Ilman komentaja Shepardia galaksi on tuhon oma.
Reaperit ovat tuhonneet linnunradan kehittyneet sivilisaatiot kerta toisensa jälkeen miljoonien vuosien ajan. Kaikki syklit ovat turhaan taistelleet kohtaloaan vastaan, mutta kuolemattomia tappokoneita ei voi pysäyttää kuin ihme. Toivottavasti yksi jo kerran kuolleista noussut avaruuslaivaston komentaja täyttää ihmeen vaatimukset.
Tähän asti reaperit ovat olleet galaksin laidalla piilottelevia peikkoja, joiden olemassaoloon suurin osa galaksista ei edes usko. Shepard yritti todistaa muuta, mutta sivullisia uhreja vaatineiden tekojensa takia Shepard erotettiin palveluksesta ja unohdettiin Maahan. Vain aikaisemmat sankariteot ja oikeat henkilösuhteet estävät sotaoikeuden ankarimman tuomion.
Sitten kaikki muuttuu. Ihmiset ehtivät tuskin reagoida bataarien avaruudesta kuuluviin huolestuttaviin uutisiin, kun taivas pimenee lukemattomien mustekalamuotoisten jättiläisten laskeutuessa maahan. Yllätetty puolustus murenee hetkessä, entinen hylkiö muuttuu viimeiseksi toivoksi. Shepard pakenee palavalta planeetalta mahdoton tehtävä harteillaan: pitää keksiä keino reapereiden pysäyttämiseen, ennen kuin se on liian myöhäistä. Hiekka ihmiskunnan ja galaktisen yhteisön tiimalasissa käy vähiin.
30 sekuntia Marsiin
Alkuhetkistä lähtien Mass Effect -trilogian viimeisessä osassa käydään täyttä sotaa. Pahin mahdollinen on tapahtunut, reaperit etenevät systeemi kerrallaan kohti linnunradan keskustaa, kansakunta toisensa jälkeen kaatuu muinaisten koneiden edessä. Shepard yrittää epätoivoisesti kerätä hajalleen ajautuneita rotuja yhteen, mutta uhasta huolimatta vuosituhansia vanhoista erimielisyyksistä ja poliittisesta nokittelusta on vaikea päästä irti.
Etukäteen pelättiin, että kolmosen tarina seuraisi liian orjallisesti kakkososasta tuttua hanki kavereita, voita vihollinen -muotoa. Periaatteessa rakenne on mittakaavasta huolimatta sama, mutta kokonaisuutta sekoitetaan edellisosaa paremmin, eikä kerronta jumita yhtä vahvasti samaan muottiin. Mass Effect 3 on myös entistä enemmän Shepardin henkilökohtainen tarina. Ennen järkähtämättömältä peruskalliolta vaikuttanut komentaja ei voi olla tuntematta hartioillaan lepäävää hurjaa vastuuta. Pienet hiljaiset epävarmuuden ja heikkouden hetket syventävät hahmoa onnistuneesti antaen tarinalle uuden yllättävän ulottuvuuden.
Shepardin tarina päättyy tähän, joten kirjoittajat eivät anna armoa sankarilleen tai hänen ystävilleen. Mukana on paljon viimeisille osille tyypillistä haikeaa muistelua, mutta myös ankaria valintoja ja kohtauksia, joista ei tunnu olevan onnellista ulospääsyä. Mitä valitseekin, homma ei aina mene putkeen. Suosittelen erityisesti katsomaan quarianien ja gethien välisen kiistan lopputuloksen useammalta suunnalta ja pitämään samalla purkan tiukasti suussa.
Huippukohdat kolahtavat todella kovaa erityisesti sarjan veteraaneille, jotka tuntevat maailman ja hahmojen välisen historian. Jotain tuntuu silti puuttuvan, ja se jokin on riittävän painostava maailmanlopun tunnelma. Erityisesti alkupuolella kaikki reagoivat sivilisaation vääjäämättömään loppuun ihmeellisellä välinpitämättömyydellä. Uskomattominta on, että galaktinen neuvosto ei edes reaper-hyökkäyksen jälkeen tunnu pitävän uhkaa todellisena. Joko Blue Öyster Cultin Reaper-neuvo otetaan faktana tai konsuleiden huoneessa vedetään paljon punaista hiekkaa.
Hyppely murskaavasta epätoivosta outoon välinpitämättömyyteen on harmittavaa. Kaiken tunnetun tuhoutuessa Babylon... siis Citadel-avaruusasemalla eletään reaper-uhan ulkopuolisessa todellisuudessa. Kun ulkona galaksissa kokonaisia rotuja ja tähtikuntia tuhoutuu, onko politiikasta väittely tai yökerhossa huolettomasti bilettäminen sopivaa? Sinänsä Citadelin nostaminen takaisin parrasvaloihin tehtävien keskukseksi ja varusteiden hankintapaikaksi on mukava juttu, mutta synkkyysruuvia olisi voinut vääntää tiukemmalle.
Loppu toimii, eikä mukana ole kakkososan surullisen kuuluisan aivopierun tapaisia tunnelmantuhoajia. Päälinjat iskevät tehokkaasti, vaikka en aluksi ollut ihan tyytyväinen kaikkiin implikaatioihin. Tuijotettuani hetken aikaa seinää näin valon ja tajusin homman nerokkuuden. Shepardin tarinan päätös saa arvonsa mukaisen lopun. Ykkösosaan nyökkäävän Fauntsin biisin soidessa ja lopputekstien vieriessä ruudulla tunnelmani olivat pitkälti samat kuin Galactican päätyttyä: haikeat, mutta samalla tyytyväiset. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Mitä tuli tehtyä
Mass Effectien hienous on edellisosien päätösten kopiointi seuraavaan peliin. Vastaavaa ei samassa mittakaavassa ole tehty, kolmosessa vanhan tallennuksen merkitys tuntuu vain korostuvan. Arvosteluversiossa jouduin kokemaan tarinan sarjaa ennen tuntemattomalle kirjoitetusta näkökulmasta, missä oletusarvoisesti kaikki aikaisemmin tapahtunut on mennyt mahdollisimman pahasti päin peetä.
Vaikka tein kaiken mahdollisen, en silti nähnyt vilaustakaan muutamista hahmoista, jotka lopputekstien mukaan ovat mukana pelissä. Vastaavasti osa hahmoista selitteli jo tietämiäni asioita, mikä tuntui välillä typerältä. Luultavasti moiset edellisosista tutut jutut jätetään väliin, jos pelin aloittaa vanhalla veteraani-Shepardilla. En malta odottaa, miten tietyt isot tarinakohdat muuttuvat, kun avainhenkilöt eivät ole perusoletuksen tapaan kuolleita. Parempi että tallennus on tallella, kolmosen alussa ei ole kakkosen PS3-versiosta tuttua interaktiivista sarjakuvaa vanhojen valintojen pikatekemiseen.
Kolmosessa keskitytään aikaisempaa enemmän isoon kuvaan ja Shepardiin. Jopa Biowaren tavaramerkiksi muodostuneet romanssit ovat taka-alalla, ne ovat enemmän pieniä hellyydenosoituksia siellä täällä. Sekstausta ei ole unohdettu kokonaan, mutta se on tehty kakkososaa paremmalla tyylitajulla. Kokonaisuus on entistä hienovaraisempi ja todellisempi. Kaikki suhteet eivät jatku, mikä varmasti suututtaa joitain, mutta sopii kolmosen tarinaan.
Miehistöllä on nyt oma elämänsä. Normandylla nurkassa pönöttämisen asemasta väki liikkuu pitkin alusta, keskustelee keskenään ja uskaltautuu jopa ulos Citadeliin vetämään henkeä tehtävien välillä. Hahmojen uudet paikat näkee kätevästi kartasta, jossa ne näkyvät, jos paikalle kannattaa mennä. Lisäksi perinteinen keskustelu ei käynnisty joka kerta väkisin, jos hahmolla ei ole mitään merkittävää uutta sanottavaa. Näin Shepardin ei tarvitse enää joka tehtävän välissä ravata läpi jokaista Normandyn kerrosta uuden dialogin toivossa.
Keskusteluun liittyen tekijät ovat kuunnelleet palautetta ja korjanneet kakkososan pahimman mokan: Shepardin ei ole pakko olla pelkkä hyvis tai ilkiö pystyäkseen valitsemaan ne muutamat tärkeät vaihtoehdot ratkaisevissa kohtaamisissa, nyt renegade- ja paragon-mittarit on yhdistetty sankarin maineeksi. Sankariaan voi siis ykkösen tavoin pelata juuri niin kuin itse haluaa, mikä parantaa roolipelattavuutta huimasti. Oma arvostelu-Shepardini oli noin puoliksi rene ja puoliksi para, ja sain joka ikisessä merkittävässä valintakohtauksessa valita kummasta optiosta tahansa.
Pakene galaksin yliherroilta
Avaruuden tutkiminen on oleellinen osa Mass Effect -kokemusta. Kakkososassa se hyytyi työltä maistuvaksi planeettojen skannaukseksi, joka on tosifanienkin mielestä turha kikkare. Skannauksesta ei ole kokonaan luovuttu, mutta uusi versio toimii ja mineraalit on dumpattu kokonaan. Normandy voi skannata lähiympäristöään sonar-tyylisellä pingillä, joka paljastaa planeetoilta ja avaruudesta piilotettuja salaisuuksia. Jos planeetalla näyttää olevan jotain, asiaa tutkitaan lähemmin kakkosen skannausta muistuttavassa minipelissä. Yhteen helposti löytyvään pisteeseen ammutaan luotain. Palkintona löytyy rahaa, sotatilanteeseen vaikuttavia voimavaroja tai pikkutehtäviä antavia esineitä.
Systeemien skannauksessa on hauska Star Control 2 -tunnelma, sillä tutkiminen kaikuu myös lähellä liikkuvien reapereiden konekorviin. Tietyn rajan jälkeen maailmojen tuhoajat päättävät ilmestyä paikalle tutkimaan häiriötä, ja silloin Normandyn on parempi pötkiä pikaisesti pakoon. Reaperit ilmestyvät systeemiin eri puolilta ja ne nopeutuvat mitä kauemmin ovat paikalla, joten karkuun lentämistä ei kannata hirveästi viivyttää.
Onnistunein muutos on se, että sivutehtäviä ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole lainkaan. Pääjuonen ulkopuolisia tehtäviä toki on, mutta lähes kaikesta on jotain iloa sotavalmiuden nostamisessa. Lisäksi tehtävät tulevat päätapahtuminen tapaan käskyinä suoraan Normandylle. Oheistekeminen ei tunnu sivusellaiselta senkään takia, että tehtävät on sidottu muihin tapahtumiin aikaisempaa luonnollisemmin. Monet niistä ovat yllättävän pitkiä osuuksia, joissa on mukana dialogia ja muun muassa kirjoista tuttuja hahmoja. Ero edellisosan lyhyisiin, pääasiassa mykkään räiskintään keskittyneisiin pyrähdyksiin on melkoinen. Tehtävistä puuttuu ykkösosan salaperäinen tuntemattoman tutkinta, mutta puute korvataan tiukemmalla tarinankerronnalla. Kokonaisuus on sarjan paras.
Haastetta sitä haluaville
Kakkosessa Bioware uudisti taistelun ja onnistui. Ylivalomoottoria ei nyt tarvitse keksiä uudestaan, vain toimintaa on hiottu sujuvammaksi. Shepard liikkuu aikaisempaa ketterämmin suojaan ja niiden yli, muuten hyvä perustuntuma on ennallaan. Kierähtelyanimaatio on hauska lisä vailla mitään pelillistä merkitystä. Sama pätee etukäteen hehkutettuun lähitaisteluun: nappulaa pohjassa pitämällä sankari tekee tehoiskun ranteesta aukeavalla omniterällä, mutta todellisuudessa ero mättöön kiväärin perällä on aika mitätön. Lähitaistelua voi tehostaa sopiviin kykyihin ja varusteisiin panostamalla, ihan kuten kakkososassakin. Samoin pelin voi hyvin pelata läpi ilman että lähitaistelua edes huomaa.
Todelliset parannukset näkyvät vihollisissa. Ne on pantu sotakoulun penkille, nyt tekoäly osaa painostaa aggressiivisesti ja kiertää sivustaan etenkin korkeammilla vaikeusasteilla. Suojan takana kykkiminen menettää tehoaan senkin takia, että kenttädesign antaa vihollisille enemmän liikkumavapautta. Suoran putki on historiaa, kentissä on korkeuseroja ja vaihtoehtoisia reittejä, joita pitkin viholliset voivat kiertää pahaa-aavistamattoman Shepardin selustaan. Suojaisaan nurkkaan piiloutuminen estetään nakkelemalla kranaatteja. Sankarikin muistaa saman taidon, tosin vain erillisenä kykynä.
Lisäviihdettä tulee reilusti kasvaneesta viholliskatraasta. Reaperien omikseen muokkaamat rodut ovat kaikki erilaisia uhkia, joihin pitää osata reagoida oikein. Tavallisten riviötöjen keskellä on välillä erikoisyksiköitä, kuten insinöörejä, jotka rakentavat tykkitorneja ja korjaavat vahingoittuneita robotteja. Toinen toimiva uudistus on kentälle laskettava suojageneraattori, joka antaa kilvet kaikille lähellä oleville liittolaisilleen. Viholliskilvet voi sammutuksen jälkeen käynnistää uudelleen, jolloin kilvet suojaavatkin Shepardin tiimiä. Muita uusia kikkoja ovat muun muassa savukranaatit ja reaper-joukkoja kilvillä tai suojilla tukevat yksiköt.
Mass Effect 3:n taistelu on nopeaa ja viihdyttävää. Ja sitä hauskempaa, mitä korkeammalla vaikeusasteella pelaa. Mutta vanhojen insanity-veteraanien ei kannata lähteä soitellen sotaan, sillä avaruuslusikka lentää välillä nurkkaan huomattavasti aikaisempaa helpommin. Tarkka ympäristön seuranta ja tiimin kykyjen mikromanagerointi on entistäkin tärkeämpää, eikä Shepardin terveys palaudu itsestään, vaan vaatii medigeeliä. En ole varma, pidänkö naavapartojen lobbaamasta muutoksesta.
En näin ensimmäisellä kerralla pelannut vielä koko peliä insanitylla, sillä loppupuolella on muutamia massiivisia taisteluita, jotka aiheuttavat harmaita hiuksia jo helpommillakin vaikeusasteilla. Jos taistelun haaste ei ole hakemasi juttu, voi kolmosta pelata tarinamoodissa, jossa Shepard on käytännössä kuolematon. Vastaavasti toimintatilassa keskustelut muuttuvat vain välinäytöksiksi. En rehellisesti tajua, miksi kukaan haluaisi pelata Mass Effectiä ilman dialogioptiota. (Minä tajuan. –nn) Suurin osa pelannee mässynsä tutussa roolipelitilassa täydellä taistelulla ja keskusteluilla.
Ei niin paljon hyvää, ettei jotain pahaa: entistä monipuolisemman ja näyttävämmän taistelun hintana Shepard ei enää osaa laittaa asetta koteloon. Se syö immersiota ja haittaa ympäristön tutkimista, sillä taisteluasennossa kamera on häiritsevän lähellä sankaria. No, muutaman tunnin jälkeen sen kanssa oppi vastentahtoisesti elämään. Onneksi taisteluttomissa osuuksissa, kuten Citadelilla tai Normandylla, ase on piilossa ja kamera riittävän kaukana.
Kolmonen on kakkonen
Yksinpelin kylkiäisenä on ah niin muodikas neljän hengen co-op-moninpeli. Sitä ei pystynyt arvosteluversiolla testaamaan, mutta Syndicaten tavoin demolla sai esimakua kimppakivasta. Tarinaa moninpelistä on turha etsiä, siinä keskitytään yksinkertaisesti selviämään hengissä kaikista kymmenestä jatkuvasti vaikeutuvasta vihollisaallosta. Tehtävistä kerätään kokemusta, jolla ostetaan uusia varustelaatikoita. Jippona pakettien sisältö on satunnaisesti arvottu samaan tapaan kuin keräilykorttipelien buustereissa. Jotkut pitävät, minä en. Mieluummin näkisin heti kättelyssä, mihin pisteeni tuhlaan. Demon perusteella co-op on ainakin hetken hauskaa, sillä neljä ihmispelaajaa antaa uusia mahdollisuuksia kykyjen yhdistelylle.
En jaksa uskoa, että kimppapeli kantaa muutamaa iltaa pidemmäksi ajaksi. Palaamme asiaan, jos totuus on erilainen.
Mass Effect 3 on kunniallinen päätös yhdelle kaikkien aikojen kovimmista pelisarjoista. Se korjaa useita kakkososaan tehtyjä yliyksinkertaistuksia ja lopettaa Shepardin saagan tyylillä. Silti se ei omissa kirjoissani pärjää jännittävyydessä ja tarinan yhtenäisyydessä sarjan huikealle ykkösosalle. Paragon–renegade-mittarin korjauksesta huolimatta dialogi on usein ykkösosaa jäykempää ja erilaisia vaihtoehtoja tuntuu olevan vähemmän. Lisäksi juonen Terra-keskeisyys ei mielestäni sovi galaktiseen yhteisöön ennen keskittyneeseen Mass Effectiin kovin hyvin.
Pikkuvalituksista huolimatta kolmonen nousee trilogiassa kirkkaaksi kakkoseksi ja samalla vahvaksi ehdokkaaksi vuoden 2012 peliksi.
Kiitos matkasta, komentaja Shepard. Olet leposi ansainnut.
92
