Lords of The Fallen - Sielun veli

1111_LordsOfTheFallen 2014-11-21 00-01-25-59

Näin parhaaseen pikkujouluaikaan kuuluu tapella pomojen kanssa. Muistakaa, että kirveellä kaataa muutakin kuin kuusia.

Puolalais-saksalainen toimintamättöroolipeli Lords of the Fallen tietää, mikä elämässä on parasta: rusentaa viholliset, pistää heitä selkään ja kuvitella heidän naistensa valitus.

Fallen saa pisteitä heti siitä, että sen taistelu ja padikontrollit ovat suora kopio Dark Soulsin taistelusta. Se pitäisi julistaa WASDin kaltaiseksi ohjausnormiksi, sillä en keksi, miten siitä voisi parantaa.

Erilaisten vaikeasti muistettavien kombojen asemasta lyönnit ja torjunta lähtevät yksinkertaisesti ja loogisesti. Taktinen syvyys syntyy muiden pelimekanismien avustuksella, ei kikkailulla.

 

Kuvienraastaja, jumalten haastaja

Taistelu ja kontrollit eivät ole ainoa asia,mikä tuo Darkkikset mieleen. Fallenissa on samanlainen versio kuolemasta, jossa kerätty kokemus jää kuolinpaikalle, joskin nyt se alkaa hiljaksiin haihtua,  jollei sitä kerää taas talteen.

Seivauspisteet muistuttavat bonfireja. Ne täyttävät myös terveysputelit, mutta niiden käyttäminen ei herätä alueen hirviöitä takaisin henkiin. Savepointeilla myös tallennetaan kokemus turvaan muuttamalla se kyky- tai taikapisteiksi. Vastapainoksi mitä enemmän uskaltaa kantaa kokemusta mukanaan, sen paremman kertoimen saa jatkotappojen kokemuspisteisiin. Ei yhtään hassumpi keksintö!

Ainoa mikä ei tuo Dark Soulsia mieleen, on haaste. Veikkaan, että ideana on ollut laimentaa Dark Souls sopivaksi keskimääräiselle corepelaajalle: lasketaan vaikeustasoa, lyhennetään pituutta, karsitaan hahmon säätäminen ja ennen kaikkea poistetaan turha nettikiusaaminen poistamalla koko moninpeli.

Koska Lords of the Fallen muistuttaa Dark Soulsia, sen automaattisesti oletetaan olevan jumalpelin haastaja. Silloin fanaattisempi soulaaja vihaisena, pettyneenä sylkee Fallenin päälle syyttäen sitä halvaksi kopioksi ja peruu kakkososan ennakkotilauksen.

Minä hyväksyin pelin omana itsenään. Yritystä se toki vaati.

Taas kaatuu yksi, olen liekeissä!

 

Harkynnan arvoinen

Ehkä Fallenista ei ole haastamaan jumalpeliä, mutta jumalan haastaminen on Fallenin juoni. Ikioman Juho Penttilämme näköinen Harkyn on rikollinen, joka saa mahdollisuuden lunastukseen. Se tarkoittaa että "vedä toisesta todellisuudesta tulleita Rhogareita kuonoon, koska kukaan muu ei pysty". Rhogar-lordien takana piileksii vielä se varsinainen vastustaja, meille ihmisille suivaantunut jumala. Vai...piileekö?

Tarinaa avataan matkan varrella audiopergamenteilla, joissa joku muistelee menneitä ja saattaa antaa jopa vihjeitä ja vinkkejä. Harkyn törmää vähän väliä myös pelin ainoaan naiseen Yetkaan, jolla on oma sivuosansa kokonaiskuvassa.

Syy pelata Fallenia ei ole mukaansatempaava juoni vaan turpaansatempaava taistelu. Mätön tempo on hitaampaa kuin Souleissa, joten ajoitus on tärkeää, ja sitä tärkeämpää mitä raskaampaa rautaa heiluttaa. Taisteluun on saatu hyvin fyysisyyden ja massan tuntua.

Soulisti on heti kotonaan, kun tutusti napeista ja liipaisimista lähtevät kevyt ja raskas isku sekä torjunta, riippuen siitä mitä kädessä on. Kilvellä voi iskeä, bucklerilla onnistuu jopa parry, ja aseita saa tietysti heilutella kahdella kädellä. Osalla onnistuu myös dual wield. Taistelussa tutusti pyörähdellään iskujen alta pois, operaation sulavuus riippuu varusteiden painosta.

Tärkeä poikkeus on kilven käyttö staggerointiin: ensin juostaan, sitten nostetaan kilpi. Samalla tekniikalla mennään myös joistain seinistä läpi.

 

Harkyn Potter ja Valheiden kammio

Hahmonkehitykseen menee tasan hujaus, koska tarjolla on yksi mies. Harkyn valitsee aloitusroolinsa soturin, varkaan ja papin välillä, jokaisella on oma neljän loitsun valikoimansa. Varas on se ketterä vaihtoehto ja pappi taistelee uskon voimalla. Pelistä löydettävät aseet sopivat toisille paremmin kuin toisille.

Valintani oli, kas kummaa, taas se mutkaton turpaanvetäjä.  Soturin taiat ovat hitaasti parantava harhautusmaali sekä paljon käyttökelpoisempi ram. Se luo liekkisoturin joka törmää viholliseen, tekee vahinkoa ja vähintään hetkeksi staggeroi tämän, siis saa hetkeksi avuttomaksi. Quakea tyhmempi luulee hyväksi taiaksi, koska se luo valtavan nuijan joka pajauttaa vihusta terveydet ulos. Mutta vain sen ainoan kerran sadasta kun se osuu.

Soturin paras kaveri on rage, jonka ylivoimaisuus liittyy suoraan pelin taistelumekaniikkaan. Huitelu kuluttaa staminaa, tai siis energiaa, joka loppuu noin muutamalla iskulla. Silloin rage näyttää voimansa: raivon kestäessä energiaa ei kulu lainkaan ja vahinkoonkin tulee bonus. Hakkaa päälleeeee!

LordsOfTheFallen 2014-11-20 23-38-13-37

 

And My Axe!

Fallenissa ei aseita ja haarniskoja päivitetä titaniumilla, vaan niihin pultataan ominaisuusriimuja, kunhan niissä on siihen socket. Kaikissa ei ole: missä onkaan CTU:n Chloe silloin kun häntä tarvitaan?

Päivittämisestä on tehty hauska arpapeli. Hirviöistä voi jäädä geneerisiä riimukiviä, joiden vaikutus paljastuu vasta kun ne avauttaa ja asennuttaa eräällä NPC:llä.  Vaikutus voi olla myrkky, tuli, magia tai onni, ja riimun laatu vaihtelee heikohkosta täydelliseen. Maksamalla kokemusta senssit laaturiimuun nousevat.

Riippuen siitä mihin varusteeseen riimun asentaa vaikutus on erilainen. Esimerkiksi onniriimut nostavat aseen (mahdollista) skaalausta. Suosikkikirveeni on hauskasti nimetty my axe. Kun minulla on hihassa 24 pojoa voimaa, kaksi parempaa onniriimua kahvassa nostaa 8 prosentin voimaskaalauksen 14 prosenttiin, ja lisävahinkoa tulee melkein tuplat. Kahdella kädellä heilutettuna vihollinen lakoaa sen edessä kuin vehnä.

Pelissä ei ole lainkaan jousia tai muita pitkän matkan aseita, ne korvaa maaginen hanska. Sen kolme toimintatilaa ovat mäjäys, räjähdys ja projektiili, joista pitkän matkan projektiili on se, jota käytännössä käytetään. Myös hanskaa saa viritettyä riimukivillä, jolloin kahdesta turhasta ominaisuudesta saa vaikka liekinheittimen, terveydenimijän tai täräyttimen, mutta ainakaan ensikierroksella siihen ei ole tarvetta.

Polttoaine hanskassa on sama kuin taioilla eli usko.  Siksi soturinkin pitää luoda katseensa taivaisiin, tai yrittää pärjätä vain kylmällä teräksellä.

 

Eksyksissä efektimaassa

Souls-sarjan vaihteleviin, unenomaisiin maisemiin verrattuna Lords of the Fallen sijoittuu fantasiapelien Korsoon eli jonkinlaiseen isoon linnan ja luostarin risteytykseen plus sen katakombeihin. Seurauksena Fallenin ympäristöt ovat kovin samanlaisia keskenään. Paljon ei auta rhogareiden kotiulottuvuuskaan,  joka on kuin kolmos-Diablosta pöllitty.

Kenttien rakennetta on vaikea mieltää, koska paikat ovat niin samannäköisiä. Käytävät ovat yleensä kapeita ja joka paikka on niin täynnä roinaa, koristetta ja raatoja, että on ihan mahdollista missata vaikka ovi tai käytävä tai portaat, ihan vain koska ne eivät selkeästi erotu taustasta.

Graafikko on seonnut DirectX11:sta ja liian innoissaan tunkenut peliin aivan liikaa erilaisia valo- ja partikkeliefektejä, ja välillä framet laskivat ubistisiin kolkytlukuihin. Lataustauot olivat niin pitkiä että asensin koko läjän SSD-asemalle.

Minä ja My Axe.

Wham, bam, kuollut

Erilaisia vastustajia ei itse asiassa ole hirveästi, noin kymmenisen ja pomot päälle. Vaikka haaste ei ole Dark Souls -luokkaa, rivivastustajat kannattaa pitkään ottaa tosissaan. Loppupeleissä niitä vetää lättyyn sellaisella teholla että sääliksi käy, new gamen plussassa erot taas tasaantuvat.

Fallen on siitä mielenkiintoinen, että siitä tulee sitä helpompi, mitä pitemmälle peli etenee. Pomojen kaksi ja kolme kanssa käydään pelin tiukimmat väännöt. Minulle pahin oli kakkospomo The Commander, joka, kas vain, on kilvellä ja miekalla varustettu humanoidi. Ottelin sen kanssa vain kahden putelin voimalla. Ikävä kyllä Commander vähän väliä kutsuu apuvoimia, joten terveys loppui yleensä kesken.  Kun Commander yleensä suoritti kutsutoimenpiteen maagisen suojakentän turvin, joskus se bugasi ja jäikin suojatta seisomaan. Sain tarpeeksi vahinkoa sisään jotta voitto lohkesi.

Seuraavan pomon kohdatessani minulla oli jo kahdeksan putelia, ja ragen sekä kahden käden kirveen voimalla vetelin Worshiperia melko vaivattomasti päin näköä. Vaikka pomot jatkossa pahenivat, niin tekivät aseetkin. Pari pomoa vaati kikkailua, mutta kaikkiaan ne tippuivat selkeästi helpommin kuin Soulseissa.

Loppupelin helppous kaivaa maata Fallenin sinäsä hyvän taistelumekaniikan alta. Kun pimpatulla my axella joka rivivihollinen kaatui viimeistään kahdella iskulla, mihin tarvitsen kilpimuuveja tai muita aseita? Soulissa sentään eri varusteita hyödynnetään erilaisiin taistelutekniikoihin.

Lords of the Fallen on siitä kiehtova, että vaikka siinä asioita on tehty selkeästi väärin, sen selkäranka eli jykevä taistelu piti tiukasti näpeissään. Oli vaihteeksi tosi terapeuttista voittamattomana rautavuorena kahlata läpi rivivihollisten, ja tehdä pomoista selvää vaivattomalla helppoudella, josta jonkun Ormsteinin ja Sloughin riepoteltavana voi vain haaveilla.

Pidin sen verran paljon että ostin DLC-sisällön, joka oli enimmäkseen turhaa, ja aion kyllä ostaa luvatun laajennuksenkin, jopa sen mahdollisen jatko-osan.

Vaan eipä Fallenkaan lievitä tuskaani Bloodbornen lipeämisestä inhaan yksinoikeusleiriin.

 

Nnirvi

 

Lords of The Fallen

Deck13 Interactive / CI Games / Bandai Namco Games.

Versio: v1.2

Arvosteltu: PC,

Saatavilla: Xbox One, PS4

Minimi: Neliydinprosessori, 6 Gt RAM, GeForce GTX 460 (DX11-yhteensopiva)

Suositus: Intel Core i7-3770/8 Gt RAM, GeForce GTX 560 ti (DX11-yhteensopiva)

Testattu: Quad Core 2600k (3.5 Ghz), 8 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX770 2Gt VRAM

Moninpeli: Ei

Ikäraja: 16

 

Lords of the Fallen on vikoineenkin viehättävä mättöropellus, kunhan sitä ei vertaa Dark Souleihin.

 

83