Riemusta kiljuva pikkupoika sisälläni toitottaa "jännä, outo ja sikahauska", kun yritän keksiä sanoja kuvaamaan LocoRocoa.

LocoRocon kantavia jippoja ovat maailman kallistaminen ja sankarin jakautuminen kahteenkymmeneen osaan. Vedellä täytetyn kumipallon tavoin käyttäytyvää locorocoa paimennetaan maailmaa keikauttamalla. Kun maasto kääntyy vasemmalle, tasamaa muuttuu alamäeksi ja pallero vierii vasemmalle. Lötköroco löllyy, lilluu, venyy ja valuu hupaisasti inertian mukaan. Pompula reagoi kallisteluun uskottavasti, joten elin naama virneessä tapahtuminen mukana. Kääntelin konsolia tiukoissa kurveissa ikäänkuin siitä olisi ollut jotain hyötyä.

Lystikkään kallistelun ohella locorocot tottelevat hyppy- ja jakautumiskomentoja. Loikkaaminen on suoraviivaista: lyhyellä näpäyksellä pieni ponkaisu ja pitkällä survaisulla mahtipomppu. Hypyt ja kallistelu hoidetaan nokkelasti kahdella liipasimella. Kun molemmat keikausnäppäimet lävähtävät pohjaan, locoroco loikkaa.

Liipaisimien rinnalla tarvitaan vain tilanteen mukaan locorocot jakavaa tai kokoavaa namiskaa. Jakautuminen onnistuu vasta, kun pallero mutustelee vähintään yhden oranssin locoroco-nupun. Pullean kukan nielaisu lisää sankarin kokoa ja massaa yhden locorocon verran. Jakautuminen pilkkoo läskirocon takaisin osiin. Sopulimaiset pikkulocot plupsahtavat ahtaista kapeikoista läpi. Vastapainoksi jonomaisen muodostelman ohjaaminen on kinkkisempää. Muutama locoroco saattaa zoomista huolimatta ajautua ruudulta ulos ja näkymättömien vaarojen uhriksi.

Tarinan pahiksia ovat rastapäiset mojit. Mustanpuhuvien avaruusmörköjen valloitussuunnitelmat sössitään kasvattamalla locorocojen talopuita. Käytännön operaatio ei vaadi viherpeukaloa. Kun vähintään yksi locoroco pääsee maaliin asti, pesäpuu nousee esiin ja kenttä on kelkassa.

Mojit päihitetään tuttuun tasoloikkatapaan napakalla pompulla päin. Järkälemäisiä pomomojia pitää takoa monta kertaa. Jos moji saa otteen, se riuhtoo kollektiivista yhden locorocon irti ja nielee sen ahnaasti. Nopea vastaisku vapauttaa mojin nappaaman locorocon. Pallerokaartin luonnollisia vihollisia ovat piikkipensaat, lihansyöjäkasvit ja maan alla väijyvät ansaotukset.

Vuoristorata

Viitekehykseen sopivaa lystikkään liioiteltua fysiikkaa tuetaan poskettomilla kentillä, joissa ideoita ei säästellä jatko-osaa varten. Lähdön ja maalin välillä on läjäpäin mäkiä, töyssyjä, hyppyreitä ja häkellyttävän vauhdikkaita liukumäkiä. Alustat vaihtelevat pehmeästä kovaan ja pitävästä liukkaaseen. Huikeimpia paikkoja ovat valtavien olentojen eloisat sisuskalut. Joustavat lihaseinämät aaltoilevat ja hölskyvät komeasti. Aihepiiristä riippumatta upeat vuoristoradat viimeistellään flipperibumppereilla, elävillä chuppa-tykeillä, mekaanisilla hisseillä ja muilla kojeilla.

Lukuisat piilotetut bonusluolat ja -käytävät houkuttelevat uusintakierroksille. Bonustunnelit näyttävät tavallisilta seiniltä, kunnes niitä päin loikkaa. Ainakin melkein tavallisilta, sillä paikalla on yleensä joku hienovarainen vihje, joista syvennykset, halkeamat ja muut kokeilunhalua kiihottavat yksityiskohdat ovat yleisimpiä. Jos arvaus osuu oikeaan, seinä muuttuu läpinäkyväksi ja locoroco pääsee eteenpäin.

Bonusluolien tärkeintä antia ovat minikokoiset mui mui -miehet, jotka antavat locorocolle leluja. Roinalla leikitään pääpelin ulkopuolisessa locoroco-talossa ja kenttäeditorissa. Talossa loikkii tekoälyn ohjaama locoroco, mutta kikkailukentällä saa pomppia vapaasti. Etenkin kenttäeditorilla luodut ketteryystestit ja leikkikentät jaksavat viihdyttää yllättävän pitkään. Omat luomukset tallentuvat muistikortille. Minipelien tähtihetki on locorocon ammuskelu tykiltä tykille vaarojen täyttämän erikoiskentän läpi, sillä chuppatykittelyssä on addiktiivista vielä kerran -henkeä.

Mojit, pedot ja mekaaniset ansat kiusaavat vain perfektionisteja. Mikäli muutaman locorocon ja bonusten menetys ei vaivaa, kaikki kentät solahtavat läpi ensimmäisellä yrityksellä. Aikaa tähän palaa vain vajaat kahdeksan tuntia, mutta se on onneksi sataprosenttiseksi tislattua laatuaikaa. Vaikeustaso on mukavasti omasta yritteliäisyydestä kiinni. Jos aikoo kerätä ja nähdä kaiken, mitä kentistä löytyy, touhuun tulee kummasti lisää tuskaista puhinaa.

LocoRoco on ilmiselvää klassikkoainesta, ei epäilystäkään. Ja mikä parasta, huikean omaperäisen otteen ansiosta siitä nauttiminen ei edellytä tasoloikkafanitusta.