On hyvä olla oikeassa, mutta joskus on vielä parempi olla väärässä. Ainakin jos se tarkoittaa Life Is Strangen koko kauden kaltaista positiivista yllätystä.
Kun arvostelin Dontnodin episodiseikkailun avausjakson (Pelit 3/15, 79 pistettä), pidin sitä epätasaisena, mutta lupaavana teinidraamana, joka yritti pallotella vähän liikaa yhdellä kertaa. Päähenkilö Maxin kyky kelata aikaa taaksepäin vaikutti sekin heti vängältä, mutta ei vielä loppuun asti hyödynnetyltä idealta.
Ma teille suuren ilon ilmoitan: Life Is Strange on petrannut osa osalta. Lähes kaikki ongelmat ovat, jos eivät kadonneet, niin ainakin lieventyneet. Tarina on edelleen hieman liian suureellinen, mutta siitä on kuoriutunut esiin oikeasti kutkuttava rikosjännäri. Nuorten sielunelämän tutkiminen osuu sekin muuhunkin kuin myötähäpeän napakymppiin. Ja ooh, mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän ajalla leikkiminen suorastaan karkaa käsistä. Jee!
Kaksoishuippujen hengessä
Koska Life Is Strange on ennen kaikkea Telltale-tyylinen interaktiivinen seikkailutarina, se rokkaa tai sukkaa kerrontansa mukana. Tästä selvitään onneksi liehuvin lipuin. Suosittelen välttämään kaikkia spoilereita, sillä käänteet ja omien toimien ennakoimattomuus ovat tärkeä osa tarinan tunnepaukkua. Tämän arvostelun voi lukea rauhallisin mielin.
Kehotan myös olemaan tuomitsematta peliä ykkösjakson perusteella. Ei niin, että se olisi huono. Se ei vain kerro olevansa piiiitkä alustus, joka tutustuttaa niin Max & Chloe -sankarikaksikkoon kuin heitä ympäröivään pikkukaupunkiin. Varsinaisesta pääjuonesta annetaan kyllä reilusti vihjeitä, mutta tässä vaiheessa homma on vielä aivan levällään. Tarinan kulkua ei kannata vielä arvailla, vaan keskittyä ihmisiin ja ympäristöön.
Vaikka välillä koetteleekin kärsivällisyyttä, viipyilevä kerronta on Life Is Strangen vahvuus. Peli tiputtelee varoittamatta erityylisiin kohtauksiin ja käyttää niihin niin paljon aikaa kuin hyvältä tuntuu. Ensin kohelletaan teini-Viisikkona ratkomassa Synkkää Salaisuutta, sitten lillutaan uima-altaassa ja puhutaan syvällisiä. Hitaasti rakentuvat kohtaukset ja kauden pituus (minulta meni 14 tuntia) tarjoavat mahdollisuuden luoda vahvan tunnesiteen hahmoihin ja syventyä ystävyyden kaltaisiin teemoihin. Samalla mysteeri puksuttaa tasaisesti eteenpäin taustalla.
Uppoutumista avittaa ylimääräisen katsottavan ja tutkittavan määrä. Vaikka peli etenee raiteilla, halutessaan ympäristöstä voi bongailla kaikenlaista pientä taustatietoa. Ote on snadisti seikkailupelimäisempi kuin Telltalen peleissä, jotka menevät paikoin jo teatterin puolelle. Tosin keskusteluvaihtoehdoissa (ja kasvoanimaatioissa) Life Is Strange häviääkin sitten selvästi.
Valitin ykkösosan arviossa, että Maxin kykyä kelata aikaa ei käytetä kunnolla hyväksi. Loppukausikin hukkaa ominaisuuden tuon tuosta turhahkoihin pikkupulmiin, mutta jaksojen edetessä hommaan tulee rutkasti potkua, kunnes lopussa jo... Hups, eipä paljasteta liikaa! Nautin erityisesti keskustelupuzzleista, joissa Max saa muiden silmissä meedion kyvyt. Tilanteiden manipulointi yhtä pientä asiaa muuttamalla säilyttää viehätyksensä läpi pelin ja paljastuu olennaiseksi osaksi tarinan tematiikkaa.
Ei GOTY mutta YOLO
Life Is Strange vie mutkittelevalle, tunnepitoiselle matkalle Maxin ja Chloen kanssa. Siinä olin alussa oikeassa, että tasaista reissua tästä ei tule.
Taso heittelee välillä ihan vuorosanasta ja kohtauksesta toiseen. Toisinaan peli iskee kehiin hyvää pohdintaa vaikka päätöksenteon vaikeudesta ja tykittää sitten sylikaupalla yliyritteliästä nuorisoslangia. LOL! Samoin tekeminen vaeltelee psykologista silmää vaativasta keskustelupulmasta johonkin pullojen keräilyyn kaatopaikalla, että Chloe varmasti saa ampua niistä ohi ja aiheuttaa jotain, minkä vain Max supervoimineen voi korjata.
Tarinan kaarta olisi voinut rukata vähemmän överiin suuntaan. Ihan siltä varalta että kasvukertomus ja rikosmysteeri eivät riitä, mukaan on ängetty ison luonnonkatastrofin uhka. Kaikki kyllä perustellaan ihan hyvin, mutta ähky on silti ähky. Liiallisesta draamailusta kärsivät myös Maxin ympärillä pörräävät ihmiset, joilla on tapana menettää malttinsa melkein mistä vain. Nyt peli tavoittaa liiankin hyvin teinin sisäisen maailman, kun Max on oikeasti se pelin aikuisin hahmo.
Harha-askelista huolimatta kokonaisuus iskee kovaa. Jopa vaikea lopetus saadaan kunnialla pakettiin, vaikka matkalla käydäänkin melkoisissa sfääreissä. Päätöksen jälkeen olo on haikea, mutta tyytyväinen. Loppu kytkeytyi myös sen verran hienosti alkuun, että heti heräsi ajatus uudesta kierroksesta. Ei huonon pelin merkki sekään.
Kuvailin aloitusosaa sanoilla: ”naiivi, nolo, ennalta-arvattava, vähän ärsyttävä”. No, on koko kausikin vähän kaikkia näitä, mutta nyt lisäisin listan kärkeen rehellisen ja koskettavan. Life Is Strange iskee kyntensä sydämeen, eikä päästä irti.
Life Is Strange
Arvosteltu: PC
Saatavilla: PS3, PS3, Xbox 360, Xbox One
Dontnod Entertainment / Square Enix
Versio: Myynti
Testattu: Intel Pentium G2030 Dual Core 3.00GHz, 8 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Windows 8
Muuta: Viiden jakson pituinen kausi, hinta 20 euroa.
87
