Riemuitkaa, oi Microsoftin leirin nipponfanit! Xbox 360 on lopultakin saanut ensimmäisen oikeasti hyvän japanilaisroolipelinsä. Lost Odyssey on klassisen eeppinen tarina elämästä, kuolemasta, ikuisesta rakkaudesta ja pohjattomasta vallanhimosta.
Kaim Argonar on elänyt tuhat vuotta, mutta ei muista niistä yhtäkään. Tuhannet ystävät, sadat rakkaudet ja lukemattomat tarinat ovat hävinneet miehen muistista ja jättäneet jälkeensä vain ammottavan aukon miehen sieluun. Pitkän menneisyytensä menettänyt mies on kuin peilikuva maailmalleen, joka on riemurinnoin hylkäämässä menneisyytensä ja syöksymässä teollisen vallankumouksen voimin kohti uutta tulevaisuutta.
Lost Odysseyn maailmassa teollisuus pyörii höyryn sijaan ehdalla taikuudella, joka pyörittää kokonaisia valtakuntia kuin kellopelejä. Taikamoottorit pyörittävät kaikkea aina julkisesta liikenteestä järkälemäisiin sotakoneisiin, jotka törmäävät yhteen päättymättömissä sodissa. Kahden taikateollisen valtakunnan, Uhran ja Khentin, taistelu loppuu yhdessä hirveässä silmänräpäyksessä, kun varomattomasti käytetyt taikavoimat repivät taivaankannen auki ja pyyhkäisevät olemattomiin molemmat armeijat kesken hikisimmän taistelun. Yksi harvoista henkiin jääneistä on Kaim, joka palaa keskeltä tulimyrskyn tuhkaksi muuttamaa tasankoa ilman naarmuakaan.
Uhran tasavallan päättäjät ottavat kuolemattoman luutnanttinsa hyötykäyttöön ja lähettävät hänet tutkimaan laitosta, josta karanneet taikavoimat aiheuttivat taivaan putoamisen. Suoraviivaisesta tehtävästä pyörähtää käyntiin monimutkainen ja mukaansa tempaava tarina, josta ei suuria tunteita ja draamaa puutu. Tuhat vuotta sitten alkanut tapahtumasarja uhkaa koko maailmaa, ja vain Kaim ja muut kuolemattomat voivat pysäyttää kohtalon pyörät.
Vanhassa vara parempi
Final Fantasyn luojan Hironobu Sakaguchin Mistwalker-studio jatkaa Blue Dragonin (Pelit 9/2007, 83 pistettä) kohdalla valitsemaansa konservatiivista linjaa. Kaim Argonarin seikkailu noudattaa kaikkia lajityyppinsä vanhimpia tapoja: sankarit seikkailevat läpi laajan maailman tutkien kaiken kylistä metropoleihin ja luolista laaksoihin, taistelevat tyhjästä puhkeavissa vuoropohjaisissa taisteluissa ja edistävät juonta pitkissä välianimaatioissa. Juuri tämä pelimekaniikan vanhanaikaisuus on Lost Odysseyn heikkous. Se on aluksi suorastaan puuduttavaa, mutta kun jaksaa, pikkuhiljaa kuluneen kuoren alta löytyy tuore ja mukaansatempaava seikkailu.
Lost Odysseyn maailma on loihdittu ruudulle Unreal 3 -moottorin voimin ja mangalegenda Takehiko Inouen (Slam Dunk, Vagabond) kynänjäljellä. Sarjakuvavelhon synkänkaunis tyyli on siirtynyt upeasti kolmanteen ulottuvuuteen ja miellyttää varmasti niitä, joille Blue Dragonin karamelligrafiikka oli liian imelä pala nieltäväksi. Erityisesti Lost Odysseyn suurkaupungit ansaitsevat kunniamaininnan. Moottorin rikkaat valoefektit sytyttävät taikateollisuuskaupungit sellaiseen väriloistoon, että ihailemaan jääminen on pakollista. Varjopuolena myös Lost Odysseyssa esiintyy Unrealin moottorille tyypillistä ajoittaista pätkimistä.
Komeat maisemat eivät jää kaupunkien yksinoikeudeksi, sillä myös luolastot on suunniteltu huolella. Sokkelot ovat kiehtovia, kompakteja ja vaihtelevia, ja niissä kahlaaminen on harvoin tylsää. Täysvuoropohjainen taistelu muistuttaa läheisesti kymmenennen Final Fantasyn järjestelmää. Omia tekemisiään voi miettiä vaikka universumin lämpökuolemaan asti, sillä vihut käyvät kiltisti kimppuun vasta omalla vuorollaan. Vuorojärjestys ei ole kiveen kirjoitettu, sillä siihen vaikuttaa esimerkiksi kovimpien loitsujen vaatima odotusaika. Pahimmillaan ilotulitus käynnistyy vasta kahden vuoron odottelun jälkeen, mikä pakottaa taktiseen ajatteluun. Heitänkö tarkan yhtä vihollista rankaisevan iskun heti, vaiko koko taistelukentän kattavan töräyksen tuonnempana?
Nokkelin oivallus taistelussa on hyökkäyssormus, joka terästää hahmon asekättä yhdellä tusinoista eri bonuksista. Niitä voivat olla esimerkiksi tulielementaali tai jokin tiettyä vihollistyyppiä erityisesti satuttava ominaisuus. Kun hahmo syöksyy vihollislinjoihin, sormus aktivoi vajaan sekunnin pituisen minipelin, jossa liipaisinnäppäintä pidetään pohjassa oikeanpituinen aika ruudulle ilmestyvän rinkulan mukaan. Refleksipeli pitää virkeänä läpi rutiinitaistelujen ja on tärkeä taktinen elementti pomotaistoissa. Käyttäjäystävällisenä piirteenä sormuksia ja muita varusteita pystyy vaihtamaan kesken taistelun menettämättä vuoroaan.
Final Fantasyista tuttu eturivi–takarivi-muodostelma on kasvattanut merkitystään Lost Odysseyssa. Nyt edessä seisovien muskelimasojen kestävyys toimii suorana bonuksena takarivin riisikeppien iskunsietokykyyn. Jos soturit ovat hyvässä hapessa, ovat velhot käytännössä haavoittumattomia. Sama pätee viholliseen, sillä kaikkein ikävimmät mörököllit viskovat helvetinloitsujaan tukevan lihamuurin takaa. Erikoinen ratkaisu oli totuttelun jälkeen oikein miellyttävä ja lisäsi taisteluun oman taktisen kerroksensa.
Oman sankariseurueen kuolevaiset jäsenet jakautuvat selkeästi omiin hahmoluokkiinsa. joiden mukaan uusia taitoja opitaan. Yksi heittelee mustaa magiaa, toinen valkoista ja kolmas henkimaailman temppuja. Uudet taidot kertyvät itsestään tasonnousun mukana. Toista on kuolemattomilla, joiden täytyy opetella taitonsa imitoimalla ne kuolevaisilta skill link -järjestelmän avulla. Kuolemattomista tulee tämän ominaisuuden takia kaiken osaavia taitoniekkoja, joilla on kuitenkin oma erikoisalansa. Miekkamies Kaim voi toki opetella kaikki maanmainiot manaukset ryhmän kuolevaisilta velhoilta, mutta ei noista taidoista ole mitään hyötyä, koska mies on aivan käsi loitsimisessa.
Pullamössösukupolvi on jo tuominnut Lost Odysseyn pomot epäreilun vaikeiksi, vaikka tosiasiassa ne vaativat vain sitä kuuluisaa ajattelua. Kokemuspisteiden jakotapa jopa pakottaa tähän, sillä luolaston alkumetreillä tasot kertyvät nopeasti, mutta loppupuolella pisteitä vain tihkuu vaikka kuinka teurastaisi itseään heikompia.
Taistelun ainoaksi mainittavaksi viaksi nousee tarpeeton hidastempoisuus. Taisteluruutuun siirryttäessä kamera pannaa aina useamman sekunnin pitkin seiniä, kääntyy sitten katsomaan sankareita ja vasta sitten suvaitsee näyttää viholliset.
Kuolematon tarina
Pelattavuudeltaan Lost Odyssey on hiottu, mutta erittäin, erittäin tavanomainen kokonaisuus. Uuden sukupolven kirkkaimmaksi japsiropellukseksi pelin nostaakin erinomaisesti rakennettu tarina ja sen sympaattiset hahmot. Kirkkain tähti on juuri Kaim Argonar itse, sillä tuhatvuotinen soturi on kaikkien aikojen kiehtovin japsiropen päähenkilö. Vänisevät esiteinit ja angstaavat takkutukat pysykööt kulissien takana, sillä tässä maailmaa nähneessä soturissa on enemmän miestä kuin kaikissa edeltäjissä yhteensä.
Kaim ei angstaa eikä jauha pseudofilosofista potaskaa, vaan tekee sen, mitä miehen täytyy. Mies pakenee varastettua menneisyyttään vain niin kauan kuin se pysyy hänen unissaan, mutta kun muistot alkavat palata ja Kaimin tuhatvuotisen elämän lopullinen tarkoitus alkaa selvitä, kasvaa mies taakkansa mittaiseksi. Hiljaisesta työn raskaasta raatajasta kasvaa pelin aikana hyvin puhuva synnynnäinen johtaja ja lopulta myös oikea sankari.
Sankariseurueen muutkin hahmot ovat mukavia tuttavuuksia. Tarinan toista viulua soittavalla kuolemattomalla merirosvotar Sethillä on kiehtova tausta, seurueen pakollinen huumorimies Jansen on yllättävän usein oikeastikin hauska ja porukan kaksi kakaraa ovat uskottavimmat peleissä näkemäni lapsihahmot.
Kaimin ja vähän muidenkin kuolemattomien kadonnutta menneisyyttä valotetaan muistoina, jotka tietyissä tilanteissa palaavat heidän mieleensä kuvitettuina multimedianovelleina. Tekstimuotoisen tarinan tuhertaminen television ruudulta ei yleensä ole hauskaa, mutta Lost Odysseyssa nämä kertomukset ovat niin hyvin kirjoitettuja, että niiden parissa viettää mielellään aikaa. Tarinat eivät tosin ole siitä positiivisimmasta päästä, vaan käsittelevät useimmiten sotaa, verilöylyjä, suuria suruja ja ihmiselämän katoavaisuutta. Tarinoissa on kuitenkin omanlaisensa runollinen kauneus, joka jättää jälkeensä hyvän mielen, vaikka se olisikin kertonut päivä kerrallaan jatkuneesta kansanmurhasta. Tarinoista on vastannut palkittu japanilainen kirjailija Kiyoshi Shigematsu.
Toinen iso ja tuttu nimi on Final Fantasyjen musiikista vastannut Nobuo Uematsu, joka on Lost Odysseyssa erittäin hyvässä vireessä. Säveltäjä yhdistelee sopivassa määrin uutta ja vanhaa ja on onnistunut luomaan jokaisen kohtauksen tunnelmalle sopivan sävelmän. Mitään erityisen mieleenpainuvaa kappaletta pelissä tosin ei ole, mutta toisaalta edes kerta toisensa jälkeen kuullut taistelurenkutukset eivät missään vaiheessa käyneet hermoille.
Lost Odysseylla ei ole positiivista massavaikutusta jokaiseen pelaajaan. Sen voima ja viehätys on näyttävyydessä ja hienossa tarinassa, mutta alta kaivaa maata välillä mannerlaattamainen eteneminen, pelimekaniikan silkka tavanomaisuus ja turhankin perinteiset JPRPG-ratkaisut. Toki se on boksin paras JPRPG, mutta ei kaikkien juttu.
85
