Kun Frodo, Aragorn ja kumppanit pelastivat Keski-Maan Sauronin ikeeltä, mukana projektissa olivat myös b-luokan sankarit. Nyt heillä on oma b-luokan pelinsä.
Minut on hemmoteltu pilalle. Paluu Portal 2:n ja Deus Ex: Human Revolutionin parista ihan ookoon äärelle on vaikeaa. Lord of the Rings: War in the North on kelvollinen suoritus, mutta pelivuonna 2011 se ei enää riitä.
Akronyymihirviö LotR: WitN on Tolkienin maailmaan sijoittuvaa tyylipuhdasta hack’n’slashia. Örkkejä tulee, örkkejä kaatuu, örkkejä tulee lisää, örkkejä kaatuu lisää, yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Mieleen nousevat EA:n 2000-luvun alun LotR-lisenssimäiskeet The Two Towers (Pelit 11/02, 78/PS2; Pelit 3/03, 80/Xbox) ja Return of the King (Pelit 11/03, 82/PS2), eivätkä vain hyvällä tavalla. War in the Northissa on vahvaa edellisen konsolisukupolven tuntua.
Toverillista hakkailua
Ken mättöä haluaa, sitä hän myös saa. Lukuun ottamatta pikaisia levähdystaukoja Breen ja Rivendellin kaltaisissa paikoissa War in the Northin kentät etenevät luotisuoraan viholliskahakasta toiseen. Kun kaikki örmyt ovat maassa ja aarrearkut tongittu, aukeaa tie eteenpäin.
Taistelusysteemi on melko yksinkertainen, mutta toimii. Lähietäisyydellä tartutaan miekkaan, kauempana jouseen, ja kiperimmissä tilanteissa aktivoidaan erikoiskyvyt. Kovin syvällisiä komboja peli ei tunne, mutta mukana on kriittisistä osumista aktivoituvaa sankarimoodia sun muuta pientä. Tasonnousujen yhteydessä voi tietysti kehittää hahmoa haluamaansa suuntaan. Käytännön merkitystä sillä on aika vähän.
War in the Northin koukku on kolmen sankarin ryhmä. Keski-Maan oma Ghost Recon koostuu klassiseen tyyliin kääpiösoturista, ihmissamoojasta ja haltiavelhottaresta. Peli etenee co-opina, pelasi sitten yksin tai kavereiden kesken. Yksinpelissä kahta muuta ryhmäläistä paimentaa tekoäly. Tietokoneen ohjaamat hahmot käyttäytyvät pääosin fiksusti, esimerkiksi haltia osaa heittää parannusloitsua aina, kun hiparit ovat vähissä. Taistelujen ratkaisijoiksi heistä ei sentään ole.
Co-opin simuloinnissa mennään niin pitkälle, että yksin pelatessa AI-kamujen hahmonkehityksen tai varusteet hoitaa koneäly. Hahmojen välillä pystyy vaihtamaan checkpointien välissä, mutta se vaatii pelin alkuvalikkoon palaamista, lennossa vaihto ei onnistu. Mystisesti kokemuspisteet ja varusteet siirtyvät tällöin seikkailijalta toiselle, mikä aiheutti aluksi hämmennystä.
Kuhinaa Keskinkertainen-Maassa
War in the Northissa käytetty perusresepti on niin tuttu ja turvallinen, että pari tuntia hack ’n’ slashia menee alas mukisematta. Valitettavasti muutamaa santsikierrosta myöhemmin mauton annos ei houkuttele enää tippaakaan.
Hakkaa ja viipaloi -pelit perustuvat toistoon, mutta War in the Northin rikkumaton monotonia menee liian pitkälle. Samaa paria vihollistyyppiä kierrätetään jatkuvasti eri skineillä ja koska pahikset levelöityvät hyvisten mukana, mitään vaikutelmaa etenemisestä ei synny. Klassikkotyperyytenä örkit kestävät liikaa kuritusta. Jos Sauronin kohortit olisivat oikeasti kestäneet kymmenen nuolta rintaan ja saman verran miekaniskuja päähän, yhdellä sormuksella ei olisi ollut kauheasti väliä. Erityisesti pomovihut ovat rasittavia tankkeja, joita vastaan taistelu on tylsää kihnuttamista.
Ympäristöistä ei ole vetoavuksi. Kentät ovat sarja suljettuja areenoita, joihin spawnataan kerta toisensa jälkeen identtisiä vihollisaaltoja. Juuri kun luulee nuohonneensa paikan viimeistä örkinhammasta myöten, uusi satsi hirvelöitä ilmestyy usein kirjaimellisesti tyhjästä. Suosikeikseni nousivat avoimet oviaukot, joista voi kävellä läpi vasta, kun tila on putsattu. Pelisuunnittelun riemuvoitto!
Vaikka lähdemateriaalina on fantasiakirjallisuuden pyhä lehmä, Tolkienin luomusta hyödynnetään laiskasti. Kyllä, Rivendellissä pääsee hablaamaan monien Tarun merkkihenkilöiden kanssa (Frodon kanssa puhumisesta saa huvittavasti achievementin) ja pelissä seikkaillaan tutuissa maisemissa, mutta kunnon LotR-fiiliksen saavuttaminen jää yritykseksi. Dialogi ja juonenkuljetus on kautta linjan onnetonta.
Pikkuvioissa riittää ihmeteltävää. Miksi kaikki kolme pelihahmoa tuntuvat niin samanlaisilta? Miksi nuolista ja manasta on jatkuva pula? Miksi grafiikka on kuin viiden vuoden takaa? Miksi, Snowblind, miksi?
Jos olet armoton LotR-fani, nautit aivottomasta mäiskeestä ja sinulla on samanhenkisiä ystäviä, peliä voi ehkä harkita. Muille se on tislattua keskinkertaisuutta, joka ei tee oikeutta mätkintägenrelle tai Tolkienin teoksille.
70
