Wii ja iltahämärän prinsessa ovat kirkkaana säkenöivä osoitus siitä, kuinka pelikoneen graafinen vääntö on merkityksetön. Seikkailutunnelma syntyy aivan muilla ansioilla kuin videopätkillä tai partikkeliefekteillä.
Harva pelisarja voi ylpeillä The Legend of Zeldan kaltaisella maineella: Nintendon tekemät Zeldat ovat synonyymi laadulle. Kyse ei ole koskaan siitä, onko Zelda hyvä vai huono, vaan siitä, kuinka hyvä se on. Ja likimain kaiken oikein tekevä The Legend of Zelda: Twilight Princess -toimintaseikkailu on pelottavan hyvä. Kaikki muut lajityypin edustajat jäävät iltahämärän valtavaan varjoon.
Cubelle ilmestyneen The Wind Wakerin pirteää piirrosleffagrafiikkaa parjattiin pienissä, mutta äänekkäissä piireissä. Nintendo kuunteli teinien vinkumista ja Twilight Princess palaa N64:n Ocarina of Timen viitoittamalle suht realistiselle tielle. Tarinan sankari Link ei ole söpö pikkupoika, vaan yläasteikäisen tytön kintut veteläksi vetävä salskea nuorukainen.
Hyrulen kuningaskunnan kannattaisi harkita tasavallaksi julistautumista, sillä satumaan kaikki ongelmat liittyvät aina prinsessa Zeldaan. Nyt monarkki antautuu Iltahämärän kuningas Zantin synkkien petojen ja voimakkaan mustan magian edessä. Koko maailma uhkaa vajota punertavan hämyiseen, iltahämärän kaltaiseen onnettomaan puolielämään.
Koska tarina kertoo ikuisesta Link-soturista, seikkailu noudattaa aina samaa pääjuonta. Jokaisessa Zeldassa on tosin kaavaa murtava jippo: Twilight Princessin kikka kakkonen on Linkin susimuoto. Taikuutta tihkuva iltahämärämaailma muuttaa Linkin avuttomaksi sudeksi. Onneksi arvoituksellinen pikkudemoni Midna auttaa Linkiä hallitsemaan ja hyödyntämään uutta susimuotoa nostaen Linkin eläimellisen puolen esiin.
Midna ratsastaa sulavasti temmeltävän suden selässä, josta pikkudemoni tukee karvaturrin kiipeilyä ja hyökkäyksiä taikavoimillaan. Susi osaa useita käteviä temppuja, joihin ihminen ei pysty. Vain susimuodossa Link löytää maailman hämärään kahlinneet valoa syövät ötökät ja pystyy seuraamaan kadonneiden lasten jättämiä hajujälkiä. Midnan avulla Link oppii ennen pitkää itse hallitsemaan aluksi vain iltahämärän rajalle sidottua muodonmuutosta. Midnan kätevä teleporttikyky nopeuttaa matkustamista, joten Hyrulen kauniita provinsseja ei tarvitse tahkota eestaas yhtään enempää kuin on tarpeen.
Linkin puisto
Uusimmasta Zeldasta on kirjoitettu arvosteluja muutaman alkukentän perusteella, mikä ei todellakaan tee tälle vuoden tärkeimpiin kuuluvalle konsolijulkaisulle oikeutta. Mukaansatempaava tarina on rytmitetty loistavasti. Toiminta, pulmien pähkäily, vapaamuotoinen tutkimusmatkailu ja rauhallinen kalastelu seuraavat toisiaan juuri sopivassa tahdissa. Tylsiä hetkiä ei ole, sillä kaukaisten päämäärien rinnalla tapahtuu aina hetikohta jotain välitöntä, jonka hyödyt ovat konkreettisia. Pulmat pysyvät tuoreina uusiutuvan varustearsenaalin ansiosta, sillä Linkillä on aina jotain kiinnostavaa kokeiltavana. Sivutehtävät, minipelit ja bonusluolastot pitävät huolen siitä, että pelaajan ei tarvitse hengästyä pääjuonen perässä ravaamiseen.
Vauhdikkaat toimintajaksot piristävät soppaa entisestään. Etenkin kaksintaistelu valtavalla kivisillalla örkkikapteenia vastaan, lentomatka hirviölinnun kourissa ja viileästi snoukkaava Link painuivat mieleen. Useat äksönpätkät rajoittavat jollain tapaa Linkin toimintamahdollisuuksia, joten toimintakohtauksissa piilee myös ärsytyspotentiaalia. Siltakahakan turnajaisissa Link ei saa nousta Epona-tammansa selästä ja ravaussuunta on aina tiukasti örkkipäällikköä kohti. Kymmenen kuoleman jälkeen mieli muuttui mustaksi kuin Zantin hirviöt, sillä kyse oli yksinkertaisesta reaktiotestistä, ei kunnon seikkailusta.
Pulmatilanteet ovat selkeitä ja loogisia. Jos järki ja muisti pelaa, homma etenee taatusti. Mikäli ei etene, Midna kertoo pienen vihjeen jopa kesken pomomatsin. Vinkkipalvelun ansiosta ongelmat ovat Ocarina of Timen kovia pähkinöitä pehmeämpiä. Pulmat tökkivät useimmiten sen takia, että joku varustekasan häkkyröistä unohtuu reppuun pölyttymään tai ei huomaa ensimmäisellä kerralla avata avainarkkua.
Ongelmat ratkeavat viimeistään kärsivällisellä tuumailulla, kiipeilyllä tai molempien luovalla yhdistelmällä. Puoliautomaattinen akrobatia minimoi sähläämisen: Link kapuaa ylöspäin, jos kädensija on riittävän alhaalla, juoksuvauhti linkoaa klopin kielekkeen reunalta eteenpäin ja tyhjyyteen astuessaan Link jää roikkumaan reunalle eikä syöksy kuiluun.
Wiimoten kajarista kuuluvan melodian säestämä ongelman ratkeaminen on palkitseva tapahtuma. Olo on kuin Pavlovin koiralla, sillä melodian soidessa Link saa jonkun hauskan härvelin tai paikalla tapahtuu jotain muuta messevää. Kun kolmannessa luolastossa valtava vesivoimalla liikkuva väkipyörästö käynnistyy ja muuttaa koko vesitemppelin luonteen, tuntee todella tehneensä jotain.
Toisinaan pelkkä upeiden maisemien ihailu on aivan riittävän sykähdyttävää toimintaa. Laajaan maailmaan mahtuu monenlaista: asukkaita pullisteleva kaupunki, vehreitä lehtoja, pölyistä aavikkoa ja lumituiskujen piiskaamia vuoria. Vuorokaudenaikojen ja sään vaihtelu tuo jylhiin maisemiin miellyttävän eloisan pohjavireen. Maailma tuntuu hengittävältä ja elävältä paikalta, ei pelkältä eeppisten tapahtumien kulissilta. Iltahämärä osoittaa, että osaavissa käsissä Wiistä irtoaa ihan tarpeeksi visuaalista loistoa.
Pimeyden ydin
Hahmosuunnittelun hienoimpia edustajia ovat iltahämärän synkeät, gigermäisiä visioita huokuvat olennot. Hehkuvan punaisilla geometrisillä kuvioilla merkatut, korvia riipivästi rääkyvät pedot ilmestyvät pikselöityneistä teleporteista, jolloin musiikkikin muuttuu teknoambientin kuuloiseksi suhinaksi. Luonnottomat hirviöt luovat hienon kontrastin normaalimaailmalle – sysimustat otukset ovat antielämää, kaiken hyvän ja luonnollisen vastakohtia.
Järkälemäiset pomohirviöt saavat mielikuvituksen lennosta oman reilun siivunsa. Raivokas mättäminen ja vikkelät kintut eivät koskaan riitä, sillä taistelut ovat toimintaa painottavia ongelmia. Jos et keksi oikeata temppua, noutaja tulee. Dramaattisissa nujakoissa kaivataan yleensä vähintään viimeksi hankittua varustetta, joten jokainen voimankoetus on erilainen. Muun muassa tuulibumerangi, jousipyssy, kiipeilykoukku ja ketjupallo saavat omat tähtihetkensä. Tappelut eivät liiemmin stressaa: jahka toimiva jippo on kerran keksitty, sitä ei toisteta kymmeniä kertoja vaan satumainen kolme kertaa riittää.
Etenkin taisteluissa huomasin puristavani wiimotea enkä tavallista padia. Miekalla hutkitaan hauskasti kapulaa heiluttelemalla. Terä ei tosin seuraa ohjaimen liikkeitä, mutta en sitä kaivannutkaan. Ritsalla ja muilla tähtäämistä vaativilla aseilla sihtaaminen on padiin verrattuna luksusta: osoita maalia ja anna palaa. Taisteluita ei enää hävitä ainakaan heittelehtivän paditähtäyksen takia. Ampuma-aseet voi lukita kohteeseen miekan tavoin.
Jos arvostelu vaikuttaa kritiikittömältä ylistyslaululta, siihen on syynsä. Seikkailua laimentavia todellisia puutteita ei ole. Satunnaisesti refleksejä koettelevat toimintajaksot suhahtavat läpi parin äkkikuoleman jälkeen. Yksi marginaalinen yksityiskohta vaatii tosin muutamaa raipaniskua: Link vaihtaa olomuotoa ikävän jäykästi Midnan keskusteluvalikon kautta, vaikka keskustelut ohittava salamavaihto nopeuttaisi tiukoissa saumoissa etenemistä.
Tekstipohjaiset puhelaatikot ja perinteinen tuppisuu Link saattavat olla joidenkin mielestä mennyttä maailmaa. Se on kuitenkin vain osa kerronnan viehätystä, sillä Twilight Princessin tarina kumpuaa tapahtumista ja pelaajan tekemisistä eikä videokilkkeistä. Niin peleissä pitääkin olla.
Twilight Princess on graafisen tyylinsä ja tarinan takia historian synkin Zelda, ja Taru Sormusten herrasta putkahti useammin kuin kerran hakematta mieleen. Muodikas synkistely ei haittaa, sillä huumori ja iloiset yksityiskohdat tuikkivat vain voimakkaammin iltahämärässä. Innostuin viimeksi näin paljon Sonyn Shadow of the Colossuksesta. Jos Kolossin varjo on tyylikäs taidenovelli, Iltahämärän prinsessa on jännittävä seikkailuromaani.
* * * * *
Wiimeinen cubellinen
GameCuben Zelda ei eroa Wii-versioista kuin padiohjauksen verran. Ei liene yllätys, sillä Wii-versio on käännös ja Cube se aito ja alkuperäinen. Twilight Princessin loppu ei Wind Wakerin tavoin aiheuttanut pettymystä, sillä seikkailu pysyy hienosti kasassa loppuun asti. Eniten tykästyin kaksijakoisen maailman tyystin erilaisiin tunnelmiin, sillä hämärämaailma on surrealistisen synkkä, päivämaailma koomisen onnellinen.
Tuukka Grönholm
94
96
