon kiduttajanainen. Aidot Mosquitot ovat hienoja, mutta lopun pienoismalliefektit ärsyttävän kurjia ja visuaalisesti heikkoja. Ei yhtään valojuovia, mutta sitäkin enemmän sähikäisiä ja pienoismallimaisesti poksahtavia Mosquitoja.
Elokuvat
Valitettavasti elokuvien hankkiminen onnistuu käytännössä vain ulkomailta tai hyvin tuurilla Suomessa. Jos jotain paikkaa pitää suositella, www.amazon.com ja www.amazon.co.uk ovat niitä joita itse käytän.
Listassa VHS tarkoittaa PAL-videota, DVD on Euro-DVD ja DVDr1 on jenkki-DVD. Kaikillahan on modattu, joka maan DVD-levyjä toistava soitin, eikö vain?
Otan enemmän kuin mielelläni vastaan vinkkejä hyvistä sotaelokuvista, jotka olen missannut.
633 Squadron VHS *
A Bridge Too Far VHS, DVDr1 ****
A Midnight Clear VHS ****
Attack VHS ****
Battle of Britain VHS ***
Battle of the Bulge VHS *
Big Red One DVDr1, VHS ****
Bridge at Remagen VHS, DVDr1 ***
Cross of Iron VHS, DVDr1 *****
Das Boot! VHS, DVD *****
Die Brücke ****** -
Dirty Dozen DVDr1, VHS *****
Enemy Below VHS ****
Memphis Belle DVD, VHS ****
Patton VHS, DVDr1 ***
Saving Private Ryan VHS, DVDr1 *****
Stalingrad VHS, DVDr1 ***
The Dam Busters VHS ***
The Longest Day VHS, DVDr1****
Twelve O'Clock High VHS ***
When Trumpets Fade DVDr1 ***
