Pomppivat LocoRoco-pallerot pyöräyttävät suupielet yläviistoon ja sulattavat laulullaan paatuneimmankin sydämen.
Ensimmäisen LocoRocon (Pelit 8/06, 93 pistettä) ilmestymisestä on kulunut aikaa reilut pari vuotta, joten on jo syytäkin nostaa yksi hellyttävimmistä, ongelmanratkaisulla ja toiminnalla maustetuista, tasohyppelyistä uudestaan esille. Jo kertaalleen hyviksi havaittuja kontrolleja tai peli-ideaa ei ole muuksi muutettu.
LocoRocojen tehtävänä on väistellä lakritsinmustia pahispalleroita ja putsata pois tukahduttava kuona, jonka pahahenki Moja on nakannut LocoRocojen kukkien täyttämään maailmaan. Maailmaa asuttavat lisäksi avuliaat pikku-ukot, MuiMuit, sekä lukuisa joukko erilaisia satuhahmomaisia otuksia. Ne eivät ole pelkkää ruuduntäytettä, vaan osallistuvat kukin tavallaan pelitapahtumiin.
Matka mahan ympäri
Pikkuinen pallero pitää vierittää kaksiulotteisten kenttien halki. Matkan varrelta löytyvät muut palleroiset noukitaan mukaan yhdeksi suureksi jumbopalleroksi. Kenttä kallistuu olkanäppäimillä, jolloin LocoRoco alkaa kieriä alamäkeen sen kaltevuuden mukaan joko hissuksiin tai nopeammin. Hyppyyttäminen esteiden, vihulaisten ja kuilujen ylitse sujuu olkanäppäimiä napauttamalla eikä muita kontrolleja tarvita.
Kenttiin on kätketty salaisia paikkoja ja liaanilla pääsee (jos pääsee) heilauttamaan palleroisen ulokkeelle, josta löytyy vaikkapa rakennusmateriaalia oheispuuhasteluihin. Osa kielekkeistä on sen verran ovelasti sijoittuneita, että ohihyppy sinkauttaa palleron auttamattomasti herkkujen ulottumattomiin.
LocoRoco 2:n kentät ovat tavanomaisiin tasohyppelykenttiin verrattuna kekseliäitä ja monipuolisia. Veden alla sukeltelu ja kelluminen ovat näppituntumaltaan erilaisia kuin maanpäällinen kieriskely, ja pingviinin ruuansulatussysteemiin joutuminen aiheuttaa ihan uusia mobiliteettiongelmia. Sillä on nimittäin merkitystä, köllötteleekö pingviini selällään vai kosahtaako otus päälleen lähimpään pusikkoon. Välillä jumbopallero pitää hajottaa takaisin pikkupalleroisiksi, koska kokonaisena ei mahdu etenemään pikkiriikkisestä aukosta. Oivalluksia riittää ja uutuudenviehätys kantaa poikkeuksellisen pitkälle.
Jokaista kenttää pääsee pelaamaan uudelleen, jos haluaa havitella uusia ennätyksiä. Niitä tavoitellaan löydettyjen palleroisten määrässä sekä kentän läpikierintäajassa pisteiden ohella. Kentät pääsee läpi helposti, mutta kahdenkymmenen pavarotti-palleroisen tai jokaisen esineen löytäminen piilopaikoistaan on haasteellista, ja jää lähinnä teoreettiseksi mahdollisuudeksi.
Yletön söpöily
Jostain syystä PSP:tä ja kroppaa on ihan pakko kallistella, vaikka vallan hyvin tietää, ettei liikkeillä ole mitään myönteistä vaikutusta pelin kulkuun. Mitä tiukempi tilanne, sitä varmemmin ylävartalo vääntyilee ja pelikonsoli sojottaa kohti kattoa. Toinen harvinainen ominaisuus on musiikin ja äänten kyky viekoitella kaikki kuuloetäisyydellä olevat hymyilemään. LocoRocojen reipas rallatus ja pikkuoravamainen rupattelu ovat niin hellyttävää kuultavaa, että olan takana kurkkijoita riittää takuuvarmasti.
Lisukkeet eivät sykähdytä. Minipelit ovat helppoja ja yksinkertaisia virityksiä, jotka olisi voinut jättää suunnittelupöydälle lojumaan. Erimuotoisten LocoRocojen päämäärätön käyttäminen leimasimena ei innosta edes sen vertaa kuin MuiMuitten talonlaajennus kentistä löytyneillä rakennustarpeilla. Pääpeli on pelkkää itsenäistä toimintaa, mutta pikkupeleihin voi osallistua useampi pelaaja.
Kakkososa on yhtä veikeä kuin ensimmäinen LocoRoco, mutta mitään ihan uutta koukutusta ei päivityksestä löydy. Pelattavaa ei ole erityisen runsaasti, ellei saa päähänpinttymää jokaisen LocoRocon löytämisestä ja maaliin saattamisesta kahdessakymmenessäviidessä eri kentässä. LocoRoco 2 on poikkeuksellisen hauska sekä tunnelmaltaan että pelattavuudeltaan ja ansaitsee tulla nostetuksi esille uudemman kerran.
Jos peli olisi ruoka, se olisi onnellisen kanan muna.
85
