Lapsuusmuisto tuntuu olevan M.U.L.E:n sisäänrakennettu voima.
Heikki Harju pelasi kavereineen 80-luvulla M.U.L.E:a, joka oli jo aikanaan täysin mitättömän näköinen peli. Poikien mielikuvituksen herätti poikkeuksellinen idea, jonka lämminhenkinen riistokapitalismi vangitsi porukan mielenkiinnon. Kaveria autettiin hädässä vain, jos sillä kääri myös itselleen dollareita.
Heti 20 vuotta myöhemmin saman kaveriporukan mielessä alkoi kyteä ajatus M.U.L.E:n kääntämisestä lautapelimuotoon. Vuosituhannen alussa pelistä tehtiin proto vain omaksi huviksi, mutta vuosien testaamisen jälkeen Harju päätti julkaista pelin. Julkaisijaksi saatiin kotimainen Lautapelit.fi.
Käännös on selvästi rakkaudella tehty. Lautapeli noudattaa alkuperäisen M.U.L.E:n sääntöjä aina, kun se on järkevää, mutta usein yksityiskohtia muokataan lautapelillä toimivampaan muotoon. Tyyli on juuri oikea, sillä mekaniikan muuttuessa Dani Buntenin alkuperäinen logiikka tuntuu silti säilyneen. Työtä auttoi taatusti se, että M.U.L.E. olisi lautapelinä julkaistuna ollut worker placement -genren edustaja. Lautapelimaailma keksi genren vuosikymmeniä Buntenin jälkeen.
Kaikki niin kuin ennenkin
Peruskaava on sama kuin alkuperäisessä pelissä. Pelaajat ovat Iratan uudisasukkaita, joiden tavoitteena on rikastua tuottamalla raaka-aineita, ostamalla halvalla ja myymällä kalliilla. Alkuperäisen ajatuksen mukaan kysyntä ja tarjonta vaikuttavat suoraan tuotteiden hintoihin.
Kierros alkaa maan valtauksella. Mukana on jopa alkuperäisen pelin häviäjän suosiminen, sillä viimeisenä oleva pelaaja saa valita ensimmäisenä tonttipaikkansa. Planeetta Iratalla on jokia, tasankoja, kukkuloita, vuoria ja kraatereita. Eri maastotyypit vaihtelevat sen mukaan, mitä ne tuottavat parhaiten. Joen varressa tietenkin viljelmät kukoistavat, tasangoille saa energiaa tuottavat aurinkopaneelit siistiin riviin ja vuorilta löytyy todennäköisimmin smithorea. Lisäksi voi yrittää tuottaa kallisarvoista crystitea, mutta sen löytäminen vaatii vähän tuuria.
Ruoka on avainresurssi, sillä sitä tarvitaan siirtojen tekemiseen. M.U.L.E-robotit taas ruokitaan energialla. Smithorella rakennetaan uusia muleja ja crystite on puhdas luksustuote, jota tarvitaan vain rahantekemiseen.
Kaikki on juuri kuin alkuperäisessä pelissä. Sähköversiossa kaukana oleviin valtauksiin liikkuminen vei enemmän aikaa, mutta lautapeliversiossa kaukana olevat laatat kuluttavat enemmän ruokaa toimiakseen. Ne erotetaan värikoodilla, mikä on riittävän toimivaa. Vierekkäisistä tuotantopaikoista saa tietenkin bonuksia.
Tonttilaatan tuotantoarvot näkee suoraan muuten, mutta crystite-pitoisuus on aina arvoitus, sillä se piilotetaan laatan kääntöpuolelle. Malmin määrän näkee joko koeporauksella tai perustamalla laatalle crystite-kaivoksen. Kartoituksella näkee kerralla kaksi laattaa, joten tyyli on hitaampi mutta varmempi.
Baarin uhkapelit ja wampuksen metsästys ovat tietenkin mukana. Wampus vaatii tuuria ja palkitsee paremmin, baarissa käymisestä tilille kilahtaa varma vitonen. En edes kävisi enää muualla, jos Iratan baari laajentaisi pääkaupunkiseudulle asti.
Kierroksen jälkeen maksetaan kulut. Liikaa varastoja ei pysty hamstraamaan, sillä safkasta mätänee varastoihin aina puolet ja energiasta neljäsosa hiipuu akuista. Systeemi estää yhtä pelaajaa karkaamasta liian johtoon. Lisäksi korteilla vedettävät satunnaistapahtumat vaikeuttavat tilanteiden ennakointia. Esimerkiksi happosade piristää ruokatuotantoa, mutta varjostaa aurinkopaneelit heikentäen energiantuotantoa.
Hinnat vaihtelevat kysynnän ja tarjonnan mukaan. Jos käy kauppaa siirtokunnan eli pelilaudan kanssa, hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan. Pelaajien keskinäisissä kaupoissa taas hinnoittelu on täysin vapaata.
Kierroksen lopussa lasketaan rahat ja laitetaan pelaajat Power Grid -tyyliin paremmuusjärjestykseen. Rikkain pelaaja joutuu toimimaan ensimmäisenä, paitsi maanvaltauksessa, josta siitä olisi etua. Peli kestää kuusi tai seitsemän kierrosta. Viimeisen kierroksen lopuksi pelaajat myyvät kaiken omaisuutensa kauppaan, ja rikkain voittaa.
Vaatii sivistystä
Nettiarvosteluissa on usein valitettu M.U.L.E:n lukuisista vaihtoehtoisista säännöistä. Pelissä on esimerkiksi onni- ja epäonnikortteja, joiden jakoperusteisiin annetaan useita vaihtoehtoja: kortit voi jättää kokonaan käyttämättä tai jakaa niin että johdossa oleva pelaaja päättää onnikortin saajan. Hän ei saa tietenkään antaa sitä itselleen. Vaihtoehtoisesti onnikortti voi osua automaattisesti viimeiseen ja epäonni johtajaan. Systeemi on täysin uskollinen alkuperäiselle M.U.L.E:lle, jossa pelattiin eri säännöillä riippuen siitä, oliko valinnut aloittelijoiden, normaalin vai turnauspelaajien säännöt.
Valtaosa sääntömuutoksista vähentää pelin tuurielementtejä, mikä on toimiva modernisointi-idea, sillä M.U.L.E:sta näkee, että se on monen aikakauden tuotos. Monet alkuperäiset ratkaisut ovat suoraan Monopolista, joka ei ole ollut lautapeliharrastajien suosiossa enää vuosiin. Nykyaikaisessa lautapelissä tuuri pyritään minimoimaan, mutta 80-luvulla sattumaa käytettiin piristeenä.
M.U.L.E-lautapelinä on vähän väliinputoaja. Se on perhepeliksi varsin raskas ja parin tunnin kestollaan alakouluikäisille turhan pitkä. Lautapeliharrastajia taas hiertää monen mekaniikan tuurivetoisuus. Uskollisuus tietekonepelille näkyy myös tiettynä jähmeytenä, sillä varastojen tyhjennys ja rahojen laskeminen joka kierroksen jälkeen sujui jo 80-luvun tietokoneelta sadasosasekunneissa, mutta 2010-luvun ihmiseltä lautapelissä ei, mikä venyttää peliä turhaan.
Peluutin kesän korvalla M.U.L.E:a useammalla peliporukalla taviksista peliharrastajiin. Eniten lautapeli kiehtoi niitä, jotka tiesivät, mikä M.U.L.E on. Heikki Harju onnistui erinomaisesti tavoitteessaan siirtää tietokonepeliklassikko lautapeliksi. Ongelma on, että pelistä nauttiakseen asia pitää tietää. Aika harva älyä tai sivistystä vaativa asia kasvaa kaupalliseksi superhitiksi, niin ei käynyt aikanaan edes M.U.L.E:lle.
M.U.L.E
Lautapeli
Julkaisija: Lautapelit.fi
Pelaajamäärä: 2-4
Ikäsuositus: 14+
3/5
