Tuttuun tapaan Lost esittää kysymyksiä. Miten miljoonaan suuntaan haahuileva hittisarja kääntyy kunnolliseksi peliksi? Tarvitseeko sen edes kääntyä peliksi? Riittääkö lostmoderni fanikokemus? Miksi Hurley ei laihdu?
Neljänteen kauteensa ehtinyt Lost on tv-sarjana ilmiö, johon monella tavalla henkilöityy 2000-luvulla tapahtunut tv-tarjonnan laadun nousu ja uho. Lost oli alkaessaan todellinen megahitti, josta oli hankalaa olla pitämättä. Tuotantoarvot olivat kohdallaan ja katsojaa kiusoiteltiin mielenkiintoisilla henkilöhahmoilla.
Kunniakkaan alun jälkeen Lost on ajautunut nimensä mukaisesti hukkaan, mutta fanipohja on edelleen olemassa. Vaikka sarjassa on paljon hahmoja ja aiheita pelille, on kotiviihdeversiota saatu odottaa. Iso syy tähän lienee se, että Lost-lore on niin täynnä potentiaalisia sudenkuoppia, että maailmaan sopivan pelin kehittäminen ei varmasti ole ollut helppoa.
Ubisoftin Montrealin-studiolla on lopulta päädytty ylivarovaisuuteen, ja Lost-peli on väännetty pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Hämmentävästi tämä ei silti tarkoita, että se olisi sarjan fanille täysi hukkaostos.
Matka menneisyyteen
Lost rinnastuu suoraan Nikon suosimiin CSI-multimedianaksutteluihin, jotka ovat pelillisesti puhdasta 90-lukua, mutta toimivat silti jollain oudolla tavalla fanituotteena. Lostissa visuaalinen ulosanti on onneksi nostettu uudelle tasolle, sillä Lost näyttää parhaimmillaan todella komealta. Etenkin hienosti hahmojen päälle laskeutuvat valotehosteet herättävät maailman upeasti henkiin.
Tärkeimmät nimihahmot näyttävät ja kuulostavat kaikki riittävästi itseltään. Kate on tosin lihonut pari kiloa ja Hurley levinnyt puoli metriä lisää. Sarjan säveltäjän Michael Giacchinon kynästä lähtenyt musiikki viimeistelee tyylikkään eteerisen paketin, jonka tuotantoarvot ovat sarjan tavoin kohdallaan.
Valitettavasti pelillisesti kokonaisuus on uuvuttavaa saman asian jyystämistä. Ensin kierrellään suljetulla pelialueella ja keräillään satunnaisesti maahan ripoteltuja kookospähkinöitä ja vesipulloja. Sitten keskustellaan yhden rivin kommentteja heittelevien nimihahmojen kanssa, joiden suuhun kirjoitettu dialogi on jopa Lost-standardeilla jotain aivan uskomattoman banaalia. Erityisesti Locken ”Saatat tietää nimesi, mutta et tiedä kuka olet” -tyyliset heitot saavat hampaat kirskumaan. Onneksi keskustelua on melko vähän.
Jutustelun yhteydessä voi käydä vaihtokauppaa maasta poimituilla esineillä. Parilla vesipullolla irtoaa soihtuja, jotka tulevat tarpeeseen ankeissa sokkelo-osuuksissa. Niissä täytyy navigoida pimeän ja usein ansakuopilla varustetun luolan läpi ennen kuin soihdut kuluvat loppuun. Liian kauan yksin pimeässä kykkimisestä lähtee henki mörön saapuessa paikalle. Samaa sokkeloteemaa toistetaan aina uudelle alueelle siirryttäessä hiukan erilaisena. Vaikka väistely tapahtuisi ulkona viidakossa ja perässä kurnuttaisi musta savupilvi, on homma yhtä rasittavaa ajantappoa.
Iso osa peliä on sähkötaulun muotoon rakennettujen puzzlejen ratkominen. Oli ongelma mikä tahansa, se ratkeaa yleensä aina oikeita sulakkeita hajonneisiin tauluihin viskomalla. Tekijöiden kunniaksi on sanottava, että puzzlejen ratkaisut ovat kiitettävän loogisia ja vaativat muutakin kuin pelkkää sokeaa yritys–erehdys-rämpytystä. Tämän takia niihin ei kyllästy kuin yhdessä kohdassa, jossa niitä täytyy ratkoa kolme putkeen bunkkerin sulkuovien avaamista varten.
Ei mustaa savua ilman tulta
Päätä hajottavien sokkeloiden ja yliyksinkertaisen keräyskeskustelun rinnalla Lostissa on muutama täysin eri tasolle kohoava osuus. Vaikka pelissä on muuten hypätty aidan yli sen matalimmasta kohdasta, tarvitaan välillä ihan oikeaa aivotoimintaa. Toinen hämmästyttävä asia on nykyään aivan liian yleisen kädestä pitelyn lähes totaalinen puuttuminen. Tosin juuri Lost-peliin informaation pimittäminen sopii, sillä onhan koko sarja allegoria kommunikoinnin vaikeudesta: tärkeistä asioista ei kysytä eikä toisille kerrota.
Tietokoneita päästään käyttämään muutenkin kuin vain tuttua kohtalon lukua naputtamalla. Tällöin Dharma testaa käyttäjän älyä muutamalla melko yksinkertaisella, mutta silti pientä ajattelua vaativalla kysymyksellä. Koska vastaus täytyy kirjoittaa virtuaalinäppäimistöllä viherharmaanäytölle, ei oikeaa ratkaisua voi vain rämpyttää sokeasti kohdalleen. Tämä on hauskaa ja sopii tavallaan Dharmasta sarjassa luotuun kuvaan.
Yhdessä kohdassa täytyy etsiä vaihtoehtoinen reitti magneettikentän aiheuttavaan huoneeseen, joka siis päästään vihdoinkin näkemään. Tähän annetaan vain suttuinen oveen tuherrettu kartta. Homma toimii juuri lostmaisen hienosti, kun sankarin täytyy oikeasti tutkia kaikki paikat piilotettua sisäänkäyntiä etsien.
Pelillisesti kokonaisuuden selvä huippu on loppu, jossa täytyy tehdä oikeat päätökset vain ja ainoastaan omien hoksottimien avulla. Yritystä ja erehdystä tarvitaan pari kertaa, mutta yksinkertaisuudessaan ihailtavan tyylikäs ratkaisu tuo mieleen vanhojen hyvien aikojen seikkailupelit, joissa aivoilla oli vielä käyttöä.
Yhden vahatukan tarina
Lostin vahvuus on sen sarjalle uskollinen henki ja tunnelma, joiden ansiosta pelillisesti heikko kokonaisuus on fanille viihdyttävä kokemus. Tutussa viitekehyksessä kerrotaan ennen tuntemattoman kuvajournon tarina, joka hauskana ideana etenee tv-sarjamaisissa episodeissa. Jaksoja on seitsemän kappaletta ja kaikkien alussa on jopa tuttu tapahtui viime jaksossa -pikakelaus.
Päähahmo on turhan geneerinen vahatukka, mutta se ei estä hyvää tarinankerrontaa. Kuluneesti sankari on alussa menettänyt muistinsa, jota kerätään pala palalta flashbackeissa. Alussa mikään ei tunnu lostmaiseen tapaan järkevältä ja ilmaan heitellään irtonaisia asioita, mutta tarinan edetessä kuva terävöityy ja sankarin menneisyys ja nykyisyys aukeavat onnistuneesti. Ruuvi kiristyy muutenkin mukavasti ja lopetus sopii täydellisesti sarjan henkeen.
Lostin viehätys riippuu täysin siitä, onko sarjan mytologia hanskassa ja kolahtaako mystinen saarella haahuilu. Puhtaasti pelilliseltä kantilta katsottuna kokonaisuus on paria huippuhetkeä lukuun ottamatta täyttä kuraa, mutta Lost-kokemuksena peliä uskaltaa suositella, ainakin alehintaan parin kuukauden päästä.
Jos sun Losti on niin rahat tiskiin lyö.
* * * * *
Matka unohdukseen ja takaisin
Syksyllä 2004 alkanut Lost on tv-sarja, joka kuuluu moderniin yleissivistykseen. Tai ainakin kuului ensimmäisen kautensa ajan, sillä sen jälkeen taso on tasaisesti laskenut.
Nimensä mukaisesti Lost kertoo hukassa olevista ihmisistä, joiden lentokone hajoaa tuntemattoman trooppisen saaren yllä. Selviytyjät huomaavat pian, että he eivät ole saarella yksin ja ettei kukaan ole tulossa pelastamaan heitä.
Lostin huikea ykköskausi on tarinankerronnan ja televisiossa ennen melko harvinaisen elokuvamaisen ilmaisun juhlaa. Jokainen jakso on kuin pieni elokuva minimalistisen hienoa alkulogoa ja lopun painostavaa mustaan häivytystä myöten. Hahmojen taustoja avataan toimivasti flashbackeilla ja saari on jännittävän mystinen paikka.
Toisella kaudella mukaan tuotiin lisää hahmoja ja ilmaan heitettiin vastausten sijasta uusia kysymyksiä. Kolmannen kauden aikana homma alkoi karata tekijöiden käsistä, sillä mitään ei ratkaistu lupailuista huolimatta. Katsojat äänestivät kaukosäädinsormillaan, kun sarja palasi kolmoskauden katkaisseelta kuukausien pituiselta tauolta: katsojaluvut romahtivat. Silloin käsikirjoittajat heräsivät tajuamaan, että kukaan ei halua katsoa jälleen uutta X-Filesiä, jossa kaikesta metelistä huolimatta ei koskaan lopulta tapahdu yhtään mitään.
Itse olin ensimmäisen ja vielä pitkälti toisen kauden aikana todella mehuissani Lostista. Se oli paras asia sitten viipaloidun leivän, huikean elokuvamaisilla tuotantoarvoilla tehty tarina mielenkiintoisista ihmisistä mielenkiintoisessa paikassa. Useimpien muiden tavoin kyllästyin kuitenkin paikallaan huopaavan kolmoskauden aikana sarjaan siinä määrin, että olin jo etukäteen päättänyt lopettaa Lostin katsomisen kolmoskauden finaalin jälkeen.
Tekijät ehtivät onneksi pelastaa sarjan varmalta katsojakadolta viimeisellä mahdollisella hetkellä, sillä kolmoskauden huikea loppujakso sytytti Lost-liekin uudelleen. Sen jälkeen kaikki tuntuu taas mahdolliselta eikä käsikirjoittajien tarvitse vain keksiä uusia toinen toistaan turhempia flashbackeja, jotka menettivät kolmoskauden aikana tehonsa kokonaan.
Tammikuun lopussa jenkeissä ja maaliskuussa pikavauhtia Suomessa alkanut neloskausi ei viiden ensimmäisen jakson perusteella ole pettänyt odotuksia. Hiukan liian tutun aloituksen jälkeen kehiin heitetään pari koko Lostin parasta jaksoa, jotka muistuttavat jälleen ykköskauden magiasta. On mukava pitkästä aikaa odotella kädet täristen uutta Lost-jaksoa.
Pientä harmia aiheuttaa se, että neloskausi jää luvattujen 16 jakson sijasta hiukan lyhyemmäksi 13 jaksoon. Tämä johtuu Hollywoodia vuodenvaihteessa kiusanneesta käsikirjoittajien lakosta, joka sotki useimpien tv-sarjojen kaudet. Uupuvat jaksot lisätään kahteen viimeiseen kauteen ennen Lostin päättymistä vuonna 2010.
Aika näyttää, pysyykö uudelleen herännyt into voimassa loppuun asti vai juuttuuko sarja taas samoihin kuvioihin. Paljon riippuu siitä, ymmärtävätkö käsikirjoittajat vihdoinkin antaa vastauksia.
Tapio Salminen
80
