Magic: The Gathering - Keräilykorttifantasiapeliä

Pelikortit, eikun keräilykortit, eikun fantasiapeli, eikun... keräilykorttifantasiapeli Magic: The Gathering on ollut markkinoilla vasta vuoden päivät, mutta on ehtinyt järisyttää pelimaailmaa enemmän kuin Trivial Spruit ja Illuminati yhteensä. Niin pelikauppiaiden kuin kirjakauppojenkin myyntitiskit pursuavat perus- ja buusteripakkoja, ja MicroProsen PC-version pitäisi ilmestyä syyskuussa.

Sanotaan, että ihminen ei tarvitse elämässään kuin yhden hyvän idean. Richard Garfield sai omansa nelisen vuotta sitten. Hän keksi korttipelin, jossa jokaisen pelaajan on ostettava itselleen oma korttipakka. Hyvät kortit saadakseen pelaajien on lisäksi ostettava itselleen usean pakan edestä kortteja, joista he sitten valitsevat parhaat päältä. Perinteisistä korttipeleistä poiketen kortteja on satoja erilaisia, ja uusia ilmestyy koko ajan. Kellään ei siis ole kaikkia kortteja hallussaan, ja vanha tuttu vastustaja saattaa onnistuneen korttikaupan jälkeen yllättää aivan uusilla juonilla.

Magic-kortit ovat myös siitä erikoisia, että suurin osa niistä on erittäin kauniita. Garfieldin työnantaja, Wizards of the Coast on tilannut kuvia useilta eri fantasiataiteilijoilta, ja vaikka kuvien tyyli vaihtelee rajusti, taso on pitänyt. Sillisalaatin asemesta kortteihin on onnistuttu saamaan tervetullutta vaihtelua. Niihin ei kyllästy, ja korttien tunnistaminen on helppoa hämärämmässäkin peliluolassa.

Velhot tukkanuottasilla

Magicin pelaajat ovat "velhoja", jotka asuttavat Dominia-nimistä moniulotteista maailmankaikkeutta. Velhot ammentavat voimansa yksittäisistä Dominian maailmoista, joista kukin tuottaa tietyn väristä taikavoimaa, manaa.

Saaret tuottavat sinistä, mentaalista taikavoimaa, ja siniset velhot pyrkivätkin lähinnä hämäämään tai huijaamaan vastustajiaan. Vihreä elinvoima kasvaa metsistä. Vihreää pakkaa vastaan pelaavien velhojen on syytä kuitenkin muistaa, että luonnosta löytyy tarvittaessa myös iskuvoimaa. Punainen, vuorten uumenista kumpuava voima on tuhoavaa, tulen ja sodan voimaa. Valkoinen, hoivaava ja suojaava voima kasvaa puolestaan tasangoilla, kun taas suot ovat mustan, kuoleman ja rappion voiman lähde.

Voimaa tarvitaan olioiden kutsumiseen tai erilaisten loitsujen käyttövoimaksi. Kutakin maailmaa (eli sitä kuvaavaa korttia) voi ammentaa (täpätä) vain kerran kierroksessa. Jos pelaajalla on pöydässä yksi suo ja yksi metsä, hän voi tuoda vuorollaan kädestään pöydälle esimerkiksi lauman luurankoja, mutta ei muuta. Luurankoarmeijan kutsumiseen vaaditaan yhden suon ja yhden vapaasti valittavan maan tuottama mana eli kaikki mitä pelaajalla on käytettävissään.

Hyvistä maailmoista ja loitsuista on kuitenkin pulaa, ja velhot vahtaavat reviiriään mustasukkaisesti. Kohdatessaan he ottavat taian säilällä mittaa toisistaan, sillä pakosalle lyödyn velhon jäljiltä voi löytää yhtä sun toista mielenkiintoista. Monilla pelaajilla on tapana asettaa jokin pakkansa korteista pelin panokseksi. Jos panos valitaan arvalla, pelaaja voi voittaa tai hävitä sekä voimakkaan että keräilijöiden mielestä arvokkaan kortin.

Mana mana mana

(Abban nuotilla)

Kullakin pelaajalla on vähintään 40 korttia sisältävä oma pakka. Aluksi jokainen ottaa pakastaan seitsemän korttia, sitten yhden joka kierroksella. Maakortteja voi lyödä pöytään sitä mukaa kun niitä tulee, vaikka joskus niitä kannattaa säilöä kädessä. Pöydässä olevista maakorteista pelaaja saa manaa, jolla tuoda kädessä olevia olentokortteja pöytään. Manaa tarvitaan myös loitsuihin, jotka pelataan suoraan kädestä. Vastustaja saattaa esimerkiksi iskeä pelaajan pöydällä olevan olennon kimppuun Terror-loitsulla, joka hautaa kortin. Pelaaja voi kuitenkin lieventää Terrorin vaikutusta, jos hänellä sattuu olemaan kädessään esimerkiksi Unsummon-loitsu ja pöydässä Unsummonin vaatima määrä täppäämättömiä maa-kortteja.

Maakorttien lisäksi kortit voivat edustaa loitsuja, olioita tai artifakteja. Loitsut ovat kertakäyttöisiä, mutta niiden vaikutus pöydällä oleviin kortteihin voi olla pysyvä. Esimerkiksi vastustajan pöydälle tuomaan olioon heitetty paralyysi pakottaa vastustajan tuhlaamaan manaa joka kerta, kun tämä haluaa palauttaa olionsa taistelun jälkeen aktiivipalvelukseen.

Pöydälle kädestä manatut oliot vastaavat varsinaisista hyökkäyksistä ja puolustuksesta. Kukin pelaaja voi omalla vuorollaan lähettää pöydällä olevia olentokorttejaan toisten pelaajien kimppuun. Jos hyökkäyksen kohde ei pysty tai halua torjua kaikkia hyökkääjiä, hän kärsii hyökkääjien iskut omissa nahoissaan. Osa olioista pystyy myös lentämään maan pinnalla olevien esteiden yli. Lentäviä torjujiakin toki löytyy. Peli päättyy, kun pelaajan henkilökohtainen elinvoima menee nollille.

Artifaktikortit eivät kuulu mihinkään väriin, ja niiden esiin loihtimiseen voidaan käyttää mitä manaa tahansa. Osa artifakteista on Brass Manin kaltaisia keinotekoisia olioita, osa Ivory Cupin kaltaisia esineitä, joiden vaikutukset voivat olla hyvinkin erikoisia. Esimerkiksi Black Vise tuottaa vahinkoa jokaisella vastustajalle, jolla on kädessään yli neljä korttia.

Onnenkauppaa kovalla valuutalla

Kuten kaikissa korttipeleissä, Magicissä pääsee pelkällä tuurilla pitkälle. Jos omat kortit tulevat pakasta hyvässä järjestyksessä, eivätkä vastustajat saa käteensä ensimmäistäkään maakorttia, ei vastustajien kokemuksesta tai loppuun asti viritellystä superpakasta ole paljon iloa.

Toisaalta Magic on myös välineurheilua. Vain fanaattisimmat keräilijät omistavat kaikki mahdolliset kortit, eikä harvinaisimpia aarteita altisteta pelaamisen vaaroille (pelipöytäkin voidaan joutua kiillottamaan korttejaan vaalivien Magic-friikkien mielenrauhan turvaamiseksi). Tuurin lisäksi pelin lopputulos riippuu myös siitä, miten hyviä kortteja kukin on onnistunut itselleen haalimaan. Richard Garfield kertoo Magicin Pocket Players' Guide -kirjassa, että korttien tasapainottaminen on ollut yksi Magicin kehittämisen suurimpia ongelmia: Kukaan ei halua käyttää heikkoja kortteja. Korttien joukossa on kuitenkin oltava niin monta niin makeaa herkkupalaa, että pelaajat eivät voi olla ostamatta yhä uusia booster-pusseja.

Yksittäisten korttien voima ei kuitenkaan ratkaise peliä vaan se, miten hyvin yhteensopivista korteista pelaaja kokoaa pakkansa.

Hyvällä pakalla pärjää hyvin sekä alku- että loppupelissä. Pelin alkuvaiheessa pöytään ei yleensä saa tuotua kuin heikkoja olentoja ja loitsuja, mutta niilläkin saa aikaa rumaa jälkeä, jos vastustajilla ei ole pöydässä mitään, millä torjua hyökkäykset. Jos pelaajat selviävät alusta hengissä, loppupelin ratkaisevat yleensä raskaan sarjan olennot, joita on lisäksi voitu tehostaa erilaisilla loitsuilla. Esimerkiksi basiliski (muuttaa torjuvat olennot kiviksi), jota on terästetty lure-loitsulla (pakottaa jonkun olennon torjumaan), on todella ilkeä viritys. Semminkin, jos siihen on luren lisäksi heitetty myös regeneraatio, joka herättää basiliskin henkiin aina tarvittaessa.

Pelaaja voi luoda myös erilaisia pakkoja erilaisia vastustajia varten. Jos vastustajien tiedetään suosivan mustia ja vihreitä kortteja, omaan pakkansa voi täyttää mustilta ja vihreiltä loitsuilta ja olennoilta suojaavilla korteilla. Tämä tietysti sillä ehdolla, että joku vastustajista ei yllätä poikkeamalla tavoistaan.

Eikä kokemus saati pelisilmäkään ole pahitteeksi. Miten ajoittaa toimensa? Mihin sijoittaa maakorteista saatavan manan? Missä vaiheessa voi tehdä mitäkin

? Jos homma ei ole hanskassa, voimallisimmatkaan kortit eivät pysty pelaajaa pelastamaan.

Lisää aiheesta