1, 2, 3, 4, 6... Kirottua, kokoelmassani on aukko!
Keräily on kivaa. Jopa niin kivaa, että siihen voi jäädä koukkuun. Varoittavia esimerkkejä löytyy useita. Etsimättä nousee mieleen sarjakuvallinen AA-kerho, jossa kokoontuvat Anonyymit Ankistit, nuo mainiot miehet, jotka keräävät Aku Ankkoja hulluuteen asti. Tähän saumaan Sanoma myi taannoin ziljoonalla muhkean Barks-sarjansa. Itse en Disney-keräilijöihin kuulu, mutta likimain kaikkea muuta sarjakuvallista hyllyihini kertyy. Omaksi ilokseni, mutta myös kanssa-asujieni riesaksi. Siksi olen vuokrannut lämmintä varastotilaa naapurista…
Olen suomalainen / L’italiano
Meillä ja italialaisilla on muutakin yhteistä kuin kansallistuntoja kohottava euroiskelmä – olemme likimain maailman ainoat Tex Willer -kansat. Italialaiset tuottavat, me kulutamme. Ja innokkaasti kulutammekin.
Suomessa Tex tuli tutuksi sanomalehtistripin muotoisina pieninä liuskalehtinä jo 1950-luvulla, mutta sen varsinainen menestys alkoi 1970-luvun alussa, kun nykyisen kaltainen Tex Willer -lehti, tai pikemminkin minialbumisarja alkoi. Italiassa Willereitä piirrettiin tauotta koko 1960-lukukin, joten Suomen julkaisuissa väliin jäi monen monta tarinaa.
Uusin Maxi-Tex, Vuoren vartija, päästää monta keräilijää piinasta: nyt on viimeinenkin klassinen Gian Luigi Bonelli – Aurelio Galleppini -tarina julkaistu suomeksi. Herrat taiteilijat eivät enää ole juttua juhlistamassa ja Bonellin suvun seuraavakin sarjakuvasukupolvi, Sergio, siirtyi juuri ajasta ikuisuuteen. Vaan eivätpä taida alkuperäiset keräilijätkään enää poikasia olla.
Enemmän texiä kuin mies kestää
Jos olet vasta heräilemässä Tex-keräilyyn, on edessäsi rankka urakka, sillä vanhimmat julkaisut maksavat maltaita ja ovat painoasultaankin nykysilmin katsottuna kurjia. Lisäksi ajan hammas syö armotta hapollista paperia ja liimasidosta. Tex-kronikka, jota on julkaistu jo kolmisenkymmentä osaa, auttaa keräilyn alkuun, mutta paras tapa aloittaa harras harrastus on sittenkin Tex Willer -kirjasto.
Tex-kirjastoon Willer-sarjat on koottu alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. Ne on tätä julkaisua varten myös väritetty. Värit eivät ole huono juttu, mutta vanhat ja vannoutuneet Tex-fanit eivät olisi niitä kaivanneet. Minua sarjassa harmittavat vain pehmeät kannet ja liimaselkä. Näillä eväillä kirjat ovat nimenomaan keräilytavaraa, lukemista ne eivät useampaa kertaa kestä. Osa neljä, Intiaaniprinsessa Lilyth, ei kestänyt sitä ensimmäistäkään ennen kuin sivut jo irtosivat.
Suomeksi Tex-kirjastoa on ilmestynyt yksitoista osaa ja jatkoa on luvassa viiden kirjan vuosivauhtia. Alkuperämaassaan kirjoja on ilmestynyt jo alun kolmatta sataa, joten nykytahdilla suomeksi julkaistavaa riittää jo nyt liki 40 vuodeksi. Italiassa sarjaa muuten myydään sanomalehden kylkiäisenä ja sitä myöten levikki on ollut kymmenkertainen tavallisen mustavalkoisen Tex-lehden myyntilukuihin verrattuna.
Kokonaisten sarjojen kerääminen vaatii paitsi pinnaa ja pitkää ikää myös valuuttaa, niin keräilijältä kuin kustantajaltakin. Ettei käy kuten taannoisen komean Lucky Luke -kirjasarjan, josta loppujen lopuksi, ilmeisesti heikon menekin vuoksi, jätettiin kokonaan julkaisematta vuosina 1955–1960 ilmestyneet albumit. Tässä kohtaa keräilijä kiroaa, vaikka tietysti omistaakin jo nuo väliin jääneet alkuperäisinä pehmeäkantisina laitoksina.
Ja ainahan voi reikiä hyllyssä paikata ostamalla puutteet vierailla kielillä. Minun hyllyssäni Stephen Kingin Musta torni jatkuu Amerikan-painoksina, ja esimerkiksi sellainen muinainen klassikko kuin WSOY:n julkaisema mutta kesken jättämä Hans Kressen Punanahka löytyy saksannoksina. Kiitos koululle kielitaidosta!
Gian Luigi Bonelli – Aurelio Galleppini: Tex Willer-kirjasto #1–, Egmont 2009–, hinta noin 20 euroa kappaleelta, koko sarjan hinta: AARGH!
