Mass Effect 2 kirjoittaa roolipelien säännöt uusiksi.
Älyllinen elämä kehittyy Linnunradallamme 50 000 vuoden sykleissä. Alkeelliset sivilisaatiot syntyvät, nousevat ja lopulta kurkottavat kohti tähtiä. Kansat, jotka selviytyvät teollistumisen ja sotien kiroista, lunastavat lopulta paikkansa avaruudenkävijöinä. Tähtien takaa paljastuu, että kukaan ei ole yksin universumissa. Galaksimme kuhisee älyllistä elämää, mutta 50 kilovuoden välein se kaikki pyyhkäistään pois. Jäljelle jää vain ajan unohtamia raunioita.
Kansakuntien tuho on Mass Effectissä käsillä. Kun trilogian ensimmäisessä osassa uhka vasta tunnistettiin, toisessa se jo realisoituu todeksi. Tunnetun avaruuden reunalta katoaa kokonaisia siirtokuntia jäljettömiin, mutta galaksia hallitseva Citadel-neuvosto kuittaa iskut merkityksettöminä rajakahakoina. Onko syynä se, että kadonneet siirtokunnat ovat ihmisten siirtokuntia? Avaruuden laajentumishaluisilla tulokkailla on ensimmäisen Mass Effectin tapahtumien jälkeen paljon valtaa, mutta vähän ystäviä.
Manalan vahtikoira
(sisältää juonispoilausta)
Totuuden iskuista ja niiden takana olevista avaruuden kuolemanenkeleistä aavistaa vain yksi mies. Hän on komentaja Shepard, entinen Spectre-agentti ja nykyinen sankarivainaja, joka haukkoo viimeisen henkäyksensä avaruuden kylmässä sylissä. Shepardin kohtalo on raju aloitus Mass Effect 2:lle.
Ei, Shepard ei saa kuolla. Ei sota yhtä miestä kaipaa, mutta tätä miestä ei ole varaa menettää. Shepard rakennetaan leikkauspöydällä uudelleen ja elvytetään huipputekniikalla henkiin. Mikään virallinen taho ei tiedä hankkeesta mitään, sillä sen takana on ihmiskunnan ylivaltaa ajava Kerberos-järjestö. Ulkopuoliset pitävät heitä rikollisina ja terroristeina, mutta Kerberosta johtava Kuviteltu Mies tietää paremmin. Hänen mukaansa Kerberos ajaa ihmiskunnan etua, koska kukaan muu galaksissa ei tee sitä. Kuviteltu Mies on laskenut kaikki pelimerkkinsä Shepardin varaan, koska ihmiset ovat vaarassa menettää kaiken.
Shepard saa tehtäväänsä vapaat kädet ja uuden aluksen, mutta myös Kerberokselle uskollisen miehistön. Aluksellaan Shepard voi olla jumalasta seuraava, mutta yläkerran ukko ei ole koskaan hologrammipuhelua kauempana. Vaikka Kuviteltu Mies vakuuttaa luottavansa Shepardin harkintakykyyn, toistuvissa yhteydenotoissa on jotain erikoista. Mitä peliä Kerberoksen johtaja oikein pelaa?
Oman miehistön motiiveja ei sentään tarvitse arvailla. Kerberos-taustastaan huolimatta alaiset ovat Shepardin tehtävän takana, eivät hänen tiellään. Jopa aluksen apulaiskomentaja Miranda Lawson vaikuttaa yhteistyökykyiseltä huolimatta siitä, että hänen tehtävänkuvaansa kuuluu Shepardin liikkeiden raportoiminen Kuvitellulle Miehelle. Liian helppoa Lawsonin kanssa ei ole, sillä hän vetää klassista jääkuningatar-roolia.
Avaruusalus Normandy SR-2 on uljas näyte Kerberoksen teknisestä osaamisesta, mutta tekniikka ei ole yksinään mitään ilman osaavia spesialisteja. Kuviteltu Mies antaa Shepardille listan nimistä, jotka voisivat sopia tämän kaliiberin tehtäviin. He ovat galaksin parhaita aivoja, sotilaita ja salamurhaajia. Heidän jäljittämiseen ja suostutteluun kuluu suurin osa pelistä.
Vanhoja muistellessa
Ensimmäisen Mass Effectin pelanneet voivat pelata jatko-osaa vanhoilla tallennuksillaan. Mass Effect 2 ei kopioi Shepardin vanhoja varusteita tai kokemustasoja, sen sijaan se huomioi ykkösosassa tehtyjä suuria ja pieniä valintoja, joiden seurauksista muistutetaan tuon tuosta. Myös vanhoja liittolaisia kohdataan, mutta usein alakuloisissa tunnelmissa. Shepard ja hänen entinen rakastettunsa Liara T’Soni syleilevät, mutta kumpikaan ei ole entisensä.
Roolipeleinä Mass Effectit ovat ainutlaatuinen interaktiivisen kerronnan kokeilu. Vaikka juonen päälinja on ennalta käsikirjoitettu, tarinan yksityiskohdat ja yksittäisten roolihenkilöiden kohtalot ovat pelaajan käsissä. Kyse ei ole pelkästään hyvistelystä tai pahistelusta, vaan ylipäätään omalta kannalta mielekkäiden valintojen tekemisestä. Se jos mikä on roolin pelaamista!
Asetelmien mustavalkoisuutta hälventääkseen Mass Effect ei edes arvioi Shepardin toimintaa hyvän ja pahan akselilla, vaan ”esimerkillisinä” ja ”kapinallisina” tekoina. Esimerkillisyys kysyy moraalista järkähtämättömyyttä, kun taas kapinalliselle tarkoitus pyhittää keinot. Välillä homma karkaa iloisesti lapasesta, kun kapinoiva Shepard lataa epämieluisia kysymyksiä esittävää uutisreportteria kylmästi turpaan (taas kerran).
Jos roolin pelaaminen on Shepardin avaruusseikkailussa arvossaan, niin roolipelaamisen Mass Effect 2 unohtaa lähes tyystin. Roolipelaamisella tarkoitan nyt niitä perinteisiä tietokoneroolipelien rönsyjä, kuten hahmonkehitystä, mitattavia ominaisuuksissa ja tavaroiden keräämistä. Mass Effect 2:ssa on virtaviivaistettu oikeastaan melkein kaikki, mikä erottaa roolipelit tavallisista toimintaseikkailuista. Shepard ja kumppanit ansaitsevat kokemustasoja ja taitopisteitä, mutta ne vaikuttavat oikeastaan vain hahmojen taistelukestävyyteen ja niiden erikoishyökkäyksiin.
Hahmonkehityksen ja roolipelimatematiikan niukkuudesta seuraa, että ennakko-odotukset on parasta säätää kohdilleen. Pelikokemuksesta nauttii, kun Mässyyn suhtautuu vapaamuotoisena toimintapelinä, jossa on poikkeuksellisen paljon monivalintakeskusteluita. Voin hyvin kuvitella, että vanhan liiton roolipelimiehestä Mass Pökäle 2 on verinen loukkaus, kuin +2 tikarinpisto kylkiluiden väliin.
Käyttämättömiä korpimaita
Kunhan pääsee yli siitä mitä Mass Effect 2 ei ole, seuraavat 40 tuntia kuluvat pelin parissa kuin siivillä. Shepard kiertää Linnunrataa ja vierailee planeetoilla ja avaruusasemilla. Peliympäristöinä ne ovat melko pieniä, erityisesti jos paikka ei liity pääjuoneen. Kohteita on onneksi kiitettävän monta, joten galaksi ei tunnu täysin tyhjältä. Loittotehtävissä Shepardin seuraan liittyy kaksi vapaavalintaista laivatoveria. Ainakin toisen heistä kannattaisi olla taisteluspesialisti, sillä Shepardilla on ikävä taipumus kohdata väkivaltaista vastarintaa kaikkialla missä hän liikkuu.
Asuttamattomia ja muuten vain liian vähäpätöisiä planeettoja tyydytään skannailemaan kiertoradalta mineraaliesiintymien toivossa. Lupaavaan esiintymään ammuttu luotain tuottaa resursseja Normandyn laboratoriossa pyöriviin tutkimushankkeisiin. Tutkimuksella parannetaan Normandyn varustelua ja miehistön taistelukykyä.
Shepardin komentama Normandy SR-2 on enemmän kuin pelkkä pieni kuvake tähtikartalla, se on nimittäin tapahtumapaikka itsessään. Neljästä kannesta koostuvan avaruusfregatin käytävillä kuluu suorastaan suhteettoman paljon peliaikaa, mutta sen hyväksyy, koska aluksen interiöörit tuntuvat vastustamattomalla tavalla kodilta. Miehistön kanssa veljeily on sekin kumman palkitsevaa, jos nyt osa väestä unohtuu toistamaan samoja repliikkejä tapaamiskerrasta toiseen. Laivaromantiikkaakin nähdään, hyvällä maulla toteutettuna.
Kaikki toiminta – miehistön moraalin lujittamista myöten – tähtää Shepardin edessä häämöttävään epätoivoiseen itsemurhatehtävään. Tehtävästä ja sen toivottomuudesta puhutaan pelin aikana paljon, eikä Shepardilla ole muuta vaihtoehtoa kuin kamppailla aluksella leviävää pessimismiä vastaa. Kun Mass Effect 2 käyttää koko kestonsa alaisiin tutustumiseen, he tuntuvat lopussa aivan liian läheisiltä uhrattaviksi. Vastuu tuntuu suorastaan musertavalta, sillä lopussa kukaan ei tee päätöksiä pelaajan puolesta. Itse valmistauduin viimeiseen koitokseen niin hyvin kuin kykenin ja silti katselin lopussa kahta lastiruumaan kannettua sinkkiarkkua. Se oli paha paikka.
Lataa ja varmista
Mass Effect 2 olisi vaikuttava peliteos jo pelkän tarinankerrontansa voimalla, mutta pelillä on onneksi muitakin avuja. Peli on ensinnäkin julmetun hienon näköinen, erityisesti lähikuvissaan, joissa pelihahmot ilmehtivät ja elehtivät kuin oikeat ihmiset. Näin korkeatasoisesti toteutettuja hahmoja voi jo hyvällä omallatunnolla nimittää digitaalisiksi näyttelijöiksi. Näin luontevia dialogikohtauksia ei ole peleissä ennen nähty, vaikka voi olla, että Heavy Rain panee pian vieläkin paremmaksi.
Digitaaliset näyttelijät eivät ole ainoina äänessä, sillä Mass Effect 2:ssa puhuvat myös aseet. Mallia on haettu räiskintäpeleistä, mikä ei ole yhtään hullumpi ratkaisu. Toisin kuin roolipeliominaisuuksia painottaneessa ykkösosassa, Mass Effect 2:ssa hahmoilla ei ole mitattavaa ampumataitoa, joka sotkisi aseilla tähtäämistä. Roolipelaamiseen taisteluissa viitataan vain kykyvalikossa, josta voi valita sopivia suojakenttiä ja erikoishyökkäyksiä vihollisten päänmenoksi. Fantasiapeleistä tuttua taikuutta Mass Effect nimittää pikkunäppärästi biotiikaksi.
Osumakohtiin reagoivien vihollisten, toisistaan erottuvien aseiden ja sujuvan suojautumismekaniikan ansiosta toimintakohtaukset vetävät vertoja useimmille ”oikeille” räiskintäpeleille. Silti ihmetyttää, miksi jopa räiskintää on virtaviivaistettu samaan tyyliin kuin pelin muita osa-alueita. Miksi ei käsikranaatteja? Miksi ei kunnollisia tähtäimiä? Miksi ei asekohtaisia ammusvarantoja? Ei toiminta näistä rikki mene, mutta puutteet tuntuvat silti hölmön ilmeisiltä.
Vaan mitäpä pienistä, sillä kokonaisuutena Mass Effect 2 on makoisinta scifi-herkkua aikoihin. Jos sydämessä on yhtään sijaa avaruusmatkailulle ja hyvälle tieteistarinalle, miten tällaisesta pelistä voisi kieltäytyä? Kristallipalloni sanoo, että Mass Effect 2 on varma ehdokas vuoden peliksi 2010. Kakkososan kolahtavuutta vaimentaa vain se, että pelin kiehtovaan universumiin ja kasarihenkisiin syntetisaattorisaundeihin ehti ihastua jo ensimmäisessä Mass Effectissä.
* * * * *
Enemmän toimintaa, vähemmän juonta
Mass Effect 2:ta voi kuvata elokuvavertauksella: jos ensimmäinen Mass Effect oli vakava ja vähäeleinen Alien, niin kakkososa on toimintapainotteinen ja nopeampiliikkeinen Aliens. Molemmat ovat erinomaisia, vaikka erot ovat suuria.
Ensin hyvät uutiset. Kakkosessa on keskitytty räiskintäosuuksien parantamiseen, ja siinä on myös onnistuttu. Nopean väkivaltaiset tulitaistelut ovat aivan eri tasolla kuin ykkösessä, ja tunnelma on parhaimmillaan todella tiukka sankarien edetessä kiireellä läpi vihollisjoukkojen. Vaikka suojautuminen on tärkeää, homma liikkuu koko ajan, eikä jumita Gears of War -tyyliseksi asemasodaksi.
Sitten huonot uutiset. Kakkonen on kyllä erittäin hyvä peli, mutta kokonaisuutena se jää loistavan edeltäjänsä varjoon. Suurin syy on yksinkertaisesti se, että kakkonen tuntuu enemmän peliltä. Tapahtumia pätkitään entistä enemmän turhan pelimäisillä latausruuduilla, joissa Normandyn 3D-malli pyörii yhtä tyhjänpäiväisesti kuin aseet Modern Warfaren latauksissa. En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta nyt kun niitä ei enää ole, kaipaan ykkösosan hissejä. Niin turhauttavia kuin ne välillä olivatkin, pitivät ne fokuksen koko ajan maailmassa ja auttoivat siten immersiossa ihan eri tavalla.
Pelimäisyys korostuu myös sen takia, että aseissa on tällä kertaa rajallinen määrä panoksia. Lataaminen itsessään rytmittää tulitaistelua hienosti, mutta lisälippaiden poimiminen maasta on kuin kolikoiden keräämistä Super Mariossa. Se rikkoo komeasti luotua scifileffan tunnelmaa.
Toinen huononnus on jo ennestäänkin olemattoman hahmonkehityksen lähes täydellinen häivyttäminen taustalle. Tasoja on vähän ja erilaisia kykyjä vielä vähemmän. Vielä pahemmin on kuitenkin käynyt inventaariolle: sitä ei ole enää lainkaan! Vaikka ykkösen inventaario oli kankea, sen avulla varusteita ja hahmojen ulkoasua pystyi muokkaamaan haluamakseen. Nyt tämä onnistuu rajoitetusti vain Shepardille, ja sekin ainoastaan panssariin. Muut hahmot käyttävät aina samoja aseita ja pukeutuvat samoihin nahkaa paljastaviin sukkapukuihin, vaikka seikkailu tapahtuisi tyhjiössä. Tämä lisää osaltaan pelimäisyyttä ja syö immersiota.
Keskustelusysteemi on edelleen pelihistorian paras, mutta dialogin harmaita sävyjä on harmittavasti vähennetty. Nyt renegade-Shepard on yleensä vain ärsyttävä pissapää, kun ykkösessä asiat pystyi ratkaisemaan monin eri tavoin. Dialogi on selvästi suunniteltu ykköstä enemmän hyvispelaajille.
Suurin osa pelistä keskittyy tiimin keräämiseen, minkä takia varsinainen pääjuoni jää aika ohueksi. Onneksi tunnelma on juoniosuuksissa kohdillaan ja lopusta on olemassa lukematon määrä erilaisia iteraatioita, jotka eroavat kaikki toisistaan sen mukaan, millaisia päätöksiä Shepard tekee. Ne eivät välttämättä ole heti ilmeisiä, mikä on vain tuplasti hienompaa. Itse jouduin säätämään loppua pari kertaa, ennen kuin sain pidettyä koko tiimin hengissä.
Valituksesta huolimatta Mass Effect 2 on mahtava peli. Listaamani viat ovat vain häiriötekijöitä, joiden takia Shepardin toinen tuleminen ei ole aivan ykkösosan tasoinen mestariteos. Toisaalta soundtrack on jopa edeltäjän huikeaa esitystä kovempi.
Tapio Salminen
92
* * * * *
Mass Effect: Ascension
Drew Karpyshyn
Peleihin perustuvat romaanit ovat yleensä samaa tasoa kuin leffakirjat: niiden ainoa meriitti on alkuperäismateriaalin mainostaminen. Mass Effect -trilogian käsikirjoittajan laajeneva romaanisarja on onneksi hiukan parempaa kamaa.
Karpyshyn kuljettaa tarinaa vaivattomasti, mutta ongelmaksi muodostuu varsinaisen juonen keskinkertaisuus. Tästä huolimatta Ascension on Mass Effect -fanille kelvollista ajanvietettä. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen pelin jälkeiseen aikaan, mutta Shepardista ei suoraan puhuta mitään. Tämä ei haittaa, sillä Karpyshyn upottaa lukijan Mass Effect -universumiin. Paikkoja ja pieniä yksityiskohtia kuvaillaan hienosti, huippukohta on quarianien Migrant Fleet -laivastossa vierailu.
Ascension esittelee Mass Effect 2:ssa näkyvän Illusive Manin ja kertoo enemmän Cerberuksesta. Lukeminen ei missään nimessä ole pakollista Mass Effect 2:sta nauttimiseen, mutta pelissä heitellään siellä täällä viittauksia kirjaan. Lopputuloksena Karpyshyn onnistuu siinä mitä on luultavasti halunnutkin: kirja syventää Mass Effectin maailmaa ja tekee siitä entistä uskottavamman paikan. Ascension ei ole suurta taidetta, mutta fanille se on maukas välipala.
Tapio Salminen
***
94
